11 vuotta sitten

Minusta tuli äiti. 20-vuotiaana. Silloinkin oli sunnuntai. Syntyessään kätilöopiskelija meinasi pudottaa hänet maahan. Kätilö sai kopin. Sen verran vauhdilla hän luiskahti elämään. Aika pian huomattiin, että kaikki ei ole ihan niin kuin olisi kuulunut olla. Verensokeri oli vain 0,2. Ensimmäiset päivät vietittettiin siis keskolassa. Viidentenä päivänä pääsimme jo kotiin. 

Tänään hän on yksitoistavuotias. Neljäsluokkalainen. Aloitti aamunsa kahdella tunnilla jääaikaa, jota seurasi tunti ohjelman kuivaharjoittelua. Koulua hän käy 26 tuntia viikossa. Kavereita on. Paljon. Tällä hetkellä elämä hänen kanssaan on seesteistä. Välillä väsyneenä ajatus suihkuun menosta voi uuvuttaa aulan matolle. Yli 150 senttiä pitkä ja painoakin jo 36 kiloa. 

                                                       Aika pieni vielä.

Elämä olisi kuljettanut minua varmasti ihan eri tavalla, jos hän ei olisi tullut meille. Luulin silloin 19-vuotiaana, että minua kiukutti, hermostutti ja ärsyttikin parisuhde ehkäsypillereiden hormonien vuoksi. Kaikki merkit oltiin ehditty käymään läpi. Nyt tiedän, että se oli parisuhde. Ihmisten väliset kemiat. Aikuistuminen. Yhtä kaikki. Päätin, ettei reseptien välinen paussi tekisi huonoa. Pääsin opiskelemaan. Aloittaisin pillerit uudestaan. Totesin olevani raskaana.

Jos yksitoistavuotias ei olisi tullut tähän maailmaan, ei olisi tullut seitsemänvuotiastakaan. Tuskinpa vain kaksivuotiastakaan. Olisimme isojen tyttöjen isän kanssa luultavasti eronneet jo ensimmäisen yliopistovuoteni aikana. Valmistuttuani olisin muuttanut luultavasti toisaalle, ellen olisi löytänyt täältä parisuhdetta. Mies se tuskin olisi kuitenkaan ollut. On hyvä, että tämä kaikki on mennyt näin. Näin sen kai kuuluikin mennä. Mistään en ole jäänyt paitsi ja kaiken olen saanut valmiiksi, minkä halusinkin.

Tänään yksitoistavuotias on isällään. Lahjaksi ostettu Samsoniten kassi ja sen sisällä oleva lahjakortti odottavat omistajaansa. Meillä juhlitaan ensi viikonloppuna. 

     Kilpailu- ja lomamatkoille. 

Sinne mahtuvat luistimet, kisapuku, 

treeni- ja vaihtovaatteet ja yöpymistavarat. 

Sitä voi vetää perässään, 

kantaa olallaan tai kädessä.

Perjantaina. Naistenpäivänä

-perjantaina, joka on naisten päivä. Omalle naiseudelleni on tyypillistä asioiden roikkuminen. Ainakin tunne siitä. Tunnit eivät riitä. Kotipäivinä hommat loppuvat kesken. Tänään perjantaina, naistenpäivänä:

Silmäpussit.

Roikkuvat.

Hiukset.

Roikkuvat.

Leuka.

Enenevissä määrin. Roikkuva.

Rinnat.

Roikkuvat.

Vatsanahka.

Roikkuva.

Takapuoli.

Roikkuva.

Vaatteet päällä.

Roikkuvat.

Siivous.

Roikkuu. Aloitusta odotellessa.

Pyykinpesu.

Roikkuu. Miehellä alusvaatepula.

Työpaikalla ei-niin-tärkeät tai -kiinnostavat asiat.

Roikkuvat.

Pestospagetti.

Roikkuu.

Kaksivuotiaan kohdalla pöydästä.

- Pieniä asioita, joille vain nainen itse voi tehdä jotain.

Kuva on siitä pestosta. Se tehdään tässä taloudessa itse. Helppo homma. Maistuva tulos. Kelpaa perheemme kasvissyöjille sellaisenaan. Lihansyöjille on lisukkeena karsinogeenikanaa. 

iso ruukku basilikaa

50g pinjansiemeniä

4 rkl parmesanraastetta

2 valkosipulin kynttä

1-1½ dl oliiviöljyä

Tehosekoittimessa käyttäminen. Spagetin joukkoon sekoittaminen ja (luumu)tomaattien kanssa tarjoilu.

