Puhelinmyyjä. Taas. Niin ajattelin. Päätin silti vastata. Puhuja esittelee itsensä niin nopeasti, etten ehdi saada selvää. "Anteeksi kuka ja mistä?" kysyin äreästi. "Komisario X Turun poliisilaitokselta", kuului selkeämpi vastaus. Sitten nimitietojen selvittely ja asuinosoiteen tarkistaminen (johon kirjat olivat siirtyneet viisi päivää aiemmin). Olin ihan varma, että taloon on murtauduttu. "Olemme käyneet kotonanne tänään kolme kertaa. Koska saavutte kotiin?" Edelleenkin ajattelen, että kotiimme on murtauduttu. "Maanantain vastaisena yönä. Olemme lomamatkalla. Mistä on kysymys?"
"Yleensä meillä on tapana ilmoittaa tällaiset uutiset kasvotusten, mutta koska saavutte kotiin vasta sunnuntaina, on asiasta ilmoitettava näin puhelimitse. Paikkakunta z:n poliisista otettiin yhteyttä. Isänne on löytynyt kotoaan kuolleena. Hän on ehtinyt olla kuolleena arvioiden mukaan kaksi viikkoa. Asiaan ei liity rikosta eikä itsetuhoisuutta." Tätä uutista olen odottanut jo kymmenen vuotta. Silti se yllätti.
Siitä alkoi ajatus-, tunne- ja käytännön myllyt pyörimään. Byrokratian hoitaminen ei ole osoittautunut yhtään helpommaksi kuin tämä tunnepuoli. Etenkään, kun tuntenut isääni käytännön elämän osalta. Ja olen ainoa lapsi. Koen nämä tunteet yksin ja hoidan nämä asiat yksin. Kukaan ei jaa niitä kanssani. Äitini erosi isästäni, minun ollessa neljä. Isä oli viinaan menevä perämies. Nyt yli kahdenkymmenen viiden vuoden jälkeen enää vain viinaan menevä. Minulle monelta osalta tuntematon. Perinteisenä isänä minulle on ollut äitini uusi puoliso. En saanut tavata isää alaikäisenä ilman valvontaa hänen kuppiin sylkemättömyytensä vuoksi. Aikuisena olisin voinut. En muka ehtinyt tai halunnut. Siltaa on vaikea lähteä liki parin vuosikymmenen vuoden rapistumisen jälkeen paikkaamaan. Eikä meistä kumpikaan osannut siihen lähteä. Nyt se silta on romahtanut. Jäljellä on vain perustukset siitä, mitä olisi voinut olla.
Puhuimme puhelimissa pitkiä tovia esikoisen syntymästä lähtien kuukausittain. Lapsenlapset tavallaan yhdistivät meitä uudelleen. Aina se oli isä kuka soitti. Muuten hän ei pitänyt puhelintaan päällä. Hän otti yhteyttä, kun halusi itse tai oli siinä kunnossa, että pystyi. Hetket, joita isäni kanssa sain viettää, ne alle kaksikymmentä heidän eronsa jälkeen, ovat olleet muutamaa kertaa lukuunottamatta hyviä. Onneksi.
Suru tulee niistä asioista, joita ei ollut. Mutta olisi voinut olla. Sanoista, joita olisi voinut sanoa. Mutta en sanonut. Iltaisin suru tulee siitä, että tiedän hänen kuolleen nukkuessaan, mutta saaneet maata kuolleena peittonsa alla kaksi viikkoa. Suru tulee siitä, että silloinkaan kukaan ei vielä häntä kaivannut, vaan poliisi saapui paikalla hajuilmoituksen perässä.
En olisi halunnut isältäni enempää. Olisin halunnut sanoa sen. Minulle riitti se, mitä oli. Suren sitä, etten aikuisena matkustanut hänen luokseen kuin kerran. Etten kehdannut kutsua häntä enää viimeisen lapsemme nimenantojuhliin. Kahden vanhemman juhliin hänet vielä kutsuin. Olisin voinut nähdä häntä itse, vaikkei lapsenlapsia olisikaan enää hänen seuraansa ottaa. Tietyn pisteen ylitettyä alkoholistista tulee lapsen silmään pelottava. Tietyt sosiaaliset rajat ja normit unohtuvat, katoavat. Ennen kaikkea suren sitä, etten ehtinyt sanoa hänelle, ettei minua haitannut se, ettei hän pystynyt kohdallamme enempään. Tiedän, että hän teki kaiken mitä elintapojensa syrjäyttäneenä osasi. Se ei ollut paljon, enkä kaivannut enempää. Siksi kai en itsekään viimeisinä vuosina, kun olisin voinut, pystynyt parempaan.
Olisin halunnut sanoa, että ei se haittaa. Tämä kaikki oli hyvä näin. Hyvä näin. Toivottavasti hän tiesi sen.
Hän heräsi viimeiset vuodet vain nukkuakseen.
