Tänään olen:

• viettänyt eniten aikaa äidin roolissa. Koko ajan ja pitkin päivää. 24/7. Tänäänkin. Se on ollut ihanaa.
• pessyt koneellisen pyykkiä, ripustanut ne ja viikannut edellisiä pois kuivaustelineeltä. 

          

• imuroinut (kolmekuisen kanssa), pyyhkinyt pölyt ja pessyt lattiat (pätkäpäiväunien aikaan), sekä pessyt perusteellisesti kylpyhuoneen ja vessan en voi sietää likaisia saniteettitiloja. 

• tuunannut kahdeksanvuotiaalle syystalven vaatteita virkattujen kukkien ja lasihelmien avulla.

 

• pakastanut (kolmekuisen kanssa) neljä kiloa mustikoita. .
• tiskannut kahdesti käsin ruoka- ja leivonta-astioita.
• leiponut mustikkapiirakan (ohje mukaillen täältä) huomiselle kahvihetkelle ystävän kanssa.

  

• ollut koko päivän ihmeellisen hyvällä tuulella, vaikka naamassani on kolme näppylää, enkä ole tänään edes tehnyt itselleni silmiä=meikannut.

Vielä aion:

• tehdä täytettyjä patonkeja, kunhan mies tulee töistä kotiin (16 tunnin ylityöpäivän päätteeksi).

• olla hetken itsekseni.
• käydä suihkussa.
• kuvata muutaman kuvan (vaikka valaistus on huono, enkä ole jaksanut opetella salaman kanssa kuvien ottamista saati valotusaikojen kanssa pelaamista).

Mies on viimeisen viikon aikana ollut viitenä päivänä ylitöissä. Jopa lauantaipäivän, vaikka onkin ihan maanantaista perjantaihin rakennusinsinööri. Deadline painaa päälle. Tänään. Ylitöitä ei valitettavasti makseta rahana. Ylimääräisistä tunneista (reilut kolmekymmentä) saa käyttää osan työajan lyhennyksiin ei kaikkia. Minä olen viimeisen viikon aikana ollut ylitöissä viitenä päivänä. Kukaan ei maksa minulle ylityökorvausta tai anna ylimääräisestä vastuunkantajan roolistani tunteja vapaaksi. Enkä vaihtaisi miehen jokapäiväistä läsnäoloa työpäivän jälkeen yhteen tai kahteen koko päivän vapaaseen. Tarvitsisimme häntä täällä joka päivä. Mieheksi ja isäksi. Kolmekuinen nauroi tänään ensimmäisen kerran oikein antaumuksella. Kello 19.10. Mies ei kuullut sitä.

Tässä kohdassa

oli vuorokauden (28-29.8) verran teksti, jonka suolsin huonolla mielellä, kyllästyneenä, väsyneenä ja osittain syyttä suotta. Poistin sen.

Hetken aikavaras

Viime päivinä olen joutunut varastamaan itselleni hetkiä päivistä. Olen jäänyt hetkeksi lukemaan kirjaa yösyötön jälkeen tai aamulla jäänyt Miehen ja kahdeksanvuotiaan lähdön jälkeen jalkeille juomaan kupillisen kahvia rauhassa. Tänään söin jopa kakkupalan kupillisen seuraksi, ja luin kirjaa. Sitten palasin kahdeksi tunniksi nukkumaan ennen kuin viisivuotias ja kolmekuinen heräsivät uuteen päivään.

Olen aina tarvinnut aikaa yksinolemiselle ja ajatuksilleni. Viime aikoina tätä aikaa ei ole löytynyt. Töissä käydessä jo itse työ oli itsensä toteuttamista ja ainakin työmatkat silkkaa omaa aikaa. Kotona ollessa naisen on ilmeisesti oltava koko ajan läsnä ensin äitinä (ja sen hyväksyn sellaisenaan), sitten vaimona. Omana itsenään olemiselle ei meidän perheessä tarjoudu aikaa. Lasten jo nukkuessa Mies haluaa puhella turhia ja parisuhteilla. Minä haluaisin olla ensin tunnin hiljaa, lukea tai puuhailla itsekseni. Hiljaa. Ilman puhetta. Koko päivän, kun on ollut läsnä, tehnyt ja jaksanut, kaipaa irtiottoa itselleen (minulle kauppojen koluaminen tai kavereiden näkeminen ei ole irtiottoa, vaikka niistä pidänkin). Lasten nukkumaan mentyä en hetkeen jaksa. Ei vain kiinnosta.