Perjantairuoan on oltava nopeasti valmistettavaa. Viikonlopun kunniaksi energia ei jaksa ruoan osalta riittää kuin syömiseen. Naistenpäivänäkin.

Kevättalvi

Vaikka ulkona on pakkasta 15 astetta, 

aurinko lämmittää jo niin paljon, 

että katolta sulaa lumet. 

Aamut ovat valoisia. 

Linnut laulavat jo ennen auringonnousua. 

Kotiin palatessakin on valoisaa. 

Pöly näkyy pinnoilla paremmin. 

Ikkunat eivät olekaan puhtaat.

Raaskin sain aikaiseksi ottaa pois luopua jouluvaloista.

Viime perjantaina. 

Ei haittaa, 

vaikka lunta satoi viikonloppuna vielä 25 senttiä. 

Toppahaalari voittaa kurahousut 100-0. 

Ja lumen ihana valoisuus märän ja ruskean pihan. 

Menee kuitenkin vielä kaksi kuukautta ennen kuin alkaa vihertämään.

"Ei saa sanoa kakka!"

Kun kerran alkuun päästiin, paljastetaan kaksivuotiaastamme lisää ei-niin-mairittelevia ominaisuuksia. Hän on vessasanojen vannoutunut kannattaja ja käyttäjä. Se ei vaatinut kuin yhden nukkumaanmenon ja isojen sisarusten väsyneen ja alttiin mielentilan.

Kaksivuotias kiljaisi tyytyväisenä sängystään: "Pieru!" Isosiskot kuulivat sen ja räjähtivät nauramaan. Sen jälkeen sängystä alkoi kuulumaan pitkänä ketjuna kaikki kaksivuotiaan osaamat vessasanat. Ensin yksittäin. Sitten erilaisina yhdistelminä.

Vahinko oli tapahtunut. Nyt joka kerta halutessaan huvituttaa siskojaan, keino on selvä. Ei auta, vaikka kuinka opastamme isompia lapsia pitämään naamojaan peruslukemilla. Tai välttämään itse vessasanojen yleismaailmallista käyttöä. On takuuvarma hitti kutsua äitiä vaikkapa "Kakkapönssiksi". Yritä siinä sitten itsekin olla naama vakavana. Etenkin, jos näyttää siltä, että vanhempien tyttöjen silmät pullistuvat päästä naurua pidätellessä ja kaksivuotiaskin nauraa onnessaan.

Isompien tyttöjen kohdalla tällaista ei ollut. Kaksivuotias omaa paljon enemmän ei-mairittelevaa käytöstä kuin sisarensa aikoinaan. Silloin, kun oli kaksi pientä lasta, ei heidän kielessään ja keskenäisessä puheessa viljelty sellaisia termejä tai huumoria, joita kaksivuotias on isommilta lapsilta omaksunut. Ei isommat tytöt nimitelleet toisiaan pienenä tyhmiksi tai kakkapäiksi. Kuten he nyt seitsemän ja liki yksitoistavuotiaana tekevät hermostuessaan toisilleen. Eivät he paiskoneet ovia tai ilmoittaneet lakanneensa tykkäämästä toisesta. Se on tullut meille vasta kymmenenvuotiaan esiuhmailun myötä. Kaksivuotias imee sen aivan kaiken. "Tyhmästä" ovien paukutteluun ja "tosiasioihin". Tai siihen, ettei häntä saa kuvata, kun ei kymmenenvuotiaskaan tykkää siitä. Onneksi meillä ei kukaan kiroile.

Yhtä lailla kaksivuotias on oppinut saamistaan toruista tai kasvatuskeskusteluista. Kun hän kuulee jonkin asian olevan tyhmää tai vaikkapa ilmoituksen vessaan menosta, on hän heti kommentoimassa: 

"Ei saa sanoa sitä tyhmä! 

tai 

Ei saa sanoa kakka!"

Kai tällainen kielenkäyttö joskus loppuu. Loppuuhan?

Bussissa kuultua

Se alkoi loppusyksystä. Pyöräilykauden loputtua. Siirtyessämme kulkemaan kaksivuotiaan kanssa kotimatkat bussilla.

