Kolmas

lapseni on mahdollisuus. Mahdollisuus, jota en entisessä liitossani enää kaivannut. Mahdollissus, joka piti toteuttaa mahdollisimman pian vaikeiden solumuutosten poiston jälkeen. Niiden uusiessa hoito ei enää säästäisi mahdollisuutta. Siksi nopea toiminta.

Ensimmäinen omaan kotiin ostamani joulukoriste. Tänä vuonna pikkuvessassa.

Niissä raskauksissa, jotka ovat päättyneet toivottuun lopputulokseen, olen aina ollut jouluna raskaana. Ensimmäisessä jo loppusuoralla. Toisen testasin jouluaattona. Kolmannessa raskauspahoinvointi antoi sen verran periksi, että salli minun syödä konvehteja. Ne kolme raskautta, jotka ovat keskeytyneet, eivät ole osuneet joululle. Mikään niistä.

Puolivuotias mahdollisuus on lapsestani mahdollisesti kaikkein vaativin. Ei luonteeltaan, mutta muuten. Hän aloitti erilaisuutensa perätilalla. Hän on nukkunut alusta alkaen huonosti. Pienissä pätkissä. Öin ja päivin. Hän haluaa olla kaikessa mukana. Hän vierastaa kaikkia muita paitsi perhettään. Hän ei ole nukkunut vaunuissa ennen kuin viime kuukauden aikana. Hän ei nuku autossa.  Olen koko syksyn kannatellut jaksamistani sen varassa, että jouluna hän jo nukkuu paremmin. Voin uskaltaa hieman istua iltaa aikuisten kanssa. Mahdollisuuteni siihen vaikuttaa heikolta. Minulla on mahdollisuus istua yötä puolivuotiaan kanssa. No ensi vuonna sitten. Kaikelle on aikansa ja paikkansa.

Vaativuudestaan huolimatta puolivuotias on iloinen ja touhukas lapsi. Hyvä syömään. Juttelemaan. Joulutoiveistaan hän ei ole kuitenkaan osannut vielä kertoa. Olen avuliaasti toivonut hänen puolestaan tuolipottaa ja hyppykeinua. Luulen, että hän itse on enemmän innoissaan lahjapapereista. Luultavasti voin halutessani laskea vaipasta ruoansulatuksessa läpimenneet paperitollot. Ikään kuin mantelia etsisi riisipuurosta.

Riisipuuroa. Sitä voi puolivuotias syödä meidän kanssamme (omaan maitoonsa tehtynä). Riisipuuroa, kalaa ja pientä kinkkua lukuun ottamatta haluaisin luopua perinnejouluruoista. Keksiä tilalle jotain oikeasti hyvää. Muidenkin kuin miehen miestä. Tapaninpäivänä pitsalle. Perinne sekin.

Toinen

lapseni on nykyään hieman ilkikurinen. Keskimmäisen paikka ei ole se helpoin. Isompi tarvitsee apua koulutyössään ja vauva vaatii paljon huomiota. Niin myös viisivuotias. Enemmän kuin ennen. Ennen vauvaa hän haki huomionsa hyvällä. Tämän vuoden aikana olen yllättynyt. Liian usein huomio saadaan ikävällä keinolla. Katson peiliin. En repeä riittävästi joka suuntaan. Ehkä uudesta huomionhakutyylistä johtuen viisivuotiaalla on näkemys tonttujen toiminnasta:

Tontut liikkuvat vain myöhään illalla. Ja öisin. Kätevää. Päivällä voi touhuta vähän kaidan tien ulkopuolellakin. Yöllähän kaikki ovat kilttejä. Nukkuvat kauniisti. Huone siivottuna. Hiukset harjattuina. Levollisena. Kätevää. 

Jos teoria pitää paikkaansa, saa viisivuotias paljon lahjoja tänäkin vuonna. Ja vaikkei pitäisikään, saa hän silti. Hän on kiltti ja huomaavainen. Herkkä ja hauska tyttö. Touhustiina. Viisivuotias iloitsi viikko sitten, että "Jippii!". Enää viikko ja saa pitää tonttulakkia. Koko ajan. Päiväkodissa. Ulkona. Kotona. Koko joulukuun. Joulun pyhien yli. Käytyämme keskustelua päädyimme siihen, että tonttuilkoon kotona lakki päässä. Näin tapahtui. Toinen päivä tonttulakkia menossa. Ja tonttu Touhukasta. Leikit pyörivät tonttupuuhissa.

Tonttulakin käyttö ja tonttuleikit ovat tehneet tehtävänsä. Viisivuotias ilmoitti tänään: Hänestä tulee isona tonttu. Ajattelin mielessäni, että hän taitaa olla jo vähän. Tonttu.

Viisivuotiaan taidonnäyte joululta 2009.

Tapahtui taannoin: Viime jouluna lahjojen joukkoon oli eksynyt epämieluinen lahja. Karvakuonot-dvd. Sen sai silloinen seitsemänvuotias. Hän inhoaa kyseistä lastenohjelmaa. Ohjelma on kuulemma tylsä. Silloinen seitsemänvuotias pähkäili itse, ettei ole taitanut olla ihan kiltti koko vuotta, kun joulupukki mummo oli hankkinut halusi antaa hänelle epämieluisan lahjan. Hyvin pähkäilty. Vaikka ei totta ollutkaan. Pukki mummo ei vain ollut tiennyt asian oikeaa laitaa. Epämieluinen lahja=nykyversio risuille? Toivottavasti joulupukki ei tuo viisivuotiaalle tänä vuonna lahjaksi tonnikalaa. Se olisi pahin mahdollinen skenaario. Voisi viisivuotiaankin oikeasti huippuhyvä huumorintaju loppua kesken. Tai sitten ei. Hän osaa yllättää. Positiivisesti.