Viime päivinä olen yrittänyt olla omissa oloissani tämän aikuisten ajan ensimmäisen tunnin, jonka jälkeen jaksaisin kaksi tuntia ennen nukkumaan menoa sitä parisuhdeaikaa hyvillä mielin. Mies ei ole sisäistänyt tätä, ja aloittaa turhista turisemisen heti lasten hiljennyttyä (minua ei silloin vielä jaksa kiinnostaa työmatkaliikenne tai työasiat tai mikään muukaan). Sillä seurauksella, että hymisen hänen jutuilleen, en kuule niitä oikeasti ja olen koko loppuillan poissaoleva ja ärsyyntynyt, kun yritän epätoivoisesti saada sen oman hetken kotimme ja pääni sisällä.

Silti yksi päivän parhaista hetkistä on se, kun menemme nukkumaan ja saan käpertyä Miehen viereen 120cm leveään sänkyyn, jossa toista ei pääse pakoon. Hetkestä parasta on läheisyys, mutta myös se puolesta tunnista tuntiin kestävä turinatuokio kuiskien, ettei kolmekuinen heräisi. Sängyssä, pimeässä ja kuiskien puhumme niistä elämän oikeista asioista, jotka jaamme vain keskenämme. Yösyötön jälkeen menen taas hetkeksi lukemaan tai juomaan lasin vettä keittiön ikkunan ääreen, ja katselemaan nukkuvaa kaupunkia unelmoiden. 

Viisi vuotta sitten,

syntyi keskimmäiseni parisen viikkoa ennen laskettua aikaa. Kutsu synnyttämään kävi puolukkametsästä. Onneksi tajusimme kutsun käskevyyden ja viiden supistuksen jälkeen suuntasimme auton nokan kohti kotia, puolen tunnin ajomatkan päähän. Metsäreissulla olin ystäväni, hänen tyttärensä ja tulevan isosiskon, esikoiseni kanssa. 

Meinasi tulla kiire. Ehtiä kotiin, saada mies kotiin kaveriansa muuttamasta ja hommata lapsenvahti. Meinasi tulla kiire ehtiä sairaalaan, vaikka asuimme silloin vain vajaan kilometrin päässä sieltä. Tyttö syntyi milteinsä heti, kun synnytyshuoneeseen pääsimme, ilman sisäänkirjaantumista. Synnytykseen ei ehtinyt miehen lisäksi kukaan muu paikalle kuin meidät vastaanottanut kätilö. Kaksi tuntia ensimmäisestä supistuksesta siellä metsässä, nykyinen viisivuotias oli maailmassa. Yllätys yllätys, luomuna.  Sattuneesta syystä.

Viisivuotias tuntui heti omalta. Alusta alkaen. Tänä kesänä hän on isosiskoksi tulemisen kipuiluissaan hetkittäin tuntunut vieraalta. Hänessä on noussut esille voimakkaita tunteita, jotka ovat aiheuttaneet sellaista käyttäytymistä ja huolta, jota en hänen kohdallaan ole ennen kohdannut. Tilanne on onneksi tasaantunut.

Mutta tänään hän oli Robert Rosenbögel (niskatukineen, pyörätuoleineen ja paketoituine jalkoineen). Päivänsankarimme. Onnea! Risto Räppääjä-teemasynttäreillä oli meidän Robertimme lisäksi kahdeksan Nelli Nuudelipäätä, kolme Risto Räppääjää, kaksi Alpo-kissaa ja yksi Peppi Pitkätossu. Juhlat sujuivat suunnitelmien mukaan, ja aiemmista syntymäpäiväjuhlistamme poiketen, myös kakku (juhlien pienempi Alpo-kissa, päiväunettomuudellaan aiheutti sen, että kakun kanssa tuli kiire. Ja se näkyy, muttei maistunut) teki kauppansa.

