Vanha Rauma

Vaikka olimme jo pakanneet kaikki telttailukamppeet talvisäilytykseen, pakkasimmekin auton vielä kerran ja suuntasimme tuttavaperheen kanssa yhden yön reissulle. Ostin tarjouksesta Trangia-setin ja pitihän sitä päästä vielä yhdet aamukahvit koemielessä keittämään. Mitään muuta sillä ei varmaan koskaan tulla keittämäänkään.

Me luksustelttailemme. Iljettävän kosteat ja kymmenien ihmisten likaisista jaloista likaantuneet yleiset pesutilat riittävät meidän perheellemme extreme-retkeilyyn. Aamupalatarvikkeet säilyvät autojääkaapissa, mutta kaikki muu syödään kahviloissa ja ravintoissa. Reissukohteet valikoituvat uimarantojen, leikkipaikkojen ja kauniiden kävelykohteiden perusteella. Tällä kertaa kävimme Poroholmassa Raumalla. Vähän konkreettisempaan erämiesmakuun päästiin, koska allekirjoittanut unohti lakana- ja tyynykassin kotiin. Jouduimme selviämään pelkillä makuupusseilla. T-paidoissa. Yöpaidat ja unilelut jäivät samaan kassiin.

Vanha Rauma oli kaunis. Harmi, että vierailimme siellä sunnuntaina. Yksikään ihanista kaupoista ja putiikeista ei ollut auki. Hieman jäi hampaan koloon kaivelemaan ne kauniit sisutus- ja ruokaliikkeet. Hyvä syy palata takaisin joskus.

Kesän mittaan

Pihassa kukkii koko ajan jotain. Myöhälle syksyyn asti. Keväällä rusakot ja peurat kyllä, peurat yrittävät syödä sipulikasvien versot. Joskus sipulitkin. Varikset tykkäävät syödä herneiden ja avomaakurkkujen sirkkalehdet. Näihin aikoihin kesästä karviaismarjat. Vain ne punaiset. Räkättirastaat syövät punaherukat, mansikat ja kirsikat. Siis jos saavat mahdollisuuden. Kasvien säästämiseksi auttaa itämisvaiheessa harso. Marjojen kohdalla verkko. Ja aktiivinen säikäyttely ja jahtaaminen. Lasten toimesta. "Hussaaminen". Liljakukot haluavat syödä liljat. Niiden hätistelyyn riittää päivittäinen tappaminen aamukierroksella. Alkukesän aikaan. Loppukesästä niitä ei enää ilmannukaan. Kastelu ja ravitseminen auttaa pitämään kaiken vehreänä. Ruohonleikkuu ja kitkeminen kauniina. Samoin kuolleiden oksien, lehtien ja kukkien poistaminen. 

Elokuussa alkaa päivittäinen omenoiden keruu. Sitä kestää kaksi kuukautta. Luumut menevät siinä sivussa. Niiden keruuaika kestää vain viikon verran. Loppu viimein ennen talvea tarvitsee suojata herkät kasvit ja sipulit. Osa viedä kellariin talvisäilöön. Ravita maa. Haravoida lehdet. Jossain välissä on pestävä ja öljyttävä grilli ja kovapuukalusteet. Polyrottinkisille riittää pesu. Viedä ne talven tieltä kuivaan sisälle säilytykseen.

Työtunteja ei kannata laskea. Keskimäärin varmaan kaksi tuntia päivässä riittää. Toukokuusta lokakuuhun. 

Mitä tällä työmäärällä sitten saa?

Tekemistä päiviin ja silmäiloa viikosta toiseen. Nyt piha on "valmis". Tulevina vuosina keskitytään enää ylläpitoon ja hoitamiseen. Rakennusvaihe on ohi.

Kuvat ovat pääasiassa kolealta alkukesältä. Monet kasveista ovat jo kukkineet. Monet kukkivat juuri. Osa on kukinnan kynnyksellä. Osa vielä kypsyttelee. Keväällä istutetut uudet nurmialueet ovat jo päässeet läikikkyydestään. Harsot ja verkot ovat viikattu takaisin varastoon.

Italialainen pissa

Olimme vuosi sitten kesällä Sardiniassa, Italiassa. 

Ihanaa, turkoosia vettä. 

Sileää pohjahiekkaa. Kauniita simpukoita. 

Paikallisia naisia. 

Seisomassa napaan asti vedessä. 

Kolme minuuttia ennen rannalle takaisin palaamista.

 Pari tuntia mietin, mistä on kyse.

 Sitten tajusin. 

Italialainen pissa. Meripissa. 

Helpompaa kuin kävellä vessoille. 

Yök. 

Onneksi Välimeressä on enemmän vettä ja suolaa kuin meidän Itämeressä. 

Että näin syvällistä. 

Matkakuvat ovat edelleen tilaamatta.

Kuvan tytöt eivät liity otsikkoon. Ovat aivan suomalaisia turisteja.

Niin kuin ovat kaikki kuvat lokakuusta 2010 asti.

Minne katosivat päivät?

Ajattelin kirjoittaa uudestaan lähipäivinä. Itselleni muistiin. Helmikuussako se oli? Vauvakirjat ovat täyttämättä vuosien ajalta. Samoin kuin valokuvat tilaamatta. Vain arki rullaa. Sinne katosivat päivät. Ja tulevat kiihtyvällä tahdilla katoamaan.

Kesä 2013 oli niin loistava, etten avannut konetta koko kesänä. Asuin ulkona ja maalasin ikkunan ulkopieliä ja -puitteita. Heinäkuun lopussa alkoi vanhempien tyttöjen harrastusrumba, joka täyttää kaikki viikon päivät töidemme ohella. Tänä kesänä olen päässyt alakerran sisäikkunoiden pariin. Lisäksi kattoa uusitaan. Ja se keittiöremontti alkaa viimein elokuussa. Sitten on ollut kaikki nuo kukkapenkit, marjat ja mehustamiset sekä 1200 neliön verran viikottaista nurmikon ajamista. Ja kerran viikossa parin päivän pikkureissu jonnekin lähelle, kivaan paikkaan.