Ensimmäinen

lapseni uskoo vielä joulupukkiin. Aluksi ajattelin, että hän haluaa vain uskoa. Mutta hän oikeasti uskoo. Vieläkin. Kahdeksanvuotias. Kyselin häneltä yksi päivä, mitä kaikkea hän tietää joulupukista. Ajattelin, että totuus olisi jo koulussa valjennut. Ei ollut. Valikoiva kuulo. Hänelläkin? Pakko olla. Saman keskustelun yhteydessä hän mietti, miten pukki voi osata tehdä täsmälleen samanlaisia leluja kuin kaupoissa. - Alihankintaa, vastasin. Jatkoin, että itsetehdyt lahjat, kuten lapaset ja villasukat ovat niitä tonttujen töitä. Osa tontuista hankkii lahjoja kaupoista. Valkoisia valheita. Sallittuja lapsenuskon säilyttämisessä? Toivottavasti. 

Kahdeksanvuotias ilmoitti yksikantaan, että toivoo sittenkin vielä lahjaksi jotain itsetehtyä. Hmm. Nyt vain lankakaupoille. Hän tarvitsee kaulahuivin.  Lämpöisen. Suojaavan. Violetti-mustan. Vielä äiti pukki ehtii. Toivottavasti.

Kahdeksanvuotias oli tänään käynyt terveystarkastuksessa. 139 cm. 31 kiloa. Iso ikäisekseen (pituutensa puolesta). Fyysisesti. Henkisesti moni on jo edellä. Onneksi hän ei vielä. Hän on vielä lapsi. Äiti ja sukulaiset pukki on hankkinut kaikki toivotut lelut lahjaksi. Haluan tukea leikkiä ja viattomuutta niin kauan kuin hän siitä nauttii. Ehtii sitä myöhemminkin. Olemaan iso. Tietämään asioista, joista ei haluaisi. Kuten siitä, että joulupukkia ei ole olemassa. On vain tuhansia miehiä, jotka tekevät pukkibisnestä. Kausitöitä. Tämä on luultavasti viimeinen vuosi, kun meillä aikuistenoikeasti lapset joulupukkiin uskovat.

Alhaalta ylös: viisivuotiaan, kahdeksanvuotiaan, yhteishyvä ja aikuisten oma

Tapahtui taannoin: Eilen kotimatkalla koulusta kävelimme kahdeksanvuotiaan kanssa vinoparkin ohi. Pidempään parkissa olleiden autojen konepelleille oli lumipinnalle piirrelty "hauskoja juttuja". Niitä baari-illan päätteksi tehtäviä ihanuuksia. Yhden auton konepellille oli piirretty kirkkovene. Kahdeksanvuotias kysyi, että mikäköhän tuokin mahtaa olla. Onneksi veneelle oli piirretty vain kuusi "airoa". Kolme kummallekin puolelle paattia. Täydestä meni, kun vastasin, että sehän on koppakuoriainen. Ihan selvästi. Kuusi jalkaa ja kaikkea. Ihan niinkuin hyönteisillä kuuluukin.

Kohta se alkaa:

Joulun aika. Me olemme jo ottaneet varaslähdön. Ensimmäisenä adventtina.

Varaslähtöön kuuluivat lauantaina leivotut luumu- ja omena-kanelitäytteiset joulutortut ja vaalea glögi sekä jouluvalojen laittaminen paikoilleen insinöörimies asensi ajastimet niihin. Hänen osuutensa joulunodotukseen. Sunnuntaina leivoimme ja koristelimme piparit. Tytöt kokosivat piparimetsän. Äiti asensi paristokäyttöiset ledvalot sinne. Kävimme joulumarkkinoilla ja hankimme mehiläisvahakynttilän kävynmallisen jouluksi. Intouduin oikein. Laitoin jo kaikki joulukristeemme esille. Kaikki seitsemän kappaletta. Enää puuttuu vain valkoinen hyasintti, valkoinen amaryllis ja valkoinen joulutähti. Sekä minun henkilökohtainen jouluperinteeni: Piparkakkutalo, joka toimii samalla kynttilälyhtynä. Niin ja joulukuusi.

Joulukuusi vuosimallia 2010.  Kuusen halkasija 150cm.

Muumitalo 2008. Aika ennen järkkäriä. Viimevuotisesta
ei löytynyt kuvaa.

Kuppikuntia

Erilaisia kuppikuntia. Ihan kaikessa. Lasten hoitamisessa. Ulkomaan matkailussa. Automerkeissä ja -tehoissa. Tilan tarpeissa. Muodissa. Viineissä. Koulutuksessa. Sisustamisessa. Kuluttamisessa. Saastuttamisessa. Huumorissa. Viihteessä. Musiikissa. Erilaisia kuppikuntia. Ihan kaikessa.

Minun kuppikuntani:

• Lastenhoito: kukin hoitakoon perheelleen parhaalla tavalla. Toisin toimivia syyllistämättä.
• Ulkomaan matkailu: aikuisten kanssa kaupunkimatkoja. Lasten kanssa lyhyitä lentoja, lämmintä vettä ja paljon jätskiä.
• Automerkeissä: Volvo, Audi ja BMW. Tehoja ja ulkonäköä riittävästi. Kukin tavallaan ja rahallaan. Autolla kuuluu päästä paikasta A paikkaan B. Turvallisesti.
• Tilan tarve: ideaalitilanteessa jokaiselle oma huone. Myös äidille. Ja vieraille. Kaksi viimeistä voidaan yhdistää. Tilan tarpeen edelle menee sijainti. Kävellen ydinkeskustaan alle puolessa tunnissa. Todellisuus sijainnin vaatimuksella on, ettei jokaiselle, ainakaan äidille, saada omaa huonetta.
• Muoti: yksi lysti. Muodikkaat ihmiset ovat kauniimpia fyysisesti kuin minunlaiseni. Muotia seuraan, mutten toteuta. Kaikkeen ei ole rahaa. Eikä aikaa. Eikä mielenkiintoa.
• Viinit: kuohuviini ja valkoviini.
• Koulutus: kukin tavallaan. Koulutusta pitää olla itselleen riittävästi. Itselläni ei vielä ole. Jatkotutkimus kiinnostaa. Sitten, kun voin hyvällä omalla tunnolla tehdä töitä kahdeksasta kahdeksaan. Eli kahdenkymmenen vuoden päästä. Toivon lasteni valmistuvan ammattiin myöhemmin kuin 19-vuotiaina. Mutta se on vain minun toiveeni.
• Sisustaminen: hillityt värit. Valkoinen. Ruskean ja harmaan sävyt. Musta hillitysti. Tavaroissakin vähän on enemmän. Vähän on enemmän minun mieleeni. Tai ainakin niiden enimpien tulee olle kaapeissa ja komeroissa piilossa. Ei toteudu tällä hetkellä. Nurkissa on liika tavaraa, joille ei ole paikkaa. Kuten miehen vanha vahvistin keskellä olohuoneen lattiaa.
• Kuluttaminen: kulutan liikaa. Tai ainakin voisin kuluttaa vähemmän. En koe tunnon tuskia. Tili ei ole ollut vuosiin tyhjillään viimeisenä päivänä  ennen tilipäivää. Siellä on vähintään kaksisataa euroa koko ajan. Säästötili on erikseen. Sinne säästetään lomakuluttamiseen tai isoihin hankintoihin. Vaatteita kierrätetään lasten kesken. Ja uutta ostetaan. Jokaiselle. Äidilläkin kiertää vuodesta toiseen samat vaatteet.
• Pohjolassa on vaikea olla saastuttamatta. Ruoan tuotanto ja kuljettaminen saastuttavat Lämmitys ja valaistus saastuttavat. Pitkät etäisyydet saastuttavat. Autoilua mahdollisimman vähän. Valot pois päältä tiloissa, joissa ei ole käyttöä sillä hetkellä. Huonekalut kestäviä ja pitkäikäisiä. Kaikki elektroniikka on kolmen vuoden sisällä hankittua. Viittä vuotta kauemmin ne eivät nykyään kai kestäkään. Jätettä tulee liikaa. Emme kestoile.
• Huumori: sitä pitää olla. Se ei saa loukata. Tilannekomiikkaa. Itselle nauramisen taitoa myös muilla ihmisillä. Mustaa huumoria. Mautontakin. Pieruhuumori naurattaa aina. Ainakin, jos lapsia naurattaa. Kaikkien osapuolien pitää tietää, että kyse on huumorista. Huumori on  vaikea laji.
• Viihde: viihdyttää. Itselläni teatteri ja musiikki. Kirjallisuus. Urheilu ei koskaan.
• Musiikki: melodista. Sanat tai ei ei. Melodia.

Erilaisia kuppikuntia. Astioissa. Meilläkin kotona monta. Muumikupit casual-kahvin juontiin. Teeman kahvikupit juhlakahvin juontiin. 24h-mukit teen juontiin. Vanhat Arabian kupit. Kaikki erilaisia. Ihasteluun. Satunnaiseen kahvitteluun. Kun Teeman kahvikupit eivät yksinään riitä. Vanhat Arabiat ovat sanomalehteen pakattuina yläkaapissa. Odottamassa sitä, kun keittiö itsestään ja ilman muuttamista suurenee ja saan eriparikupposeni tasseineen turvallisesti ja kauniisti esille.

Muumikupit lapsenmielisiä. Toisten aloittama harrastus meillä. Teeman astiat. Selkeä muotokieli. Helppo yhdisteltävyys. 24h muotoilu ja rakenne viehätti. Ei valmisteta enää. Ei täydennetä sarjaa. Vanhat Arabiat. Harrastus. Herkkiä ja hauraita. Kauniita ja kuluneita. Täynnä tarinoita. Jos antaa niiden lentää. Tarinoiden siis. Ei astioiden kai siitäkin tarinoita saisi. 

Eilen kirppiskierroksella vanhat ja kuluneet täydentyivät kolmella kupposella. Entisen anopin Rörstradin Grön Annaan hankin kaksi kupposta joululahjaksi. Yhteishinta kaikille 26,50 euroa.

Leena. Juotu selvästi kahvia myös tassilta. 60-luvun puoliväli tai 60-70-luvun taite. Ensimmäinen vaaleanpunasävyinen.

Marja. 70-luvun alku. Tassin pohjassa lukee: "Kestää konepesua". Kaunein eilisistä kupeista. Ensimmäinen ruskea. Myyjä oli teipannut kupin ja lautasen pakkausteipillä. Kokonaan. Kiitos. Liiman irrotus kesti puolitoista tuntia. Mutta se kannatti.

Tuntematon. Minulle. En löytänyt nimeä netistä. Leiman mukaan valmistettu vuosien 1932-1949 välisenä aikana. Joku on puraissut kupin suulta palasen. Ei haittaa. Minua.

Kidsiä

Onko meillä esillä kidsiä? Tottakai. Sekä omien lapsien, että kummankin aikuisen lapsuudesta. Aikuisten kidsit ovat pysyvästi esillä. Uutta tuotantoa ei enää ilmesty. Paitsi yksi tältä syksyltä. Se jäi esille, koska lapset kävivät riitelemään siitä kumpi sen saisi. Lasten kohdalla on pääsääntöisesti vaihtuva näyttely. Töitä, kun tulee koko ajan lisää. Parhaimmisto säästetään. Yläkaappeihin on jo kertynyt kausitaidetta, jouluihin ja pääsiäisiin, ainakin neljän kodin tarpeisiin. Tilanne tuskin tulee helpottumaan lähivuosina.

Ylinnä: Miehen lapsena puutöissä tekemät laivat. Niistä ei voi luopua. Keräävät pölyä katseita pikkuvessassa peilikaapin päällä.

Keskellä: Allekirjoittaneen rakusavesta tekemä tuikkuastia. Korkeus noin 25 cm. Muuttanut mukana kodista toiseen. Käytössä edelleen. Muisteltu valmistumisvuosi 1998.

Alinna: Uudistuotantoa vuodelta 2010. Koira, josta piti tulla hevonen. Voidaan tulkita myös sudeksi tai fantasiakoiraksi, jolla on lohikäärmeen häntä. On aiheuttanut suurta mielenkiintoa ja kilpailua. Siirretään kierrätykseen heti, kun menettää hohtonsa. Eikä katoaminen aiheuta itkukohtauksia pienissä  katselijoissa.

Ylinnä: Kahdeksanvuotiaan viisivuotiaana päiväkodissa tekemä pihlajanmarjatyö. Jäänyt pysyvästi näytteille.

Keskellä: Kahdeksanvuotiaan esikoulussa kuusivuotiaana tekemä sydänmobile. Mobile roikkuu kristallikynttilälyhdystä. Jäänyt ilmeisesti pysyvästi näytteille. Ajan haalistama.