Viisivuotias sai paljon lahjoja, kaikki mieluisia. Meidän kanssamme hän vastoin Zhu zhu pets-odotuksiani hankki Mattelin perhosen, johon kuului pieni Barbie-nukkekin (jostain Barbie-elokuvasta). Eilen illalla hän oli ennen nukkumaan menoa tehnyt keijukaistytölle vuoteenkin, mutta aamulla huomasin, että hän oli nukkumaanmenon jälkeen käynyt vielä lelukaapista kaivamassa peitteet isolle perhosellekin, ja peitellyt senkin. Kulta. Ehdottomasti toivotuin ja rakkain syntymäpäivälahja oli kuitenkin Jukka Itkosen "Krokotiili hikoaa"-lorukirja.

"Elämä ei ole hassumpaa"

Kuluneella viikolla olen luonut synttäreitä, kaiken muun toiminnan ohella. Melkein viisivuotias täyttää ensi viikon alussa viisi. Kuluneen kesän melkein viisivuotias on rakastanut Risto Räppääjää. Aamut ovat käynnistyneet Risto- elokuvien soundtrackien kuuntelemisella, ja jo julkaistua ykkösosaa pitää pitää katsoa aina, kun isosisko antaa luvan. Ei siis ole yllätys, että melkein viisivuotias toivoi Risto Räppääjä- teemasynttäreitä. Hän itse haluaa olla Robert Rosenbögel. Se epäonninen suomenruotsalaispoika "Risto Räppääjä ja polkupyörävarkaasta". Hän kenen jalka on mennyt poikki polkupyöräonnettomuudessa. Melkein viisivuotias ilmoitti heti, että juhlat ovat pilalla, ellei hänelle saada pyörätuolia. Helppo juttu? Puolet viikosta kului pyörätuolin metsästykseen. Onnistuin! Toinen puolikas kului polkupyörän pinnoihin kiinnitettävien heijastin ”nappuloiden” etsimiseen, kun sesonkiaika alkaa olla ohitse. Kaikki tarvittavat viisitoista pakettia löytyivät, valtaisan metsästyksen ja kymmenien ajokilometrien jälkeen, hajaostoksina kotikuntamme neljästä Citymarketista (yksi tuolta, kolme tuolta jne.). Synttäreillä varastetaan polkupyörä tietysti, ja kun se on löydetty, saavat lapset kotiinviemisiksi nuo polkupyörän pinnoihin laitettavat nappulat. Synttäreistä enemmän sitten, kun ne on juhlittu.

Robertin lisäksi perheestämme löytyvät synttäreiden aikaan herra Lindberg, pakastaja Elvi, kahdeksanvuotias Nelli Nuudelipää sekä ¼-vuotias Alpo-kissa. Vielä on tekemättä Alpo-kissalle korvat ja häntä, aikuisten teemavaatteiden keksiminen sekä tarjottavien tekeminen. Muuten kaikki on reilassa. Melkein viisivuotiaan kanssa käymme huomenna paikallisessa lelukaupassa valitsemassa synttärilahjan. Zhu zhu-petsin olettaisin.

Nollavuotiaskin saavutti eilen kolmen kuukauden iän. Hän on tyttäristäni kolmekuisena lyhyin, mutta painavin (ainoa lapsistani, jonka kanssa täysimetys on onnistunut tähän asti). Toisaalta myös kaikkein osaavin kolmekuinen. Ja isosiskoistaan poiketen, hän nukkuu yönsä vain yhdellä yösyötöllä. Hallelujaa! Kolmekuukautta sitten heräsin yöllä vesien menoon ja kahden tunnin kuluttua neiti oli maailmassa kiireellisen sektion päätteeksi. Ponnistusvaiheessa puolitoista tuntia vesien menosta huomattiin, että neiti onkin tulossa jalat edellä (perätila oli tiedossa, jalkatarjonta ei). Melkein viisivuotiaalla oli aikoinaan myös kiire maailmaan, hänkin syntyi kahdessa tunnissa ensisupistuksesta ja sattuneesta syystä ihan luomuna.