Se lähti liikkeelle viattomasta laulamisesta. Kun tulimme iltapäivällä bussilla kotiin, hän lauloi. Ensin bravuureita oli kaksi: "Kuiki kuiki tättönen" ja "Aa-bee-cee"-laulu. Kanssamatkustajia huvitti hyväntuulinen lurittelu. Sanoista puhumattakaan: 

"Kuiki, kuiki tättönen, 

iitaisin sua kastelen. 

Kookealla loistat vaan, 

kastot alas maailmaan. 

Kuiki, kuiki tättönen, 

iitaisin sua kastele-ee-een!"

Toinen laulu herätti enemmän huvitusta. Itsessänikin aina välillä, jos yleisön keski-ikä pysyi kohtalaisen nuorena:

"Aa bee see dee

peeseeseen,

ämmä ämmä ämmä oo!"

Muutaman kotimatkaviikon jälkeen laulut jäivät. Tilalle astui suuriääninen pohdiskelu vanhempien fysiikasta: 

"Onko isillä tissit? 

Äitillä on tissit! 

Äitillä ei ole pippeliä. 

On iso pimppi. 

Äitillä on housuissa pimppivaippa. 

Onko isillä vaippa?"

Kun ruumiin intiimiosien julkisesta pohdinnasta oli päästy eroon. Tilalle tuli vihamielisyys muita kanssamatkustajia kohtaan:

"Mene pois!

Ei tähän saa tulla!

Se on mun äiti!

Tuossa on ovi, mene ulos!

Tuolla on sun paikka!

Ei saa katsoa mua!

Älä katso mun äitiä, ei oo sun äiti!

Hus pois!

Tyhmä"

Jos korvieni punoitusaste ei ollut vielä tarpeeksi kasvanut bussimatkakeskustelujen kehittyessä, helpotusta ei ole vielä tiedossa. Viime aikoina hän on alkanut matkia kanssamatkustajien jokaista ääntä. Tilanne lähtee liikenteeseen aina kysymyksellä:

"Mikä ääni se oli?"

Ja sitten seuraa imitaatio äänestä. Oli se sitten naurua, yskäisyä, röhinää, niistämistä tai ryystämistä. Tiukka katse vain äänen pitäjän suuntaan, isoon äänen kysymyksen esittäminen ja sitten äänen matkiminen.

Pitääkseni kaksivuotiaan huomion itsessäni, olen yrittänyt kysellä päivän kuulumisia, syötyjä ruokalajeja, vaatteidemme värejä, tulevia puuhia kotona yms. Kaikkea mahdollista, ettei hänen huomionsa kiinnittyisi kanssamatkustajiin. Olen yrittänyt puuttua hänen puheisiinsa, kasvattaa ja olla puuttumatta. Yhtä kaikki: Aina hävettää! Pahoitteleva hymy kasvoille ja kasvava odotus kotipysäkin saapumisesta. Oikeastaan ainoa toimiva ratkaisu näyttää olevan käveleminen päiväkodilta kotiin aina, kun aika tai ilma antaa myöten. 

- Pyöräilykauden alkua odottaessa.

Yhtenä aamuna

Yhtenä aamuna ennen seitsemää, kuuntelin omien aamutoimieni lomassa, kun makuuhuoneestamme kuului miehistä sadattelua. Tilanne vaati ehdottomasti paikalle menemistä, koska mies kiroaa tai kiukuttelee äärimmäisen harvoin. Siellä hän istui sängyn reunalla, vaatekaapin ovi auki. Vieressä oli iso pino parittomia sukkia. Tai sukkapareja, jotka olivat reikäisiä. Olin kuulemma käyttänyt taas miehen kaikki mustat sukat. Minä. Yksiäkään sopivia tai ehjiä ei ole enää kaapissa. 

Nauroin hänelle päin naamaa. Kerroin olevani surkea vaimo. Talutin hänet kodinhoitohuoneeseen, jossa oli kaksi mustekalatelinettä täynnä hänen kuivia, mustia ja ehjiä sukkiaan. Sieltä hän voisi jatkossa käydä katsomassa, jos hyvä vaimous on jäänyt suorittamatta, eikä aikuisen miehen sukkalaatikko ole täydentynyt itsestään. Ja kyllä. Olin käyttänyt hänen sukkiaan. Pesussa.