Alinna: Kahdeksanvuotiaan tekemä "Onnen pöllö" äidille. Sijoituspaikka  on toisen jääkaapin ovessa keittiössä. Vihkitodistuksen yhteydessä.

Ylinnä: Viisivuotiaan neljävuotiaana tekemä keraaminen äitienpäiväkulho. Sijoituspaikkana keittiö.

Keskellä: Viisivuotiaan tänä syksynä savipajassa (allekirjoittaneen ja viisivuotiaan yhteinen harrastus) tekemä kulho. Kulhon sisällä "Karvalumiukko". Kulho toimii "Karvalumiukon" kotina. Sijoituspaikka on Viisivuotiaan omassa huoneessa. Milloin missäkin siellä.

Alinna: Takana Kahdeksanvuotiaan viisivuotiaana sormiväreillä lähmimä   maalaama "Taikakivi". Keskellä Viisivuotiaan kaksivuotiaana tekemä "leppäkerttu". Etualalla Kahdeksanvuotiaan kuusivuotiaana tekemä "suolataikinasorsa".Työt ovat jääneet pysyväissijoitukseen keittiön ikkunasyvennykseen fantasiakoira löysi paikkansa niiden vierestä.

1+6+3

21.5.2010 henkiin herätettynä.

Kuusi kuukautta kulunut. Tai oikeastaan tasan seitsemän. Kotona oloa. Kolme kuukautta jäljellä vai ehkä sittenkin yhdeksän? Olin ajatellut palaavani töihin kaksi viikkoa ennen vanhempainvapaan loppumista. Kolmekuukautta (lyhennetyllä työajalla) töissä ja sitten kesä 2011 lomalla. Kuusikuinen jäisi kotihoitoon tuoksi kolmeksi työkuukaudeksi. Ensimmäinen syy kotiin jäämisen puolesta: Rahallisesti töihin menoni ei kannata. Kuusikuisen kotihoito ja Viisivuotiaan täysi päivähoitomaksu verottaisivat palkastani niin paljon, että rahallisesti olisi melko sama olenko kotona kodinhoidontuella n.250 euroa/kk vai palkkatöissäni. Kuusikuisen näkökulmasta ja lyhyestä vauva-ajasta johtuen töihin paluulla ei olisi kiirettä. Viisivuotiaskin viihtyy kotona. Ensi syksynä hänelläkin alkaa kouluputki. Esikoulu. Kahdeksanvuotiaskin on nauttinut, kun kotona on ollut aikuisia koulupäivän päätyttyä. Ei ole tarvinnut mennä iltapäiväkerhoon.

Toinen syy miksi olen alkanut epäröimään, liittyy aivokapasiteettiini. Kuinka ihmeessä voisin saada työt hoidettua? Oikein. Annetussa ajassa. Ja ahdistumatta. Ilman yöunia. Meillä ei nukuta. Tuskin nukutaan kolmen kuukaudenkaan päästä. Ja vaikka nukuttaisiinkin. En varmasti olisi ehtinyt palautua liki vuoden valvomisestani. Nukuin hyvin rikkonaisesti jo viisi viimeistä raskauskuukautta. Siihen päälle vielä rikkonaisemmat vauvayöt. Tällä kertaa en ole sentään mennyt polkupyörällä kauppaan sisään. Mutta viikko sitten käytin kolme päivää aikaa siihen, että mietin miksi kutsuttiinkaan sitä, kun ostaa jonkin asian ilman, että oli suunnitellut sitä etukäteen, eikä ole varma mihin sitä tarvitsee. Mieliteko-ostos? Suunnittelematon ostos? Pakkohaluostos? Kolmen päivän pähkäilyn jälkeen radiojuontaja pelasti minut ottamalla puheeksi heräteostokset. Heräteostos! Hei: Herää ajatustoimintani!

21.11.2010 ensimmäisen kerran pulkkailemassa.

Työnantajalle pitäisi ilmoittaa kuukauden päästä. Ja Kuusikuisen hoitajalle.

Eiköhän vain jäädä kotiin ainakin jos Vauvan "Aihe Vapaa"-palstalla asiaa kysyisin? Miehen palkalla pitää kuitenkin elää. Inhoan toisen armoilla elämistä. Mutta ei se raha. Jota kummassakaan ratkaisussa ei jää käteen. Mitä sitten jäisi käteen? Ihana, eloisa ja hulvaton työyhteisö. Jotain muuta pyykkien, siivoamisen ja ruoanlaiton lisäksi. Eiväthän ne mihinkään katoa töihin palatessakaan. Mutta töissä käydessä nekin tuntuvat siedettävämmiltä. Kaipaan elämää kodin ulkopuolella. Kaipaan sitä, että osaan jotain muutakin. Kuin olla äiti.

Ehkä jään vain kotiin. Jos saisin vaikka silloin laitettua ne 880 valokuvaa albumeihin. Ja keväällä siivottua parvekkeelta jäätyneet pelargoniat uusien tieltä.

Allekirjoituksia vailla valmiina uusiin osoitteisiin

Joulukortit nimittäin.

Tarvikkeet:

• A6-kokoisia korttipohjia
• sanomalehtiä
• joulurauhanjulistus tulosteet
• viimetalvinen kuva Tuomiokirkosta 4kuvaa/valokuvapaperi
• teepusseja ja vettä
• liimaa ja sakset

En lähetä kortteja, ellen ole itse niitä tehnyt. Ideat ovat myös omiani. Tottakai joku on voinut saman idean aiemmin keksiä ja toteuttaa. Ideoita lainaan saamistani korteista, blogeista ja lehdistä. Mutta täysin samanlaisia en koskaan tietoisesti ainakaan tee itse. En myöskään säästä kuin itse tehdyt kortit. Tekstiviesti ajaa saman asian kuin valmiit kortit. Paitsi, että nekin ovat itse kirjoitettuja. Valmiissa korteissa, kun itse kirjoitettua usein on vain allekirjoitus. Vakuuttavaa. Oikeasti hyvää joulua sinullekin. Kävit mielessäni, kun kävin läpi osoitekirjaani. En myöskään ikinä lähetä joulukortteina kuvia lapsistani. Enkä toisten lapsistakaan. Miksi en? Sellaisetkin kortit ovat minusta tylsiä. Persoonattomia. Lainaideoita. Tusinatavaraa. Anteeksi. Kyläilen lapsen kotona mieluummin ja näen hänet siellä kuin kortissa tonttulakki päässä. Tiedän, että jokaiselle oma lapsi on se kaikki kaikessa. Niin myös minulle. Mutta nimenomaa oma lapsi. Miksi lähettäisin hänestä kuvia toisille. Tulkaa kylään mieluummin!