Kolmekuinen

"Elämä ei ole hassumpaa" siksikään, koska viikonloput ovat monista puuhistaan huolimatta toistaiseksi paljon kiireettömämpiä kuin arki (vanhempien tyttärien taitoluistelukausi ei ole vielä alkanut). Eilen olimme retkeilemässä meren rannalla. Melkein viisivuotiaalla ja kahdeksanvuotiaalla löytyi puuhaa ihan vain ihanien kivien etsimisessä ja kirmailussa. Illalla kahdeksanvuotias sai  yövieraaksi kaverinsa. 

Rakkaat

Tänään juhlimme hieman melkein viisivuotiasta. Nyt vieraina oli perhetuttuja. Tein tarjottavaksi oman sovelluksen suklaaleivoksista. Pohjana käytin mokkapalojen reseptiä täältä. Halkaisin pellilisen puoliksi ja levitin levyjen väliin täytteet. Pohjat kostutin mangotäysmehulla. Täytteenä on 200g maitosuklaata ja neljä ruokalusikallista voita sulatettuna vesihauteessa, sekoitettuna kahteen purkilliseen Semperin mangososetta. Täytteen päälle levitin vielä kaksi desilitraa vatkattua kevytkermaa. Annoin leivospohjan makustua yön yli ja aamulla viipaloin leivospaloiksi. Kuorrutin ne 400 grammalla maitosuklaata. Koristelu sulatetusta valkosuklaasta. Olivat hyviä, mutta hyvin raskaita.

Ps. Huomenna on juhlien järjestelyjen lisäksi pakko inventoida kahdeksanvuotiaan vaatekaappi. Vain yhdet collegehousut olivat enää sopivat, kun etsimme huomiselle liikuntatunnille housuja. Talveksi on hankittava jo 146 cm kokoa olevia vaatteita. Kuvissa kahdeksanvuotiaalla on päällää Globalin turkoosit legginsit ja velourinen hupparitakki, melkein viisivuotiaalla Me&I:n turkoosit housut ja kärpässienipaita. Punaisen neuletakin merkkiä en muista. Ja Alpo-kissalle on häntä valmiina potkuhousuihin kiinnitettäväksi. Korvat vain puuttuvat.

Eilen se taisi alkaa

syksyn tuleminen nimittäin. Aamulla heräsimme ikkunoihin vaakasuoraan hakkaavaan sateeseen. Päivä näytti seuraavan edeltävän päivän jälkiä, enkä millään meinannut päästä eroon tympeästä olosta, joka seurasi minua. Vauva-aika on itselleni sellainen pakollinen välivaihe siihen hetkeen, kun lapsen kanssa voi alkaa juttelemaan, tekemään ja touhuamaan. Yhdessä.

Mutta siihen syksyn tulemiseen. Jo  pari yötä sitten kaipasin täkkiä pussilakanani sisään ja eilen aioin sen Miehen ystävällisellä avustuksella kaivaa vaatehuoneesta. Jäi muuten aikomukseksi. Eilen kaipasin myös villasukkia ja siirryin juomaan teetä. Villasukat saivat kyllä odottaa illan tv:n katseluputkeani, kotiuduttuamme vanhempainillasta ja Ikean reissusta oli pakko saada tytöille uudet päiväpeitot.

Eilen ilma oli niin harmaa, kolea ja kostea, että kuin luonnostaan siirsin talvisemmat, raskaammat ja täyteläisemmät tuoksuni eturiviin hajuvesihyllyssäni. Ihan taaimmaiseksi jäi kyllä vielä nököttämään kaikkein voimakkain ja edullisin tuoksuni, Body Shopin myskituoksu, jota käytän ainoastaan joulun aikaan. Ja minkä tuoksu ei hivele kenenkään muun perheenjäseneni hajuaistia kuin minun.

  

Tapahtui taannoin: itse asiassa jo vuosi sitten. Tapahtumat tapahtuivat muutaman päivän sisällä ja tavallaan liittyvät niin syksyyn kuin hajuvesihyllyyni, kun nykyinen kahdeksanvuotias oli tuore ekaluokkalainen. Nykyään minulla on ”tyttöjen" vessassa oma iso kosmetiikkakaappi, mutta vuosi sitten säilytin kynsilakkojani silloisessa 7m2 vaatehuoneessamme (kaipaan sitä vaatehuonetta). 