Sukista ei ole kuvia. Eikä miehestä. Laitan kuvan jouluksi tuunamistani sohvatyynyn päällisistä. Piirsin toiselle sohvalle hahmon, joka esittää miestä (sukat jalassa) nukahtaneena. Mies nukahtaa sohvalle kolmena neljänä iltana viikossa. Sukat jalassa.

Lomalla on ihanaa!

Koska saa olla aamusta iltaan kotona. 

Ja kun on kotona, saa:

• nauttia lasten ääniin heräämisestä
• syödä aamupalaa koko perheen voimin ilman minkäänlaista ruokarauhaa ("Äiti hei? Voidaanko me...?")
• siivota jatkuvasti paikkoja ohimennen tai täydellä teholla
• ladata astianpesukonetta ja tiskata
• laittaa ruokaa useammin kuin kerran päivässä
• leipoa harvase päivä auttavien pikkukätösten kanssa
• kuunnella sisarusten päivä päivältä lämpeneviä välejä, koska saavat nauttia toistensa seurasta 24/7
• lämmittää taloa aamupäivästä alkaen ja hakea puita
• kolata pihaa
• leikata omenapuita
• keksiä tekemistä lapsille
• käydä luistelemassa ja hiihtämässä (hiihtimillä. Ks kaksivuotiaan käsitesanakirja)
• kuljettaa kavereille ja harrastuksiin
• emännöidä pikkuvieraita ja isompiakin
• pelata pelejä
• haaveilla juovansa kahvikupillisen rauhassa
• vastata kiukutteluun ja kysymyksiin
• kuullustella kokeisiin
• avustaa tietokonepeleissä (Me speak no English)
• sulkea nettiliittymää pois lapsen kännykästä, kun peliajan täyttymistä ei uskota
• lääkitä korvatulehduspotilasta
• valvoa öisin vielä enemmän kuin normaalisti, jos vain mahdollista
• yrittää poistaa puhjenneen tärykalvon möhniä tyynyliinasta
• haaveilla arjen paluusta
• iloita työpaikasta ja sen tuomasta siedettävämmästä arjesta. 

Olin jo pari viikkoa sitten kolme ylimääräistä päivää kotona. Kaksivuotiaan korvatulehdus ei ota talttuakseen. Kahden päivän jälkeen olin jo ihan kypsä. Toisena päivänä puoleen päivään mennessä olin saannut tehtyä kaikki ne kotityöt, jotka yleensä teen viikossa palkkatöiden ohella. Lisäksi muutaman muun. Ja leikkinyt potilaan kanssa. Sylitellyt. Kolmantena päivänä oli jo pakko käydä leipomaan ja opetella vieraan kielen sanoja. 

Nyt mieskin lomailee. Puolentoista neliön alakerran vessassa. Ja rakennustarvikeliikkeissä. Työ näyttää pitkittyvän, kun käy hakemassa jokaisen pultin erikseen. Ja välillä palaa neljän tunnin reissulta tyhjin käsin. Kun ei ollut sittenkään ihan varma. Lähti vähän käsistä. Remontointi. Alunperin sen piti olla valmis ensi viikolla. Nyt kaksivuotiaan kolmevuotissynttäreiksi toukokuussa.

Ja omenapuun leikkuuni. Ensimmäisen kohdalla innostuin. Eipä ainakaan tule omenoita tänä kesänä siihen puuhun. Eikä ehkä viiteen seuraavaankaan. Katsotaan, jos tulee lehtiäkään. Eipä tule haravoitavaakaan. Ehkäpä ensi talveksi polttopuita. Ainakin saan naurut joka kerta, kun näen puun.

 Tässä leikkuu on vielä vähän kesken.

En jättänyt noita ohuita, 

pitkiä oksia ollenkaan.

Lapset siivosivat oksat pois. 

Eivätpä kysyneet enää 

loppupäivänä äidiltä tekemisehdotuksia.

Nätti on!

Lomalla on aika tylsää. Tavallaan ihan kivaakin. Ainakin tähän aikaan illasta. Kunhan vain kirjoitellessani vähän liioittelin. Mutta oikeasti: 

- Jotkut lomailevat vapaaehtoisesti vuodesta toiseen...