perjantai 19. elokuuta 2011

Johdot kateissa

Pakko päivittää ny,t kun mokkula kerran toimii ja on hetki aikaa. Remonttireiska vaihtaa uusia lukkopesiä...Muuten mallikkaasti, mutta uusi lukkusarja ulko-oveen ei mene lukkoon. Mies on varma, että vika on lukossa. Itse epäilen oman onnensa seppää!

Silloin kun hankimme talon ja saimme ensivaiheen remonttisuunnitelmat valmiiksi, aloimme hahmotella muita asioita asumiseen liittyen. Aikataulu oli tiukka. Minä suunnittelin sitä mihin kukakin perheenjäsen ja mikäkin tavara asettuvat paikoilleen. Johtomies alkoi miettiä, miten johdot kulkevat eri tiloissa. Loppujen lopuksi kävi niin, että johtomies siirtyi huonekalujen paikkojen pohdintaan ennen minua. Pitihän niiden paikka saada selville, että tiedetään mitä kautta johdot kulkevat.

Ne ovat meinaa integroitu listojen sisään. Nyt meillä ei kulje irtojohtoja pitkin lattioita ja seinän reunuksia. Valkoisia puulattioita. Jee!

Siellä ne kulkevat. Johdot. Piilossa.

Maistuu elämältä

ja tuoksuu omenalta. Viimeinen kuukausi on on ollut melkoinen. Mutta siitä ei hiljaisuuteni johdu. Ei tee mieli notkua netissä silloin, kun ehtii: Meidän mokkula on ihan tokkura. Varsinainen tökkyrä häkkyrä. Eilen illalla oli pakko lukea 28 työsähköpostia, jotka olivat napsahtaneet postilaatikkoon töistä lähtöni jälkeen. Tokkura hökkyrä mokkulalta meni puolitoista tuntia saada niistä puolet auki. Eipä sitä blogia sitten enää ehdikään päivittää. Vaikka mieli onkin tehnyt. Talolle ei enää saa laajakaistaa. Alueelle ollaan juuri kaivamassa 100 megan yhteyden valokaapelia, eikä uusia laajakaistoja enää asenneta. Sen valaistumista siis odotellessa.

Muuton jälkeen. Ensimmäinen tarha-aamu. Omenasavottaa.

Kuukauden aikana olen poiminut pakastimeen neljä kiloa mustikoita, pakastanut 12 kiloa mansikoita ja saman verran omasta pihasta kerättyjä vadelmia, viinimarjoista puhumattakaan. Nyt pihan ovat vallanneet omenat seitsemästätoista omenapuusta (kaksi ei jostain syystä ONNEKSI ole tehnyt omenoita lainkaan) ja neljässä luumupuussa luumut alkavat punertamaan. Vuorossa olisi vielä kukkapenkin ja vadelmapensaiden siirto sekä erinäinen puusavotta kunnallistekniikan uusimisen tieltä. Sitten päästäänkin varmaan jo haravoimaan. Ruohoa ei onneksi tarvitse enää jatkuvasti ajaa: se meinaa hoituu vaivaisessa kolmessa tunnissa. Ja sitten onkin vuorossa jo lumityöt! Tämä on ihanaa. Oikeasti. Alkuillasta pukea lapset ja puuhastella pari tuntia pihalla. Viikonloppuisin koko päivä, jos sää sallii.

Pensasmustikkamaalla. Oikeaan mustikkaan en ehtinyt.

Sitten on vielä se perusarki. Työahdistusta ei ole ollut. Voisin kevyesti tehdä ympäripyöreää päivää. Jos mies ei tekisi sellaisia. Yksivuotias on ollut vastoin kaikkia odotuksia sopeutuvainen päivähoitoon. Se ruokkii työinnostusta. Ainoaa ahdistusta töihin liittyen on ollut kotimatkoissa: Mahdummeko rattaiden kanssa bussiin? Melkein kuusivuotias ei jaksa vielä kävellä viittä kilometriä esikoulupäivän päätteeksi. Meille tulee busseja kolmesti tunnissa ja bussin mallista riippuen rattaita mahtuu mukaan 1-3 kappaletta. Tähän mennessä olemme joka kerta mahtuneet kyytiin. Mutta mitäs luulette: Onko kotitöiden teko puolittunut miehen kanssa, kun olen palannut töiden pariin. Taisitte arvata oikein. 

Mutta ei sekään mitään. Kotityöt eivät maistu enää puulta, kun saanut kuuden tunnin ajan tuulettaa päätä töiden parissa. Rehellisesti sanottuna pääni hyvinvoinnin takaa aikuisseura muuallakin kuin pukuhuoneessa jäähallilla. Jostain syystä omakotitalossa näyttää vieraitakin piipahtavan useammin kuin kerrostalossa asuessamme. 