Lukuvuonna 2013-14 kaupassa ehti käymään perjantaina kello 15-16.30 välisenä aikana. Pyykit pestä ja siivota sunnuntaina, kun kotiuduttiin jo yhdeltä iltapäivällä. Kenenkään luona ei kyläilty ja lasten kavereita lukuun ottamatta kukaan ei kyläillyt meillä. Ei jaksanut sunnuntaina, kun sille olisi muka ollut aikaa. Piti saattaa koti ajan tasalle. Maata edes hetki sohvalla. Katsoa elokuva lasten kanssa. Syys-, joulu- ja talvilomalla taisi kullakin käydä vieraita kerran. 

Viime vuoden aikana lakkasimme arkisin syömästä päivällistä koko perhe yhdessä. Aina oli joku jäähallilla. Päivän ruoka lämmitettäväksi tehtiin viimeistään edellisenä iltana lasten nukkumaan menon jälkeen. Luistelutreenejä oheislajeineen riitti jokaiselle viikonpäivälle. Yhteensä 24 tunnin verran. Plus kuljetukset. 50-140 kilometriä päivässä. Ostettiin kakkosauto. Yhdellä ei enää onnistunut kahden lapsen kuljettaminen.

Syksyllä oli piharemontti, joka jatkui keväälle. Nyt on hienoa! Syksyllä mies joutui yt-neuvotteluiden kouriin ja selvisi. Keväällä sama kohtasi minua. Tipuin ja työllistyin uudestaan. Koko talven satoi vettä ja oli harmaata. Seitsemänvuotiaasta tuli kahdeksanvuotias, yksitoistavuotiaasta kaksitoistavuotias ja kolmevuotiaasta neljävuotias. Vuoden ainoat sairaspoissaolot tulivat kuopuksen vesirokosta. Saatiin täitäkin. Sinne menivät ne "en ole koskaan"- pisteet. Meille kotiutui Applen kone. En osaa edelleenkään käyttää tätä. Käsitellä kuvia sitäkään vähää kuin ennen. Yritän opetella. Tykkäsin kollaaseistani.

Me elämme lukuvuosittain. Harrastuskausi kestää kauemmin kuin kouluvuosi. Ensi lukuvuosi vaikuttaa samanlaiselta. Paitsi, että harrastustuntimäärä nousee liki kolmeenkymmeneen tuntiin viikossa. Mutta harrastuskuljetusvapaita päiviä on viikossa kaksi! Lähden töiden ohessa opiskelemaan. Kolmesti viikossa. Pitää varmaan joskus jo joustaa siitä, että meillä ei syödä  muiden laittamaa ruokaa. 

Luin jostain, että päiväkotivuodet ovat niitä ruuhkavuosia. Sanoisin, että nauttikaa niistä! Piece of cake!

Kevättalvi

Vaikka ulkona on pakkasta 15 astetta, 

aurinko lämmittää jo niin paljon, 

että katolta sulaa lumet. 

Aamut ovat valoisia. 

Linnut laulavat jo ennen auringonnousua. 

Kotiin palatessakin on valoisaa. 

Pöly näkyy pinnoilla paremmin. 

Ikkunat eivät olekaan puhtaat.

Raaskin sain aikaiseksi ottaa pois luopua jouluvaloista.

Viime perjantaina. 

Ei haittaa, 

vaikka lunta satoi viikonloppuna vielä 25 senttiä. 

Toppahaalari voittaa kurahousut 100-0. 

Ja lumen ihana valoisuus märän ja ruskean pihan. 

Menee kuitenkin vielä kaksi kuukautta ennen kuin alkaa vihertämään.

Yhtenä aamuna

Yhtenä aamuna ennen seitsemää, kuuntelin omien aamutoimieni lomassa, kun makuuhuoneestamme kuului miehistä sadattelua. Tilanne vaati ehdottomasti paikalle menemistä, koska mies kiroaa tai kiukuttelee äärimmäisen harvoin. Siellä hän istui sängyn reunalla, vaatekaapin ovi auki. Vieressä oli iso pino parittomia sukkia. Tai sukkapareja, jotka olivat reikäisiä. Olin kuulemma käyttänyt taas miehen kaikki mustat sukat. Minä. Yksiäkään sopivia tai ehjiä ei ole enää kaapissa. 

Nauroin hänelle päin naamaa. Kerroin olevani surkea vaimo. Talutin hänet kodinhoitohuoneeseen, jossa oli kaksi mustekalatelinettä täynnä hänen kuivia, mustia ja ehjiä sukkiaan. Sieltä hän voisi jatkossa käydä katsomassa, jos hyvä vaimous on jäänyt suorittamatta, eikä aikuisen miehen sukkalaatikko ole täydentynyt itsestään. Ja kyllä. Olin käyttänyt hänen sukkiaan. Pesussa.

Sukista ei ole kuvia. Eikä miehestä. Laitan kuvan jouluksi tuunamistani sohvatyynyn päällisistä. Piirsin toiselle sohvalle hahmon, joka esittää miestä (sukat jalassa) nukahtaneena. Mies nukahtaa sohvalle kolmena neljänä iltana viikossa. Sukat jalassa.

Lomalla on ihanaa!

Koska saa olla aamusta iltaan kotona. 