Tyttöjen vessassa

Eräänä päivänä mennessäni vaatehuoneeseen, siellä tuoksui epäilyttävästi kynsilakka (en sentään lakannut kynsiäni vaatehuoneessa). Esikoinen oli juuri nähty poistumasta sieltä. Kyselin silloiselta seitsemänvuotiaalta, miksi siellä mahtoi tuoksua niin voimakkaasti kynsilakka. Ei hän muka tiennyt. Hetken keskustelun jälkeen hän myönsi lakanneensa itse kyntensä. Pimeässä. Ensimmäisiin rystysiin asti. Nättiä.

Parin päivän päästä hän viipyi päivällisen jälkeen kylpyhuoneessa naama- ja käsipesulla kummallisen kauan. Kun hän sitten poistui kylpyhuoneesta, huomasimme hänessä jotain himppuisen poikkeavaa, ja kysyin, mitä hän oli kylppärissä oikein puuhaillut. ”Pesin vain naaman ja kädet.” Ihan oikeasti. Joo joo. Kyselin, ettei hän vain olisi käynyt kokeilemassa uutta ja kallista puuteriani. ”En en”. Pyysin, josko kultaseni kävisi vilkaisemassa itseään peilistä. ”No, mä vähän kokeilin sitä.” Ai jaa, enpä hoksannut sitä, koska naama oli kauttaaltaan aivan valkoinen ja puuterisienen jättämiä vielä valkoisempia läikkiä täynnä. Täytyyhän koululaisen kai kaunistautua. Olen luvannut, että yläkoulussa saa meikata.

Jotain hyvää

piti alkaa etsimään tästä päivästä. Päivästä, jossa ei oikeasti ollut mitään huonoa tai edes poikkeavaa. Silti minulle jäi siitä paha maku. Ini ini. Paha maku suuhuni jäi siitä yksinkertaisesta syystä, että tämä päivä ei tarjonnut yksinolon hetkeä sen jälkeen, kun aloin sitä kaipaamaan. Noin kello 18.30.  Niin pienestä voi hyvä päivä olla kiinni. Hetkestä yksin, kun sitä eniten kaipaa.

Heräsin vauvaperhemäisellä tavalla hyvin nukutun yön jälkeen, mutta olin silti väsynyt. Aamupalan sain syödä kaikessa rauhassa (1). Nollavuotias heräsi hyväntuulisena ja hymyileväisenä sen jälkeen, kun olin saanut itseni nostettua jo ihmisten ilmoille eli pestyä hampaat, meikattu, laitettua hiukset ja korvakorut sekä puettuani päälle (2). Vauvan uuvahdettua ensimmäisille päivätorkuilleenunilleen, suuntasin vaunuineni seitsemän kilometrin kävelylenkille. Vauva heräsi puolessa välissä matkaa 25 minuutin jälkeen, mutta katseli hyväntuulisena vaunuhelistintä lähes koko loppumatkan (3). Kotiuduttuamme sain hoidettua isojen tyttöjen tämän syksyn harrastusaikataulujen selvittelyn ja ilmoitettua heidät sellaisiin ryhmiin, että harrastukset eivät mene päällekkäin (4). Tämä hoitui konkreettisesti tanssien puhelin toisella korvalla ja vauva toisella olkapäällä. Sain purettua uutukaisvaatteet, jotka mummo lähetti tuliaisena ja laitettua villavaatekoneellisen pyörimään. Petasin vihdoin vauvalle sängyn pois laatikosta, kun aamuisin sängystä on paukutuksen lisäksi alkanut kuulumaan hiirimäistä rapinaa, kun vauva nikertää pahvisia kulmia pikkukynsillään. Raaskin siis luopua (5). Aloin jo salaa toivoa vauvan nukahtamista, koska muuten perhe jäisi ilman päivällistä. Vauva nukahti massiivisen väsymyskiukkusession päätteeksi ja "kirmasin" ruokaa laittamaan. Vauvan kummitäti ilmestyi kylään tässä välissä (6). Saatuani ruoan valmiiksi, nollavuotias heräsi tavoilleen uskollisena juuri, kun olimme käymässä ruokapöytään. Nukuttuaan 40 minuuttia. Tämän jälkeen alkoikin enemmän ja vähemmän pätkäpäiväunien uuvuttamana hänen iltakiukuttelunsa. Noin kolme tuntia aiemmin kuin yleensä. Jäätelön hakureissun, suihkun ja tissittelyjen sekä valtaisan unitaistelun jälkeen vauva nukahti kello 21.40 (7). Sen jälkeen tiskasin. Ja aloin miettimään niitä hyviä asioita, edellä mainittujen lisäksi:

