Puolet

Puolet on suunnilleen kulunut siitä ajasta, jonka kahdeksanvuotias elokuun yhdeksänvuotias asunnee kotona. Parilla vuodella ehkä vajaat. Hänen kohdallaan en odota, että aika kuluisi hieman nopeammin tai hitaammin. Hänen kanssaan ei tunnu olevan kiire. Vielä. Hän on vielä leikkivä, askarteleva ja touhuava lapsi, mutta riittävän vanha laskettavaksi yksin pihalle tai leikkipuistoon.

Kahdeksanvuotias keksii itselleen, pikkusiskolleen ja naapurin lapsille koko päiväksi tekemistä. Hän askartelee lahjoja ja kirjoittelee ilahduttavia viestilappuja. Hän ei malttaisi mennä illalla nukkumaan, kun aina jotain mukavaa on jäänyt kesken. Hän murehtii välillä muille mitättömiä asioita. Iloitsee pienistäkin jutuista. Eikä jaksa pestä tai kuoria kahta perunaa enempää.

Silti kahdeksanvuotias on lapsistani se kenen kohdalla unohdan usein aikuisuuteni ja vajoan lapsen tasolle. Olen hänen kompastuskivensä. Sääntöineni ja vaatimuksineni. Hänestä niitä on liikaa. Ja ne ovat turhia. Ne eivät kosketa häntä. Hän on mielestään riittävän vanha ja taitava arvioimaan miten asiat kuuluu hoitaa. Sellainen on hän on ollut aina. Murrosikä hänen kohdallaan ahdistaa. Selviämmekö siitä molemmat järjissämme? Saman katon alla asuen. Olemmeko puheväleissä, kun on aika toivottaa onnea itsenäiseen elämään.

Vaatimukseni ja sääntöni ovat samoja kaikille lapsilleni. Kompastuskiviä kahdeksanvuotiaan kanssa ovat mm. ruoan yhteydessä juominen, päivittäiset hammas- ja iltapesut, hiusten harjaaminen, tilanteen ja säänmukainen pukeutuminen, tavaroiden paikoilleen siivoaminen illalla tämä tosin lienee valtakunnallinen kiukunaihe, likapyykkien koreihin vieminen ja läksyjen huolella tekeminen ja virheiden korjaaminen. Kyllä tarkistan lasteni läksyt ja kyselen koeasiat.  Tavallisia asioita, joiden hoitaminen ilman raivoa, kiukkua ja päivittäistä maailmanloppua ei onnistu häneltä. Ja on liikaa päiviä, kun minulta ei onnistu katsella sitä malttiani menettämättä. Kyse ei ole mistään varttitunnin kiukuttelusta, vaan voi kestää tunteja. Joku viisas on sanonut, ettei  hyvä vanhemmuus ei ole sitä, että kokee tyytyväisyyttä lapsensa onnistumista ja osaamisista, vaan sitä että hyväksyy lapsessaan nekin ominaisuudet, joita ei hänelle "tilannut".

Todistusten mukaan käytökseen liittyvät osa-alueet on aina osattu hoitaa erittäin hyvin. Kavereita riittää koulussa, harrastuksessa ja niiden ulkopuolella. Onneni taitaa olla "se aikuinen, jolle lapsen on turvallista kiukutella". Silti sorrun välillä iltaisin ajattelemaan, että reilun kymmenen vuoden päästä tämä on ohi. Välillä mietin tosissani koulupsykologiin yhteydenottamista. Aina en ole varma, onko ongelma kahdeksanvuotiaan vai minun. Vai molempien? Ehkä kiukuttelu on hänen tapansa ottaa osansa huomiosta. Hän on kuitenkin lapsistani se, jolle kaikki on helppoa ja joka on halutessaan kaikessa taitava. Pitäisi varmasti muistaa useammin huomioda se. 

Eikä sitä kiukuttelua mahdu kuin aamuun ja iltaan. Juuri niihin ajankohtiin kuin ei itsekään oikein jaksa olla skarppina. Jolloin toivoisi kaiken sujuvan helposti ja omalla painollaan.