Ja kun on kotona, saa:

• nauttia lasten ääniin heräämisestä
• syödä aamupalaa koko perheen voimin ilman minkäänlaista ruokarauhaa ("Äiti hei? Voidaanko me...?")
• siivota jatkuvasti paikkoja ohimennen tai täydellä teholla
• ladata astianpesukonetta ja tiskata
• laittaa ruokaa useammin kuin kerran päivässä
• leipoa harvase päivä auttavien pikkukätösten kanssa
• kuunnella sisarusten päivä päivältä lämpeneviä välejä, koska saavat nauttia toistensa seurasta 24/7
• lämmittää taloa aamupäivästä alkaen ja hakea puita
• kolata pihaa
• leikata omenapuita
• keksiä tekemistä lapsille
• käydä luistelemassa ja hiihtämässä (hiihtimillä. Ks kaksivuotiaan käsitesanakirja)
• kuljettaa kavereille ja harrastuksiin
• emännöidä pikkuvieraita ja isompiakin
• pelata pelejä
• haaveilla juovansa kahvikupillisen rauhassa
• vastata kiukutteluun ja kysymyksiin
• kuullustella kokeisiin
• avustaa tietokonepeleissä (Me speak no English)
• sulkea nettiliittymää pois lapsen kännykästä, kun peliajan täyttymistä ei uskota
• lääkitä korvatulehduspotilasta
• valvoa öisin vielä enemmän kuin normaalisti, jos vain mahdollista
• yrittää poistaa puhjenneen tärykalvon möhniä tyynyliinasta
• haaveilla arjen paluusta
• iloita työpaikasta ja sen tuomasta siedettävämmästä arjesta. 

Olin jo pari viikkoa sitten kolme ylimääräistä päivää kotona. Kaksivuotiaan korvatulehdus ei ota talttuakseen. Kahden päivän jälkeen olin jo ihan kypsä. Toisena päivänä puoleen päivään mennessä olin saannut tehtyä kaikki ne kotityöt, jotka yleensä teen viikossa palkkatöiden ohella. Lisäksi muutaman muun. Ja leikkinyt potilaan kanssa. Sylitellyt. Kolmantena päivänä oli jo pakko käydä leipomaan ja opetella vieraan kielen sanoja. 

Nyt mieskin lomailee. Puolentoista neliön alakerran vessassa. Ja rakennustarvikeliikkeissä. Työ näyttää pitkittyvän, kun käy hakemassa jokaisen pultin erikseen. Ja välillä palaa neljän tunnin reissulta tyhjin käsin. Kun ei ollut sittenkään ihan varma. Lähti vähän käsistä. Remontointi. Alunperin sen piti olla valmis ensi viikolla. Nyt kaksivuotiaan kolmevuotissynttäreiksi toukokuussa.

Ja omenapuun leikkuuni. Ensimmäisen kohdalla innostuin. Eipä ainakaan tule omenoita tänä kesänä siihen puuhun. Eikä ehkä viiteen seuraavaankaan. Katsotaan, jos tulee lehtiäkään. Eipä tule haravoitavaakaan. Ehkäpä ensi talveksi polttopuita. Ainakin saan naurut joka kerta, kun näen puun.

 Tässä leikkuu on vielä vähän kesken.

En jättänyt noita ohuita, 

pitkiä oksia ollenkaan.

Lapset siivosivat oksat pois. 

Eivätpä kysyneet enää 

loppupäivänä äidiltä tekemisehdotuksia.

Nätti on!

Lomalla on aika tylsää. Tavallaan ihan kivaakin. Ainakin tähän aikaan illasta. Kunhan vain kirjoitellessani vähän liioittelin. Mutta oikeasti: 

- Jotkut lomailevat vapaaehtoisesti vuodesta toiseen...

Lumisena lokakuun sunnuntaina

sain viettää hetken yksin. Mies lähti lasten kanssa liikkumaan yhteen sisäliikuntapaikkaan. Kävin äänestämässä. Tyhjensin astianpesukoneen. Tein luottamustoimi- ja työhommia. Sivussa laittelin kuivumaan kaksi koneellista pyykkiä. Laitoin ruokaa: pestoa, spagettia ja kanafileitä (jälkimmäisten valmistus odottaa muun perheen kotiin saapumista). Istuin koneelle. Latasin kuvat kamerasta ja käsittelin. Muutama juttu koneella varastossa.

Täällä meillä päin on kymmenen senttiä lunta. Ihanaa! Ja auringon paiste. Aika mahtavaa! Valmiiksi jo harmittaa tulevat harmaat kuukaudet ennen kuin lumi tulee jäädäkseen. Alkavaksi viikoksi lupaavat vesisadetta.

Aah, omenoita! Ja prinsessa Pössi.

Tuntuu, että jokainen lehti ja resepti hehkuttaa omenoiden ihanuutta. Haistatan hikisen sukkani niille! Kun omenoita on tippunut viisi viikkoa tai enemmän kottikärryllisen tai kaksi päivässä, omenat eivät tunnu enää aah-niin-ihanilta. Missään muodossa. Viime viikolla ostin kaupasta nektariineja.

Tunkio on täynnä omenia. Housut kiristävät omenapiirakoista. Viimevuotisetkin mehut ovat edelleen juomatta kellarissa. Omenoita litistyneenä nurmikolla. Kolme haukkua syötynä pihan nurkissa, jos toisessakin. Sankoja ja pussillisia kouluihin ja päiväkotiin kannettuina. Anopin takakonttiin sullottuna. Aah, omenoita! Onneksi ne alkavat loppumaan pian.

Ensi keväänä on jaksettava leikata puut torsoiksi. 

Viime keväänä ei muka ehditty ja jaksettu. 

Laiskuuden hinta on maksettu!

Omenan syöjinä meillä asuu yksi hyvätuulinen kymmenenvuotias, yksi iltakiukkuinen ekaluokkalainen, joka jaksaa koulussa käyttäytyä ja kotona kiukuta. Pahnan pohjimmaisena ja innokkaimpana kolmen haukun omenan syöjänä meillä asuu prinsessa Pössi. Kaksivuotiaan itse annettu arvonimi itselle. Prinsessa Pössi. Oikein herkkänä hetkenä prinsessa Murupössi. Varsinainen touhun tyttö ja neiti pulisija. 

Niin että. Niin että, hyvää kuuluu!

Ei kahta ilman kolmatta tiistai

Niinpä. Heti aamusta alkaen. Puoli kahdeksalta katsoin keittiön ikkunasta, kun mies ja kaksivuotias ajoivat pihasta pois kohti työ- ja hoitopäivää. Ensimmäinen yksinäinen aamu tänä syksynä. Se päättyi puolen minuutin päästä, kun ovesta tultiin yllättäen sisälle. Säikähdin! Vähintään sieltä tuli sisälle murtovarasjoukko, joka oli odottanut hetkeä, jolloin talo tyhjenee.