  "Ainutlaatuinen"

Illalla ulkona näytti jo siltä, että syksy tekee tuloaan. Se tarkoittaa, että iltaisin on ihana laittaa kynttilöitä (8) ja käpertyä television, kirjan tai lehden ääreen viltin (9) sisään. Sitä suurempi kyseinen nautinto on, jos ulkona sataa ja vihmoo. Syysmyrskyt <3 

Niin hyvän kuin huonommankin päivän kruunaa jälkiruokakulhollinen suklaa-nougatjäätelöä mansikoiden kera (10).

Viimeinen silaus päivälle on kuitenkin vielä kokematta. Se on se, kun talo on hiljainen ja valmistautuu seuraavaan päivään ja saan käpertyä Miehen kainaloon (11) nukkumaan pätkäunisen unta. Aika monta hyvää asiaa löytyi päivästä, joka ei varsinaisesti edes ollut huono. Voin siis mennä nukkumaan hyvillä mielin!

101 sukkaa

Tänään olen pessyt pyykkiä. Juuri mitään muuta yleishyödyllistä en ole vielä saanutkaan tehtyä. Vaikka olemme viisihenkinen perhe, ei pyykkiä synny kolmea koneellista enempää viikossa, paitsi lakanan vaihtoviikoilla. Etenkään tänä hellekesänä, kun päälle puetut vaatteet ovat kaikkien kohdalla olleet mahdollisimman vähästä kankaasta ommeltuja. Lakanapyykin määrä tosin kasvanut hellekesän johdosta.

Sivuraide: Lämpimästä kesästä johtuen nollavuotiaalta on jäänyt käyttämättä kaksi kokoa (koot 50 ja 56) pitkähihaisia ja -lahkeisia vaatteita. Uusia ja käyttämättömiä, kertaalleen pestyjä. Ei ole suuri homma siivota valmiiksi viikattuja, puhtaita vaatteita hänen kaapistaan pois. Mutta taas pääsen niihin luopumisiin ja toisaalta päätöksiin. Pakkaanko vaatteet laatikkoon ja varastoin, vai kuvaanko suoraan myyntiin (vaatteista saisi vielä hyvän hinnan, koska ovat kaikki tämän vuoden mallistoista).  Kahdeksanvuotiaan pieneksi jääneet vauvan vaatteet aikoinaan säästin ja melkein viisivuotiaan puolestaan möin tai annoin eteenpäin. Nollavuotiaalle kaikki, ihan kaikki, on hankittu jälleen uutena. Minä, kun olin ajatellut perheeni olevan kokoonpanoltaan valmis kahden lapsen jälkeen. Puhuimme Miehen kanssa asiasta viikonloppuna mummolavisiitillä. Päätimme säästää nollavuotiaan pieneksi jäävät vaatteet ja varastoida  ne. Jätimme siis mahdollisuuden neljännelle lapselle. Tytölle toivottavasti, koska meille ei koskaan ole hankittu yhtään lastentarviketta poikaa silmällä pitäen. Edellinen virke oli kannanotto sille, ettei kukaan vain luule, että perheemme lisääntyy siistä syystä, että toivoisimme poikaa. Näin ei ole. Toivomme aina lasta.

Siitäkin huolimatta, että tänä kesänä olemme pukeutuneet kevyesti, pyykkikoneeseen näyttää aina jäävän pohjalle iso kasa sukkia. Ja vaikka kasa on aina kuinka suuri tahansa,  näyttää siltä, että koskaan kaikki eivät löydä pariaan. Tänäänkin vain yhden sukkaparin yhteiselo oli päättynyt eroon, tai ainakin asumiseroon. Taas. Katsotaan löytävätkö sukat vielä myöhemmin toisensa vai onko toisen sukan tie pysyvästi vienyt paikkaan nimeltä piilo.