Pitäisi varmaan mennä nukkumaan.

Torstai

on toppavaatteideni merkki. Joo joo. Ja miten torstai liittyy toppapukuun? Minun kohdallani ei mitenkään. Olin nukkunut edellisenä yönä kolme ja puoli tuntia Viisikuisen nuhan takia kahdeksassakymmenessä eri pätkässä. Ulkoilu olisi tehnyt poikaa. Illalla oli tulossa vieraita. Oli siis siivottava. Pestävä pyykkiä. Laitettava ruokaa. Päänsäryssä. Mutta isot tytöt saivat vetäistä toppavaatteet niskaansa ja mennä kotipihalle. Kunhan Kahdeksanvuotias oli tehnyt läksyt. Tytöt hilpaisivat pihalle intopiukassa. Ja viihtyivät siellä kaksi tuntia. Ikkunasta ikuistelin. Viisikuinen nukkui. Ja heräsi. Oli se siivouskin.

Kukaan ei ole vieläkään siivonnut parvekettamme. Kumma juttu.

 

Yöpöydällä Neo-Amiseptiä. Käsien puhdistukseen silmätulehduksen jäljiltä.

 Illalla puskivat uudestaan pihalle kaverinsa kanssa  intopiukassa. Vuoden ensimmäinen kunnollisempi lumi meillä päin. Täsmälleen samana päivänä kuin kaksi vuotta sitten. 18.11. Pihalla oli kaiveltu koloja. Tehty lumipesiä. Ja illan pimeässä huomasin ikkunasta: myös lumienkeleitä.

Ylhäällä Kahdeksanvuotiaan enkelit. Oikealla alhaalla Viisivuotiaan perhonen.

Nyt on valoa. Pimeälläkin enemmän. Rakastan lunta. Tilattu sulamisajankohta maaliskuun loppu 2011. Lumi tekee talven. Tuo valon. Myös yövalvoneen äidin päiviin. Ja miten kauniilta ulkona näyttääkään. Ihan ikkunastakin katsottuna.

Viisivuotiaan ikkunasta joen toiselle puolelle.

Talvinen Aurajoki-ranta Kahdeksanvuotiaan ikkunasta.

Sivuraide: Torstain vastainen yö oli siis valvottu. Päivä touhuttu. Päätä särkenyt. Nukkumaan ajoissa. Kymmenen jälkeen puhelimeeni oli tullut viesti. Ihanalta äidiltäni. Ikävästään kertoi ja rakkauttaan vakuutti. Puolen tunnin päästä toinen viesti. Kaikki hyvin. Kunhan ikävöi ja miettii onko meillä kaikki hyvin. Vähän yli yhdeltätoista oli tullut viesti äitinsä hylänneelle lapselle, joka ei ollut viitsinyt vastata ainoalle äidilleen koko iltana ensimmäinen viestihän olikin tullut jo tuntia aiemmin. Puoli kahdeltatoista viimeinen viesti, jossa solvataan sarkasmin nimissä huonon huumorinpa, sanoisin minä entinen ja nykyinen mies. Ymmärrän kyllä äitini tuskaa sitten, kun kaikki lapseni ovat hylänneet minut. -En halua ymmärtää.

Mietin välillä onko muilla tällaista. Onko? En ole ainakaan kuullut koskaan. Minun kohdallani tämä on jatkunut yli kymmenen vuotta. Syyllistäminen. Äitini on 52-vuotias. Siitä päivästä, kun muutin lapsuudenkodistani pois. Ihanaa olla ainoa lapsi. Kai. Olen äidille kiitollinen kasvatuksesta ja huolenpidosta, rakkaudesta. Onnellinen lapsuudestani. Mutta ei kai oikeasti tällainen vuodesta toiseen kiitollisuudenvelassa oleminen ole normaalia. Ja ylistämisen vaatiminen. Itsestään selvistä asioista. Äiti ei ole osannut päästää irti. Vieläkään. 

Hän ihmettelee, kuinka en joka käänteessä ole ihastelemassa hänen ratkaisujaan. Miksi en kirjoita kortteihin ym. "Rakkaalle äidille" "Rakkain terveisin rakas lapsesi". Kuten hän kirjoittaa itse lähettämiinsä posteihinsa. "Sinun äitisi". Miksi en? Muun muassa siksi, että hän ilmoitti minulle esikoistani odottaessa, että minusta ei tule ikinä mitään. Olen pilannut elämäni. Hän rakas äitini, jota hän oikeasti on oli ajatellut, että valmistun ensin yliopistosta. Menen naimisiin hänelle mieluisan miehen kanssa. Saan vakitoimen. Hankimme omakotitalon. Ja Volvon. Sitten on lasten aika. Enkö ymmärrä, että mitä hän nyt sanoo kavereilleen. Kaikki on pilalla. Kyllä äiti. Kiitos äiti. Tai kuinka monen muun äiti on soittanut lapsen avioerotilanteessa lapsen entisille appivanhemmille, ja kertonut kuinka tyytyväinen on nyt, kun lapsi vihdoin eroaa heidän pojastaan. Tai lapsen uuden miehen ensimmäistä kertaa tavatessaan, kertoo miehelle, kaikki lapsen virheet ja huonot ominaisuudet. Äidissä hänen omasta mielestään ei koskaan ole ollut sellaisia tai ainakin hän oppinut niistä pois. Muistan kerran, kun minulla oli lukiossa jakso, jossa olin koulussa 40 viikkotuntia ja koeviikon lähestyessä purskahdin itkuun stressiäni ja väsymystäni. Äiti sanoi minulle, että ainahan voin lopettaa lukion, mennä McDonaldsiin töihin ja muuttaa pois kotoa. 17-vuotiaana. Muistan monta muutakin kertaa vastaavia tilanteita. Vaikka ihan viime vierailultamme mummolassa kuukausi sitten.