Se oli mies. Auton etukumi oli tyhjä. Puhki. Tiensä päässä. Mies täytti kumin kompressorilla. Pakkasi kompressorin ja 25:n metrin jatkojohdon takakonttiin ja lähti kohti päiväkotia. Päivän aikana hän täytti renkaan muutamaan otteeseen ja iltapäivällä ajoi rengasliikkeeseen kuulemaan tuomion. Autosta, kun ei voi vaihtaa vain yhtä rengasta (saman akselin renkaat on vähintään uusittava), saapui hän kotiin uusien kesärenkaiden ja aika halvan laskun kanssa. Ensi keväänä ne olisi kuitenkin pitänyt hankkia. 

Itse vastaanotin työpäivän aikana kymmenenvuotiaan kouluterveydenhoitajalta puhelun. Lasta lähdettiin viemään tikattavaksi. Hän on välituntileikeissä joutunut toisen leikkijän päin juoksun kohteeksi ja lentänyt naamalleen rautaista ovirallia päin. Leuka pitää ainakin tikata, alahampaat ovat mahdollisesti saaneet osumaa (turvotuksen takia ei pystytty katsomaan), oikea kämmen on ehkä murtunut ja aivotärähdyskin saattaa olla. Lapsi kun oli aivan valkoinen ja hikisen nihkeä. Vähemmästäkin. Niin oli äitikin. Lopputulemaksi jäi tikit suun alapuolella leuassa. Hampaat ovat kaikki paikoillaan ja ehjiä, aivotärähdys oli jännitystä ja kämmen ei ole murtunut. Niin pahasti tosin tärähtänyt kaatumisen vastaanottoyrityksessä, että ranne ja sormet eivät liiku. Kynää ei pysty pitelemään.

Illalla sitten totesin olevani lenkin tarpeessa. Laitoin lähtiessäni molempiin hihoihin ja yhteen taskuun heijastimet. Siitä huolimatta pitsataksi huomasi minut suojatiellä metriä ennen mahdollista yhteentörmäystä, tultuaan itse punaisia päin, kun tiellä ei ollut muuta autoliikennettä. Hänen onnistui koukata ohitseni osin jalkakäytävän kautta. Minä en onnistunut näkemään rekisterinumeroa. Menen ostamaan otsalampun. Se olen sitten minä lenkkeilemässä pimeinä iltoina, jos joku sattuu täällä suunnassa näkemään.

Onneksi eilen oli kypsynyt myös ensimmäiset ananaskirsikkamme. Kaksi kappaletta. Parikymmentä jäi vielä vaiheeseen.

Ananaskirsikka eli karviaiskoiso 

on Suomessa yksivuotinen, 

kotiseudullaan Etelä-Amerikassa 

monivuotinen koisokasvi kasvi.  

Se tunnetaan myös nimillä 

kapinkarviainen ja kapinmarja.  

Ananaskirsikka on sukua 

tomaatille, munakoisolle ja perunalle. 

Se saapui Eurooppaan vasta 1700-luvulla 

ja siltä vei yli kaksisataa vuotta 

saavuttaa täällä suosiota. 

Itse tykkään.  

Ananaskirsikka on 

kaunis ja kirpeän hyvänmakuinen!

Syksyn kynnyksellä

Kyllä minä niin vain mieleni pahoitin,

 

• kun Facebook-profiilini muuttui vastoin tahtoani aikajanaksi. Vastalauseeksi poistin profiilini ja nyt en pysty enää urkkimaan muiden vauvauutisia.
• kun toissa viikolla maanantain välisenä yönä rankkasateet tukkivat katumme viemärit ja likavesi nousi kellariimme. Kaupunki pahoittelee.
• kun työmatkoilla on aina vastatuuli. Aamuisin tuuli kulkee jokivartta alajuoksulle. Iltapäivällä mereltä yläjuoksulle. En kyllä tykkää. Aina tulee hiki.
• kun autolla ajaessa liikenteessä on törppöjä autoilijoita. Eivät he voi sille mitään, etteivät he osaa liikennesääntöjä. Nuolivaloilla vihreillä saa kääntyä pysähtymättä keskelle risteystä ja suojatien eteen pysähdytään, jos siellä on janlankulkija odottamassa.
• kun unohdin kauppalistasta kuumehöyryissäni puolet asioista ja ehdin jo iloita pienestä kauppalaskusta.
• kun mies on yksityisellä töissä ja siellä maksetaan ylityökorvauksia. Saadaan 20:n prosentin palkankorotuksia. Puhelin- ja liikuntaeduista puhumattakaan. Minun työaikani on 28 tuntia viikossa, mutta yli neljänkymmenen porskutellaan. Kotiin tuotavia hommia ei lasketa, eikä laskuteta. En kyllä tykkää. Paitsi työstäni.
• kun tänäkin vuonna on miljoona omenaa, jotka pitää kerätä. Naapuri ei ole kerännyt kahteenkymmeneenviiteen vuoteen ja heidän piha on viisikymmentä senttimetriä korkeammalla kuin meidän, noiden maatuneiden omenoiden ja lehtien vuoksi. Onneksi niillä on jaksamista ampua ilmakiväärillä puolilta öin ja hakata kavereiden kanssa traktorin rengasta lekalla. Meidän puolelle tippuneet "niiden omenat" heittelen sinne maatumaan. Meillä on omat omenat!
• kun omenoiden ja luumujen (luumuomenat, kuten kaksivuotias ilmoittaa ja syö kivetkin samalla) mukana on tullut triljoona banaani- a.k.a hedelmäkärpästä. En kyllä tykkää, kun ne kakkii vasta pesemiini ikkuinoihin.