Vielä kun saisi isän haudan lepoon. Ei selviä dna samalla tavalla vartissa kuin C.S.i:ssa. Mutta kun se asia on saatettu kunnialla päätökseen, aion kutsua kaikki tyttökaverini nostamaan maljan. Viime viikolla tuli täyteen uusi, pyöreä kymmenluku.

tiistai 2. elokuuta 2011

Tuntematon numero

Puhelinmyyjä. Taas. Niin ajattelin. Päätin silti vastata. Puhuja esittelee itsensä niin nopeasti, etten ehdi saada selvää. "Anteeksi kuka ja mistä?" kysyin äreästi. "Komisario X Turun poliisilaitokselta", kuului selkeämpi vastaus. Sitten nimitietojen selvittely ja asuinosoiteen tarkistaminen (johon kirjat olivat siirtyneet viisi päivää aiemmin). Olin ihan varma, että taloon on murtauduttu. "Olemme käyneet kotonanne tänään kolme kertaa. Koska saavutte kotiin?" Edelleenkin ajattelen, että kotiimme on murtauduttu. "Maanantain vastaisena yönä. Olemme lomamatkalla. Mistä on kysymys?"

"Yleensä meillä on tapana ilmoittaa tällaiset uutiset kasvotusten, mutta koska saavutte kotiin vasta sunnuntaina, on asiasta ilmoitettava näin puhelimitse. Paikkakunta z:n poliisista otettiin yhteyttä. Isänne on löytynyt kotoaan kuolleena. Hän on ehtinyt olla kuolleena arvioiden mukaan kaksi viikkoa. Asiaan ei liity rikosta eikä itsetuhoisuutta." Tätä uutista olen odottanut jo kymmenen vuotta. Silti se yllätti.

Siitä alkoi ajatus-, tunne- ja käytännön myllyt pyörimään. Byrokratian hoitaminen ei ole osoittautunut yhtään helpommaksi kuin tämä tunnepuoli. Etenkään, kun tuntenut isääni käytännön elämän osalta. Ja olen ainoa lapsi. Koen nämä tunteet yksin ja hoidan nämä asiat yksin. Kukaan ei jaa niitä kanssani. Äitini erosi isästäni, minun ollessa neljä. Isä oli viinaan menevä perämies. Nyt yli kahdenkymmenen viiden vuoden jälkeen enää vain viinaan menevä. Minulle monelta osalta tuntematon. Perinteisenä isänä minulle on ollut äitini uusi puoliso. En saanut tavata isää alaikäisenä ilman valvontaa hänen kuppiin sylkemättömyytensä vuoksi. Aikuisena olisin voinut. En muka ehtinyt tai halunnut. Siltaa on vaikea lähteä liki parin vuosikymmenen vuoden rapistumisen jälkeen paikkaamaan. Eikä meistä kumpikaan osannut siihen lähteä. Nyt se silta on romahtanut. Jäljellä on vain perustukset siitä, mitä olisi voinut olla.

Puhuimme puhelimissa pitkiä tovia esikoisen syntymästä lähtien kuukausittain. Lapsenlapset tavallaan yhdistivät meitä uudelleen. Aina se oli isä kuka soitti. Muuten hän ei pitänyt puhelintaan päällä. Hän otti yhteyttä, kun halusi itse tai oli siinä kunnossa, että pystyi. Hetket, joita isäni kanssa sain viettää, ne alle kaksikymmentä heidän eronsa jälkeen, ovat olleet muutamaa kertaa lukuunottamatta hyviä. Onneksi. 

Suru tulee niistä asioista, joita ei ollut. Mutta olisi voinut olla. Sanoista, joita olisi voinut sanoa. Mutta en sanonut. Iltaisin suru tulee siitä, että tiedän hänen kuolleen nukkuessaan, mutta saaneet maata kuolleena peittonsa alla kaksi viikkoa. Suru tulee siitä, että silloinkaan kukaan ei vielä häntä kaivannut, vaan poliisi saapui paikalla hajuilmoituksen perässä.

En olisi halunnut isältäni enempää. Olisin halunnut sanoa sen. Minulle riitti se, mitä oli. Suren sitä, etten aikuisena matkustanut hänen luokseen kuin kerran. Etten kehdannut kutsua häntä enää viimeisen lapsemme nimenantojuhliin. Kahden vanhemman juhliin hänet vielä kutsuin. Olisin voinut nähdä häntä itse, vaikkei lapsenlapsia olisikaan enää hänen seuraansa ottaa. Tietyn pisteen ylitettyä alkoholistista tulee lapsen silmään pelottava. Tietyt sosiaaliset rajat ja normit unohtuvat, katoavat. Ennen kaikkea suren sitä, etten ehtinyt sanoa hänelle, ettei minua haitannut se, ettei hän pystynyt kohdallamme enempään. Tiedän, että hän teki kaiken mitä elintapojensa syrjäyttäneenä osasi. Se ei ollut paljon, enkä kaivannut enempää. Siksi kai en itsekään viimeisinä vuosina, kun olisin voinut, pystynyt parempaan. 

Olisin halunnut sanoa, että ei se haittaa. Tämä kaikki oli hyvä näin. Hyvä näin. Toivottavasti hän tiesi sen.



          Hän heräsi viimeiset vuodet vain nukkuakseen.