Minun mielestäni vanhemmuuteen kuuluu lasten kasvattaminen, rakastaminen ja tukeminen.  Läsnäoleminen. Aikuisenakin. Mutta ei kiitollisuudenvelassa olemisen olettaminen. Vanhemman rooliin kuuluu rakastaa ja huolehtia lapsestaan. Lapsen on hyvä kunnioittaa kasvatustaan, rakastaa vanhempiaan. Mutta ei se, että lapsen tulisi olla kiitollisuudenvelassa siitä. Aikuisenakin. Vanhemman tehtävä on antaa lapselleen juuret ja siivet. Pärjäämiseen maailmassa.

Toivottavasti lapseni eivät hylkää minua. En minäkään ole hylännyt äitiäni. Hän vain olettaa saavansa vielä yhtä paljon kuin silloin, kun ainoana lapsena asuin kotona. Toivottavasti en koskaan halvenna lapsiani. Toivottavasti osaan seistä lasteni rinnalla silloinkin, kun olisin itse tehnyt toisin. Ja pitää suuni kiinni, jos he päätyvät tekemään erilaisen ratkaisun elämässään kuin minä olisin toivonut. Toivon lapsilleni parasta. Onnea. He saavat itse päättää mitä ne pitävät sisällään. 

Perjantaiaamuna vastasin äidilleni. Pahoittelin, että olin jo nukkumassa. Kerroin, että kahteen ensimmäiseen viestiin olisin vastannut. Kaksi viimeistä olivat ala-arvoisia. Enkä voi ymmärtää, miksi hän säännöllisin väliajoin sellaisia syyllistämisviestejä minulle lähettää. Hän vastasi, että olen hänen ainoa lapseni. Ymmärrän sitten, kun omat lapseni elävät omaa elämäänsä. Tokkopa ymmärrän. No, olen tottunut olemaan väärässä.

Kursivoidut tekstipätkät ovat epäsuoraa lainausta äitini sanoista.

Isänpäiväpuuhaa

Meillä kirjoitettiin isänpäivänä Joulupukille. Pitkä ja harras prosessi. Vaikeakin. Kaikista äidille postitetuista lelumainoslehtisistä sai valita yhteensä kolme toivetta. Lehtiä selattiin. Luettiin. Ja merkittiin. Huolella ja ajatuksella. 

Kun tuli valmista, laitettiin joululevy soimaan yhdeksi kerraksi ennen joulukuuta ja kaivettiin esille punaiset tussit. Myös viisivuotias halusi kirjoittaa listan ihan itse. Ja se kesti. Kaksi tuntia. Mutta valmista tuli. Ja varmasti itse tehtynä!

Eipäs kun tosi kiltti. Ei yhtään ilkeä. Välillä on vain vähän kiukuttanut. t: äiti

Tussivirheitä ei saa korjattua: "Toivottavasti pukki saa selvää." Saa hän. t: äiti

Niin olet. Juuri  isosiskoksi tulleen viisivuotiaan kiltti. t: äiti

Näiden lisäksi saatat saada harakan. Varpaiden kirjoittamisesta. t: äiti

Zhu Zhu Petsejä ratoineen, Barbie, Barbien skootteri, radiopuhelimet, Risto Räppääjä ja polkupyörävaras, Hello Kitty- muistiotyyny ja pehmolelukoira kopan ja ruokakuppien kanssa.

Nämä ovat siis niitä toiveita, joita ei muuten tulisi saatua. Joulu on ihmeiden aikaa. Toiveita on kuuden sijasta seitsemän. Kuka fuskaa? Toki he saavat paljon muutakin. Tarpeellisia, haluttuja ja niitä lahjoja, joita äiti lapsillee n toivoo. Välillä vähän tylsiäkin siis.

Viime vuonna olimme kolme päivää ennen joulukuun vaihdetta ostamassa joulukalentereita. Ne olivat loppuun myyty. Jäimme ilman. Tänä vuonna emmem ottaneet riskiä. Ostimme kalenterit talteen jo ennakkoon. Ihan tavalliset suklaiset. Viisivuotias sai kaksi, koska kahdeksanvuotiaan kalenteri oli kolme kertaa kalliimpi kuin yksi viisivuotiaan. Onneksi viisivuotias ei osaa vielä laskea. Muuten kalentereja olisi hänelle päätynyt kolme.

"Mulla heiluu hammas!"

Viisivuotiaalla on jos on uskomista häneen itseensä heilunut hammas jo kaksivuotiaasta asti. Tarkemmin sanottuna siitä lähtien, kun isosiskolta vuonna 2007 lähti ensimmäinen hammas. Ei parane unohtaa, että hän on osannut uida ja lukea kaksivuotiaasta lähtien. Yleensä hän oppii samat asiat samaan aikaan kahdeksanvuotiaan kanssa. Ainakin jos häneen itseensä on uskomista. Oikeasti hän oppi uimaan tänä kesänä ja lukemaan pikku hiljaa nyt syksyn aikana. Pikku sanoja.

Pari viikkoa sitten hammaspesun yhteydessä huomasin, että viisivuotiaan alaetuhampaat olivat kiilautuneet yhteen. Entinen rako niiden välissä loisti poissaolollaan. Kokeilin hampaita. Niistä toinen heilui! Viisivuotias sai slaakin. Hän EI halua koloa ikeneensä. Olkoonkin, että uusi hammas tulee pian sen peittämään. "Tuhma äiti!" Jä hölmö. Ei ymmärtänyt, että hampaan heiluminen on TIETENKIN äidin syy. Äiti kokeili hammasta. Ja hups. Hammas heiluu. Tänään hammas heiluu jo niin paljon, että sitä särkee.

Hammaskeijulta viisivuotias ei toivo pientä lelua hammaskeiju, kun on usein tuonnut tyynyn alle Pet Shop-eläimen. Eikä mitään tavallista rahaa. Viisivuotias haluaa (painotan sanaa haluaa) kultakolikon ensimmäisestä irronneesta hampaastaan. Kun hammas irtoaa, hän aikoo laittaa hampaan vedellä täytettyyn pulloon, josta keiju hampaan saa yöaikaan noutaa.