 

Oikeasti en ole pahoittanut mieltäni kuin omenoista. Tai oikeastaan naapurin toisen polven laiskuudesta. Yksityisen palkkaeduista olen hivenen kateellinen. Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja piristi mieltäni. Ja Sofi Oksasen Puhdistus on edelleen kesken. Ennen kuin poistun Facebookista näin siellä hauskan kuvasarjan. Siinä Marilyn Mansonin ja Harry Potterin yhdistelmästä oli syntynyt Sofi Oksanen. 

Seuraavan kuvan onnistuminen piristi. Sitä ei ole muokattu. Kontrastit ovat aika huikeat.

Voisi jo lakata satamasta!

Karhun poika sairastaa,

mutta entäs, kun äiti. Kyllä luvassa on luonteessani asuvaa ini-ini-ininää. Tällä kertaa minulla oli luksusoikeus olla ainoa sairastava perheenjäsen. Kotonamme oleva jäsenmääräkin oli kutistunut kolmeen. Nukuin 36 tuntia pois koko ajan yli 39 asteessa olevaa kuumettani. Siihen lisää kahdeksan tuntia yöunta, jonka aikana kuume laski ja pysyi poissa.

Kuumehöyryissäni olin vain haamuillut vessaan ja juotavaa hakemaan. Silmät sumeina. Sillä kuumeettomana aamulla edessäni oli yllätys. Keittiö. Tiskiallas oli täynnä tiskiä. Kirosin kaksi kolmesta paistinpannustamme. Ja kaikki lisäkappaleet samankoon kattiloistamme. Jos jokaista olisi vain yksi malliaan, miehen olisi tarvinnut tiskata uuden ottamisen sijasta (Mutta hei! Ei pikaruokaa, vaan hän oli tehnyt ruokaa. Oli kuulemma maistunut koulun kanaviilokilta. Ei miltään. Ravintoa.). Astianpesukone likaisine astioineen haisi tasan varmasti pahemmalta kuin kuumeen niellyt aamuhengitykseni. Työtasolle oli pinoutunut ja levittäytynyt postit lehdistä laskuihin. Ruokapöydän pinta oli kokkareinen kuivuneesta Weetabixista. Kahvinkeittotaso oli täynnä kuivuneita kahviläikkiä. Ulos katsoessa piha huusi kolmen päivän edestä tippuneita omenoita. Miten ihmeessä se voi olla niin vaikeaa?

Hoitaa töissäkäynnin ja päiväkotikuljetusten lisäksi päivän päätteksi elämisen jäljet pois seuraavaa aamua varten. Meillähän mies tekee. Hoitaa talon ja tekniikan huoltoon liittyvät asiat omatoimisesti. Kuljettaa lapset treeneihin ja takaisin. Ilman puolikasta pyyntöä. Mutta. On uskomattomattoman paljon elämisen jälkiä, joiden synnyttämiseen hän osallistuu. Ja joita hänen valikoiva näkönsä ei näe kuin useamman pyynnön jälkeen. Niistäkin viimeiset kuulostavat jo äärilleen venytettyä viulun kieltä.

Kuka tiskasi tiskit ja liotti ruokapöydän? Ei varmasti tarvitse vastata. Ini ini. Naisen ei koskaan kannata sairastaa. Elävien kirjoihin palaamisen jälkeen se kostautuu kaksinkertaisella työmäärällä. Niin kotona kuin töissäkin.

En viitsinyt ottaa kuvallisia muistoja lauantaiaamun ahdingosta. Kuvat ovat viime viikon lauantailta. Kun kaikki olivat vielä terveitä. Ja leipoja tiskasi leivontajälkensä.

Omena-marenkimuffinit (12 isoa)

Taikina:

100 g huoneenlämpöistä voita

1 dl sokeria

1 muna

1 keltuainen

1 prk vaniljarahkaa/maustamatonta rahkaa + 3 tl vaniljasokeria

1 tl vaniljasokeria

3dl vehnäjauhoja

2 tl leivinjauhetta

Täyte:

3 kotimaista omenaa pilkoittuina kuutioiksi

1 rkl kanelia

sokeria oman maun mukaan

1/4 dl kylmää vettä 

2 kukkurallista rkl perunajauhoja

Marenki:

1 valkuainen (huoneenlämpöinen)

3/4 sokeria (Siro)

Kuori ja kuutioi omenat. Laita kattilan pohjalle lusikallinen vettä, omenakuutiot, kaneli ja sokeri. Keitä kuutiot pehmeiksi. Lisää perunajauhosuurustetta, kunnes seos sakenee paksuksi. Anna jäähtyä. Laita uuni lämpenemään 200 asteeseen.

Vaahdota kevyesti pehmeä voi ja sokeri. Lisätään joukkoon muna ja keltuainen. Sitten rahka ja jauho-leivinjauheseos. Sekoitetaan nopeasti tasaiseksi. Jaa puolet taikinasta muffinivuokiin. (Itse käytän paperisia vuokia teflonisen muffinivuoan muoteissa) Jauhoitetuin sormin taikinan saa paremmin paineltua tasaiseksi. Lisää jälkiruokalusikallisen verran omenaseosta. Jaa loppu taikina omenatahnan päälle ja tasoittele pinta jauhoitetuin sormin tasaiseksi.

Paista uunin keskiosassa n. 12 minuuttia. Vatkaa sillä aikaa valkuiainen kovaksi, valkoiseksi vaahdoksi. Lisää sokeri käsin vatkaten pienissä erissä. Vatkaa kunnes vaahto on kovaa, kiiltävää ja pysyy ylösalaisin käännetyssä kulhossa.

Lusikoi marenki esipaistettujen muffinien päälle ja paista vielä 7 minuuttia. Älä avaa luukkua paiston alkuvaiheessa. Marenki on kypsä, kun pinta kauniin vaalean ruskea. 

Jos marengin valmistus ei ole sinun juttusi, sen voi jättää pois. Muffinit eivät ole kuivia, mutta niiden kaverina voi tarjota vaikka vaniljakastiketta.

Ohje on muunneltu Valion vanilja-mustikkamuffiniohjeesta.

Lettukestit

Lauantaina. Viikko sitten. Sukulaisille ja muutamalle hyvälle aikuisystävälle. Kuudelletoista vieraalle. Kerrankin sää suosi ja päästiin pitämään pidot pihalla. Vaatimattomilla tarjottavilla. Otettiin varaslähtö vajaalla viikolla. Juhlittiin seitsemänvuotiasta! Kaverisynttärit pidetään vähän myöhemmin, kun hän on ehtinyt tutustumaan luokkakavereihinsa.

Tarjolla oli kolmen litran muurinpohjalettutaikinasta paistettuja lettuja. 

Paljon! 

Kinkku-paprikasoosilla. 

Kanttarellisoosilla. 

Tomaatti-soijarouhesoosilla. 

Makean kattauksen aikana tarjottiin: 

Kuningatarrahkaa täytteeksi. 

Herrasväenpikkuleipiä. 

Vaahtokarkkeja. 

Vadelmia. 

Macaron-leivoksia. 

Itsetehtyjä, ei-niin-kauniita, mutta hirmu hyviä. 

Juomana oli: 

Punaherukka-mansikkamehua. 

Mustaherukka-vadelmamehua. 

Vettä. 

Kahvia. 

Teetä.

Ajattelin päästä tarjottavissa helpolla. Tavallaan pääsinkin. Keittiössä vietin aikaa ehkä puolitoista tuntia. Mutta. Tavallaan en. Lettuja paistaen meni melkein kolme. 

Sitten oli tietenkin vielä se loppurutistus: 

Kertakäyttöastioista huolimatta.

Koulutie

on aloitettu tämän syksyn osalta. Ensimmäinen ja neljäs lukuvuosi ovat edessä. Muutos on ollut molemmille suuri. Tutusta esikouluryhmästä on siirrytty 24 ventovieraan ja yhden tutun ikätoverin seurassa koulutielle. 26 ekaluokkalaista. Ja uusi kieli. Neljäsluokkalainen jatkaa vanhassa koulussaan. Mutta koulu on muuttunut alakoulusta yhteinäiskouluksi kesän aikana.

Uudet kirjat on päällystetty. Läksyjen teon makuun on päästy. Molemmat koululaisistamme ovat erikoispainotteisella luokalla. Ekaluokkalainen kävi kielikypsyystesteissä yliopistolla talvella ja pääsi kovasti haluamaansa opinahjoon. Neljäsluokkalainen kävi kaksi ensimmäistä kouluvuottaan ihan tavallisella luokalla ja pyrki omasta tahdostaan erikoispainotteiselle luokalle kolmannesta vuosiluokasta eteenpäin. Itselläni ei ole ollut kunnianhimoa patistaa lapsiani mihinkään suuntaan. Minulle se tavallinen a-linjakin olisi kelvannut lapsilleni opinahjoksi.

Koulumatka on kummallakin melko haastava. Ekaluokkalaisen lukujärjestys on onneksi meitä huoltajia myötä ja aamut alkavat lähes aina kahdeksalta. Hänen ei tarvitse kertaakaan kulkea koulumatkaa yksin. Iltapäivissä turvana on iltapäiväkerho. Toisin kuin neljäsluokkalaisen. Hänellä on onneksi järki päässä liikenteessä. Siellä ei riskin otto kannata. Koulumatkat taittuvat kävellen. Molempiin suuntiin. Kaksi kilometriä suuntaansa. Oivallinen arjen hyötyliikunta jokaiselle koulupäivälle.

Oma kotikatumme on kouluteiden toiseksi vaarallisin osuus. Jalkakäytävä on ollut jo kolme kesää kunnallistekniikkatöiden takia poispurettuna. Arvioitu valmistumisaika oli 1.8.2012. 30 km/h-nopeusrajoituskyltti on jäänyt kasvillisuuden peittoon. Parhaat vauhdit nousevat varmasti lähemmäs kuuteenkymppiin. Pysäköimiskieltomerkki on kadonnut samoihin katveisiin. Suojatiemaalaukset puuttuvat. Onneksi aamut ovat vielä hetken valoisia.

Mitä kuuluu 2-vuotiaalle? Hän on yhtä kiukkua päiväkotipäivän jälkeen kotona. Uhmaa, itkua, väsymystä ja pettymyksen räkää poskella. Joka ilta. Ma-pe. Hoitopäivän pituus on seitsemän tuntia. Joskus kahdeksankin. Lauantaina ja sunnuntaina on helpompaa. Kotipäivän pituus on 24 tuntia.  Maanantaina hoitopäivän päätteeksi ensimmäinen kysymys on: Onko tänään viikonloppu? Tätä se oli ensimmäinen hoitokuukausi viime vuonnakin (tosin ilman kysymyksiä). Sitten helpotti. Arki asettui uomaansa. Sitä kovasti odottaen.

Marjassa

Rakastan marjassa oloa. Tai vain kotipihan marjojen poimimista. Se on niin mekaanista työtä, että ajatukset saavat vaellella rauhassa. Kiireetöntä. Ei ikinä millään riipivällä, raastavalla ja roskat mukaansa keräävällä poimurilla. Puhtaita, pulleita marjoja. Suoraan suihin tai pakastettavaksi.Yksin tai yhdessä lasten kanssa. Kukin pitkäjänniteisyytensä mukaisesti.

Tänä kesänä olemme tehneet sunnuntaimustikkapiirakkaretken. Kuuvaan luontopolun varrelle olevaan metsään piirakkamarjoja hakemaan. Vajaa litra piirakkaan. Saman verran lasten suihin.

Kymmenenvuotiaan kanssa mansikkatilalle mansikoita pakastimeen poimimaan. Sonataa ja Polkaa. 14 kiloa. 40 euroa. Pelkästään hyviä marjoja. Jo mansikkamaalla perattuja. Paitsi kymmenenvuotiaan viisi litraa. Ilta kului soseuttaessa ja viipaleita tai kokonaisia marjoja pakastaessa. Mummu auttoi. Lapsetkin. Syömällä saalista.