 Hammasta heilutettiin jopa wc-paperin avuin. Eikä heiluttamista saanut kuvata.

Äitikin pääsee huimimmissa visioissa siis vesileikkeihin ja uuden haasteen eteen. Täytyy ilmeisesti sulattaa kaikki kultaiset sormukset taloudestamme ja valaa niistä kultakolikko vesipulloon. Viisivuotias saa sitten vapaasti ratkaista, kuinka saa kolikon pois pullon pohjalta. Tai sitten hammaskeiju toimittaa vastalahjan hampaasta tyynyn alle. Ihan niin kuin ennenkin. Perinteisen kaksieuroisen.

Kahden tulen välissä

Tietokoneen ja 880 valokuvan, jotka odottavat albumeihin laittamista ja tarinointia. No ei vainkaan. Mutta tänään tietokone voitti valokuvat. Huomiseen asti. Ainakin. Oikeastaan otsikko voisi olla kahden isän välissä. Tai kolmen. Isänpäivä on hieman erilainen, kun on useampi isä, joita juhlistaa.

Meillä se tarkoitti kahden tai useamman tulen välissä olemista. Aikataulutusta. Aamulla aamupalaa kakkuineen ja lahjomista. Ulos lasten kanssa ylienergiaa purkamaan lumikasojen rippeisiin. Isälle oma aikaa sisällä. Sitten isä ja viisikuinen lähtivät toisaalle isoisänpäiväkahvituksille, minne me emme isojen tyttöjen kanssa remontin vuoksi voineet osallistua yksi pistorasia puuttui paikoiltaan ja listat. Luulen, että oikea syy oli ennemminkin se, ettei paikan päällä ollut isommille lapsille mitään riehumista kummoisempaa puuhaa. Siihenhän se helposti menee, jos aikuiset juttelevat keskenään ja lapsille ei ole kavereita tai mitään tekemistä. Puolta tuntia pidempään ei kahvipöydässä jaksa istua. Ihan okei. Inhoan itsekin mölyäviä lapsia väärissä paikoissa (huom. väärissä paikoissa, en muuten). Tai ennemminkin vanhempia, jotka eivät puutu kyseiseen käytökseen. Jäimme siis suosiolla kotiin ja kirjoittelimme joulupukille. Viisivuotiaskin. Ihan itse. Illemmalla isot tytöt lähtivät isänsä perheen kanssa ravintolaan syömään ja me miehen ja vauvan kanssa toiseen. 

Päivä taisi olla miehelle raskas verottaa, kun ei olekaan perheessä päivän ainoa juhlakalu, koska kaikkien kotiuduttua hän siemaisi kahden tunnin iltaunet. Ja pöhnäili iltatoimien yli. Unien aikaan me luimme kirjoja, harjoittelimme kahdeksanvuotiaan kertotauluja etu- ja takaperin sekä pelasimme Inkan Aarretta. Ei yhtään pöllömpää.

Monet viettävät isän- ja äitienpäiviä niin sanottuina perhepäivinä. Minä näen ne päivinä, jolloin juhlittava saa tehdä tai olla tekemättä kaikkia arkisia asioita ihan omantuntonsa ja halujensa mukaan. Ehtii sitä perhepäiväillä kaikkina muinakin viikonloppuina ja päivinä, jos vain haluaa. Nukkukoon siis pitkiä päiväunia ja jättänköön osallistumasta iltatoimien tekemiseen. Niin minäkin tekisin. Itse vietän äitienpäivät mieluiten yksin. Lapset ja perhe viikonlopuksi vaikka mummolaan ja äidille omaa aikaa. Näin on ollut monena vuotena. Ja toivottavasti ensi äitienpäivänä myös. En tarvitse lasten korttien ja rakkaudella tehtyjen piperrysten lisäksi lahjaksi muuta materiaa. Yksinolo kerran vuodessa on minulle paras lahja. Niin kuin monissa asioissa: kukin parhaaksi katsommallaan tavalla.

Päivän ehdottomasti paras anti itselleni oli kuitenkin se, kun viisivuotiasta nukkumaan laittaessani, hän järjesteli jälleen liian suurta määrää pehmolelujaan oikeille paikoilleen sängyssä. Sitten hän kertoi, kuinka hänellä ja pehmoleluilla on yön aikana aina kisa. He kisaavat siitä, kuka on yön aikana päässyt tyynypäädystä pisimmälle jalkopäätyyn päin. Aika suloista. Ja uutta. Joka iltahan hän järjestelee pehmoeläimet tarkasti, mutta tänään vasta kertoi syyn siihen miksi se on niin tarkkaa puuhaa. Viime yön voittaja oli Kissa Kii (eli armas sianoksennus -allekirjoittaneen huom.). Pehmoleluista tärkein ja unilelujen ykkönen. Vauvasta asti. Se on jo niin nuhruinen ja repaleinen, ettei sitä voi enää pestä ja sen vaaleanpunainen värikin on jäänyt jo harmaan värin alle piiloon. Yksi sen uniikeista ominaisuuksista on sen tiskirätin tuoksu. Lapset ovat aika kultia.

Yhtään kuvaa emme päivästä ottaneet.

Pimeä perjantai

Kun sitä rakastuu toiseen, haluaa uskoa, että kaiken se kestää. Aina kaikki ei mene niin kuin ajattelee. Silloin haluaa uskoa, että kestää itse kaiken. Etenkin, jos on monta yhteistä vuotta. Yhteisiä lapsia. Joskus saattaa koittaa se hetki, kun rakkaus ei olekaan kestänyt. Eikä itsekään enää kestä. Vaikka olisi halunnut.

Ei siihen aina tarvita mitään ihmeellistä. Elämä yhdessä ei vain suju. Liian monet asiat joutuvat törmäyslinjalle. Usein kummassakin on vikaa. Ainakin toisen mielestä. Joskus itsessä ei ole mitään vikaa. Toisen tulisi muuttua. Ennen pitkään sen toisen on vaikea kestää. Aina ei tarvita alkoholia. Väkivaltaa. Pettämistä. Taloudellisia ongelmia. Välillä yksi niistä riittää. Joku tarvitse kaikki ne ennen kuin ei jaksa enää kestää.