Kotipihalta olemme keränneet pakkaseen punaviinimarjat. Loput marjat kerätään terttuineen mehuksi. Mustaviinimarjoja ei tänä vuonna tullutkaan kuin viisi. Kukinto epäonnistui.

Edessä on vielä mustikan hakureissu metsään ja sukulaisen pensasmustikkatilalle. Oman pihan vadelmat alkavat kypsymään. Kummatkin niistä pakastetaan sellaisinaan. Ja syödään talven aikana. Kakuissa, piirakoissa, kiisseleissä, rahkassa ja sellaisenaan puuron kanssa.

Karviaiselle pitäisi keksi hyvä hyötykäyttökohde. Nekin alkavat olla kypsiä. Sitten on vielä karhunvatukat. Ne unohdin mainita Puutarhassa-postauksessa. Niitäkin on kaksi rivistöllistä.

Marjoja poimiessani en laita juuri yhtään marjaa suuhuni. Kaksivuotias on keskittynyt pelkästään syömään marjoja. Eilen hän söi välipalaksi suoraan taimista tai pensaista mansikoita, punaviinimarjoja ja kaksi aikuisen kourallista vadelmia. Karviasten vielä hieman paksu kuorikaan ei häntä haittaa...

Parasta kesässä

on se hetki, kun loma on juuri alkamassa. Silloin kaikki on vielä edessä. Satoi tai paistoi. Kiukutti tai nauratti. Oma kesäni kääntyy loppuun juhannuksesta. Päivä alkaa pitenemään. Seuraavan kerran huomaan kesän rajallisuuden silloin, kun piha on yökasteesta märkä vielä puolilta päivin. Silloin syksy ei ole enää kaukana. Tänään oli se päivä. 

Parasta kesässä on valoisuus. Lämpökin. Lämmin sade. Aurinko. Joinain kesinä enemmän. Tänä kesänä vähemmän. Valon ja lämmön ohella parasta kesässä on:

lapset,  

mies, 

kiireettömät aamut,

pitkät illat,

 retket ja piknikit, 

polkupyörä, 

hyvä ruoka, 

ystävät, 

kasvit ja luonto,

pihatyöt,

ulkona kuivuvat pyykit,

 uimarantareissut, 

hyvät kirjat

ja lasi kylmää viiniä tai 

kylmä siideri pitkän päivän käännyttyä yöhön. 

Ei tietenkään joka ilta. 

Kaikkea emme tältä kesältä ehkä ehdi saamaan. Kuten mukavia uimarantareissuja. Tai aikaa lukea hyviä kirjoja. Tänä kesänä parasta ovat olleet ne kolme päivää, kun sain olla ihan yksin ja tehdä rauhassa asioita. Ne tuntuivat lomalta. Nyt odotan enää viimeisiä mustikkareissuja ja vadelmien päätymistä pakastimeen. Kesässä yksi parhaimmista asioista on, kun saa käydä marjassa.

Tunnissa

Ehtii monenmoista. Joinain tunteina jotain näkyvää. Toisina näkymätöntä. Joinain tunteina ei yhtään mitään. Silti ne tuntuvat usein loppuvan kesken. Paitsi silloin, kun lapset eivät keksi mitään tekemistä. Silloin yksi tunti tuntuu viideltä tunnilta.

 Viime päivinä:

 Tunnissa on ehtinyt tekemään kahdeksan kilometrin reippaan kävelylenkin, kymmenen kilometrin laiskan hölkän tai pyöräillä parikymmentä letkeää kilometriä kaksivuotias kyydissä. 

Tunnissa yksin liikenteessä oleva äiti on ehtinyt käydä läpi neljän lastenvaateliikkeen (Dpam, Jesper & Junior,  Name it ja Polarn O. Pyret) alennusrekit ja hankkia kaikille lapsille sisävaatetäydennykset. 

Tunnissa on ehtinyt siirtämään yksin kaksivuotiaan sängyn ja tulostimen sen alta yläkertaan. Siirtämään ylhäältä pöydän ja räsymaton sängyltä vapautuneelle paikalle. Imuroimaan ja pesemään lattiat kyseisistä muutoskohteista. 

Tunnissa on myös leivottu piirakkavuoallinen porkkanakakkua kuusivuotiaan kanssa ja sen imussa kaksi pellillistä pitsaa. 

Tunnissä tytöt ehtivät putsaamaan puupalaset ja heittelemään ne alustalleen. 

Tunnissa on käyty läpi vaate vaatteelta yhden lapsen vaatekomero. Poistettu pieneksi käyneet vaatekappaleet ja viikattu vaaterivit suoriksi.

Tunnissa savusauna voi syttyä palamaan ja tulla sammutetuksi palokunnan toimesta. 

Toisina päivinä ei jaksa avata konetta. Toisina päivinä siellä vierähtää helposti tunti jos toinenkin. Sen jälkeen tunnissa ehtii siivoamaan lastenhuoneet. Ja potemaan morkkista.

Yhden päivän aikana tunnit kuluivat rumsteeratessa huonekaluja, leipoessa, puusouvissa ja yhden sortin lenkkeilyssä. Kaikki kuvaillut tunnit eivät sentään ole samalta päivältä. Edelliseltä viikolta kylläkin. Yhden tunnin aikana, ruoanlaiton ohessa ehtii vierailemaan vaikka yläkerran kirjasirkuksessa.

Tiedättekö ne päivät?

Kun kaikki on tylsää. Tyhmää. Ärsyttävää. Aika matelee. Yksi päivä tuntuu viikolta. Sellaisia ovat pari kulunutta viikkoa olleet kymmenenvuotiaalle. Kaikki (kaverit) ovat jossain muualla. Mummoloissa. Mökeillä. Lomamatkoilla. Paitsi me. Me maalaamme taloa. Ensin esivalmistelut veivät pari viikonloppua. Nyt maalataan aina, kun ei ole sadepäivä. Olen aiemminkin kai itkenyt, että kymmenenvuotias on väliinputoamisiässä. Ilman kavereita ei:

Leikitytä. 

Luetuta. 

Laulatuta. 

Ulkoilututa. 

Pelailututa.

Toisaalta huoneen lattialla makaaminen. Musiikin kuuntelu ja justienbiebereidenkään ihailu julisteista ei riitä vielä täyttämään päiviä. Me. Perhe. Emme kelpaa tekemisseuraksi. Ainakaan koko päiväksi. Saati kahdeksi viikoksi. On ilmeisen vaikeaa olla meidän perheen kymmenenvuotias. Niinpä.

Olemme tehneet päiväretkiä, kun mies maalaa. Kaiken maailman kirppiksille. Kartoittaneet pyöräillen lähiuimarantoja. Vaikka uimaan ei mereen ollakaan vielä tarjettu. Onneksi on jos jonkinmoista kylpylää, vesipuistoa ja maauimalaa. Niissäkin olemme retkeilleet.

                                                        Tutustu tästä!

Kierrelleet lähipitäjien ihania sisustusputiikkeja- ja navettoja.  Pihapiireineen. Suosittelen. Lasten kanssa vain, jos he osaavat halutessaan huomioda ympäröivät tilat ja tilpehöörit. Meiltä se onnistuu, vaikka kotona ei aina onnistutakaan!

Järjestäneet pienimuotoisia lomakakkukahveja aikuisystäville.

Torstaina mies lähti äitinsä ja kaksivuotiaan kanssa Itä-Suomeen sukulaisjuhliin. Pakkasin isot tytöt autoon mukaan. Heidät pudotettiin matkalta mummolaan. Mummollakin on kuusi viikkoa kesälomaa. Mummo jaksaa, kun äiti ei enää jaksa. Tai ei hän ainakaan kehdannut kieltäytyä. Näillä minuuteilla se alkaa taas. Kotona koko kesä- lomarumba!

Perjantaina

lähdimme liikenteeseen aikaisin. Kuusivuotiaalla oli suolistotautien erikoislääkärin aika. Tällä kertaa mentiin jo hyvillä mielin. Kuusivuotias on ollut oireeton kuukauden päivät. Edessä oli lopputulema ja -tapaaminen. 

Kaikki alkoi helmikuussa vatsatautikierteestä ja jatkui kesäkuun alkuun asti. Maalis- ja huhtikuu olivat pahimmat kuukaudet. Ei vähiten allekirjoittaneen pahaa lietsovalle mielikuvitukselle, mutta eniten kuusivuotiaalle, joka ei kyennyt joinain päivinä syömään lainkaan. Huono olo iski aina ruokailuiden yhteydessä, johtaen siihen, että hän söi vain pari lusikallista ruokaa ja jätti kokonaan syömättä aamu- ja iltapaloja pelätessään huonoa oloa ja vatsakramppeja, jotka pakottivat itkemään kaksinkerroin. Huhtikuun lopussa oltiin siinä pisteessä, että lääkäreissä ja verikokeissa lampattiin monta kertaa viikossa. Huhtikuun aikana kuusivuotias oli jo niin voipunut kivuliaisuuteen ja heikkoon syömistilanteeseensa, että päiväunien lisäksi hän nukahteli autoon ja kesken leikkien lattialle. Useita kertoja päivässä. Huhtikuun puolessa välissä hänet soitettiin osastolle kesken tarhapäivän, kun silloiset verikoetulokset valmistuivat. Lähtiessäni silloin töistä taksilla hakemaan ja viemään häntä sairaalaan, pelkäsin pahinta. Enemmän kuin helmikuisena yönä, kun mies ei tullutkaan kotiin.

Kyseessä olivat infektioiden erittäin alasajamat valkosolu- ja verihiutalepitoisuudet veressä. Jatkotutkimukset haluttiin saada heti tehtyä, tuoreesta verestä. Siksi sairaalaan kävi kutsu kesken päivän. Tästä alkoi varsinainen tutkimusrumba, jonka saamiiseen olen enemmän kuin tyytyväinen. Saman päivän iltapäivällä lääkäri kertoi minulle, että kuoleman pelkoa ei ole. Sehän oli minun suurin pelkoni. Mistään ei löydetty mitään. Laktoosi-intoleranssi,  maitoproteiiniallergia ja keliakia suljettiin ensimmäisinä pois. Samoin autoimmunologiset sairaudet. Sekä Salmonella ja helico-bakteeri. Lopputulemana taitaa olla vatsatautipöpön (luultavasti Rota-viruksen) aiheuttama jonkinlainen vatsan ja suolistonlimakalvojen tulehdus, joka helpotti ajan kanssa. Kolmessa kuukaudessa. Painokin oli jo noussut takaisin kuusivuotisneuvolan lukemiin. 19,1 kiloa.

Itse perjantaihin takaisin. Päivään oli keksittävä etukäteen jo mukavaakin tekemistä, koska kaiken tämän sörkkimisen ja törkkimisen, suoliston tutkimisen ja erilaisten laboratorionäytteiden ottamisten (Emlat!) jälkeen kuusivuotias pelkää lääkärikäyntejä. Aamu aloitettiin rentouttavalla leikkipuistotuokiolla yliopistollisen sairaalan läheisessä leikkipuistossa. Lääkäristä mentiin kaupungin kirjaston lastenosastolle, sieltä voileipä-munkkipossu-lounaalle torille ja viimeiseksi Vanhan Suurtorin Keskiaikaismarkkinoille. Kotona syötiin välipalaksi torituomiset: herneet ja mansikat. Päivä oli vaihteeksi aurinkoinen ja lämmin. Iltapäivän kesävieraatkin kestittiin ulkona (niillä samaisilla mansikoilla). Päivä oli ehdottomasti ihan huippu!

Sivuraide: Turun kaupungin kirjaston lastenhoitohuone on parhaimmistoa, missä olen ollut. On potta, pikkupönttö ja normaalikin pönttö. Lavuaarit kahdessa tasossa ja käsien kuivauksellekin useampi vaihtoehto. Mikroa ei ollut, mutta me emme sitä kaivanneet.