Tänään on ollut pimeä perjantai. Valo katosi ennen puolta päivää. Ihan oikeasti. Se katosi jonnekin. Sytyttelin kynttilöitä kesken päivää. Oli niin pimeää. Raamatun mukaan silloin , kun Jeesus ristiinnaulittiin, päivä pimeni. Tiedä sitten. En turvaa uskontoihin.

Tänään yksi tärkeä ihminen kertoi, ettei enää kestä. Kunnes kuolema erottaa. Ei se erottanutkaan. Ihminen itse on aika vahva voima itsekin. Toisten seinien ja suojakuorien sisälle emme näe. Emme tiedä. Kaikkea ei toisille kerro. Haluamme suojautua. Iskut jättävät jälkensä. Ymmärrän.Ei meistä kukaan tiedä kaikkea toisista. Eikä kuulukaan.

Pimeää seuraa aina valo. Jossain vaiheessa. Ymmärrän tärkeää täysin. Olen elännyt itsekin sellaista elämää. Ihmissuhteessa on aina kaksi. Tiedän myös, että itselläkin on osuus siihen, miten asiat muokkautuvat ja mihin suuntaan kulkevat. Sitäkin on joskus vaikea kestää. Mutta se täytyy vain jaksaa kantaa.

Päivä paketissa

Tänä vuonna olen ajoissa. Ainakin aikaisemmassa kuin aiempina vuosina. Johtuisikohan siitä, että kotona ollessa on aikaa. Eikä niin paljon rahaa kuin töissä käydessä. Olen ajoissa siis käytettävissä olevan ajan ja taloudellisten seikkojen vuoksi. Olen aina muinakin vuosina ajoissa. Tai valmis viimeistään 23.12.

Olen pitkin syksyä tehnyt listaa. Toiveista. Niitä putkahtelee esiin puheissa jatkuvasti ja varkain. Niitä sitten listaan. Ja kuukauden ajan olen jo pikku hiljaa tehnyt listasta totta. Osittain ajan suomin valtuuksin. Pääsääntöisesti siitä syystä, että tänä vuonna ei ole joulukuussa samalla tavalla pätäkkää toteuttaa listaa kerta rysäyksellä.

Tänään olen sitten paketoinut. Listan tavarat. Joulupapereihin. Keskellä päivää. Ja Viisikuisen kanssa. Ilman illan hämyä, rauhallista musiikkia ja lasillista viiniä. Ilman joulun tuntua kotona. Niin kuin aikaisempina vuosina. Koskaan aiemmin en ole odottanut ensimmäistä adventtia niin paljon kuin tänä vuonna. Silloin ikkunoihin asettuvat jouluvalot. Meidän joulukoristelumme syntyy yksinomaa valoilla ja valkoisilla joulukukilla, piparintuoksulla ja neilikka-appelsiineilla. Ja niillä pienillä, ihanilla, itsetehdyillä joulukoristeilla, joita joka vuosi meille lisää kotiutuu. Minun toimestani meille ei tule yhtään punaista paitsi lahjapapereihin, lapset hoitakoon sen punaisen puolen. Vain valkoista, hopeaa ja vihreää kasveissa. Joulun pyhinä sisustukseen ilmestyvät myös joulunaposteltavat. Joulun jälkeen ne löytyvät allekirjoittaneen reisistä ja vatsan seudulta. Yksi jouluvuosirengas saavutettu. Taas.

Jos joku haluaa tulla ja laittaa tuon muovimaton pakettiin, en pistä vastaan.

Tänään apunani toimi siis Viisikuinen luotan siihen, ettei hän lavertele isosiskoilleen. Hän, kenestä on apua vain nukkuessaan näissä hommissa. Päiväuniajan käytin vaunulenkkeilyyn, joten yhteistyöllä mentiin pakettihommat. Käytännössä minä paketoin. Viisikuinen peruutti paikalle. Rypisteli papereita. Kuolasi lahjoja. Ja söi lahjapapereita. Sitten kiikutin hänet kauemmas ja lykkäsin lelun käteen. Viisikuinen huusi haluaan olla mukana paketointihommissa. Eikun pakki päälle ja paikalle. Allekirjoittanut paketoi minkä ehti. Viisikuinen  kuolasi, söi ja rypisteli minkä ehti. Valmista tuli!

Puolet listasta odottaa vielä kaupoissa ja markkinoilla. Pidän lahjojen antamisesta. Tarpeellisten sellaisten. Tai ainakin kovasti toivottujen. Aikuisille yksi. Ajatuksella hankittu. Lapsille antamissani en pidä kirjaa. Lahjojen saamisesta en pidä. Asioille pitää olla tarpeensa. Ja paikkansa. Lahjoillakin. Meillä muuten Kahdeksanvuotiaskin uskoo vielä joulupukkiin.

Sivuraide: Mieskin on kuolannut kaksi kuukautta. Ei hampaiden vuoksi. Vaan uuden vahvistimen. Vanhakin toimii, mutta on väärän värinen hopeisena. Joopa joopa joopa joo! No nyt meillä on uusi yhden ihmisen etelänmatkan verran maksanut vahvistin. En huomaa äänentoistossa mitään eroa. Mutta mies on tyytyväinen. Itse tuudittaudun siihen, että onhan se ainakin oikeanvärinen suhteessa muihin hifilaitteisiin. Olen pohtinut pääni puhki, mitä hankkia isänpäivälahjaksi Miehelle. Hän ei lue, kuuntele musiikkia levyiltä, katso elokuvia tai sarjoja. Vaatteita hän sentään käyttää. Sekin asia ratkesi;

Mies toivoi isänpäivälahjaksi uutta äänijohtoa uuden vahvistimen ja kaiuttimien välille. Vanha on kuuluma liian ohutta. Selvä. Hän sai jo ennakkoon lahjansa. Johtoa. Kelallisen. Riittävän paksua johtoa. Eikä tarvinnut edes paketoida. Toissa illan mies viritti vahvistintaan. Eilisen mittaili. Kuori. Leikkasi. Ja liitti. Johtoa puuttuuko mun elämästä hohtoa?