Se yksi sukka otsikosta

Luopumisia

Jos alkuviikosta onnistuin luopumaan pinoista ja siivoamaan ne pois, olen loppuviikon aikana saanut kasattua niitä uudelleen. Ihan samoihin paikkoihin kuin edellisetkin. Mitä tulee tavaroihin, olen hyvä luopumaan niistä, sillä en pidä ahtaudesta ja tavaroiden sekalaisesta värikirjosta. Vain niistä puhtaista pinnoista. Siksi meillä on lastenhuoneissakin lelut kaapeissa ja samoin ne harvat kirjat, joita omistamme.

Sivuraide: Onneksi on kirjastot! Kirjojen ei tarvitse muuttaa pysyvästi meille pölyyntymään, täyttämään tilaa ja rikkomaan rytmiä erivärisillä kansillaan. Jos joskus tulee lainsäädäntö, joka edellyttää, että kaikkien kirjojen kannet on oltava valkoisia tai korkeintaan vaalean harmaita, voin harkita kirjojen hankkimista omaksi. Tai jos saamme joskus erillisen kirjastohuoneen, jonka oven voi sulkea perässään, kuten kaappien. Ja turhanpäiväisyydestäni huolimatta, me oikeasti pidämme lukemisesta.

Mutta siihen luopumiseen. Minun on vaikea luopua hetkistä, niistä palasista, joista elämä sillä hetkellä rakentuu. Vuosien varrella luopumisia on ollut monenlaisia. Ja kaikkia niitä leimaa tietynlainen haikeus, onneksi yleensä hyvälaatuinen sellainen: näinhän elämän kuuluukin kulkea. Lapsiperheissä näitä luopumisia tuntuu tulevan usein. Tällä viikolla olen työstänyt kahta tällaista luopumista.

Esikoisellamme on pienestä pitäen ollut sellainen ”jokalapsen” Ainu-pupu, Baileys nimeltään (juu juu, äidin lempiliköörin mukaan). Itse asiassa näitä kyseisiä pupuja on yhteensä 15, mutta tämä kyseinen Baileys on se rakkain. Ainoa, joka on päässyt unikaveriksi. Se on ollut kuusi viikkoa Namibiassa tuomassa isälle lohtua koti-ikävään ja haettu sadan kilometrin päästä lammen rannalta, kun se unohtui sinne telttaretken päätteeksi ihailemaan erämaamaisemaa. Baileys on kokenut monet murheet ja mahataudit ja pariin vuoteen sitä ei ole enää uskaltanut pestäkään (onneksi se ei ole sinä aikana joutunut mahataudin yllättävän hyökkäyksen uhriksikaan). Sitä on paikkailtu monesta kohdasta, sille on tehty kaulahuivia ja essua esikoisen omasta toimesta ja jopa ommeltu tupsuhäntä vanhasta talvihatusta. Se on harmaantunut ihan kuin ihmiset konsanaan vanhentuessaan, eikä sen alkuaikojen keltaisesta loisteesta ole enää kuin muistot jäljellä. 

Nyt kahdeksan vuoden jälkeen Baileys on istunut viimeisen viikon esikoisen lepakkotuolissa, eikä ole enää päässyt sänkyyn mukaan. Kahdeksanvuotias ei kuulemma tarvitse sitä enää. Esikoinen on valmis luopumaan sydänpupusestaan. Hän oli myös valmis luopumaan suukosta koulun portilla, kun toinen kouluvuosi tiistaina käynnistyi. Arvatkaapa mitä? Minä en ole varma olinko valmis luopumaan siitä osasta kahdeksanvuotiastani, joka ei kanna enää aamuiselle heräämishetkelle mukanaan tuota kauhtunutta ja virttynyttä pupustaan. Tai siitä, että ”Äiti noloa, hävettää.” hän ei enää haluakaan hyvänpäivän toivotussuukkoa. Niistä päivittäisistä hetkistä luopuminen tuli minulle yllättäen.

Toinen luopuminen on vasta työn alla. Nollavuotias ei enää mahdu kunnolla äitiyspakkauksen laatikkoon, jossa hän on nukkunut elämänsä ensimmäiset, melkein kolme kuukautta. Kädet ja jalat viuhtovat ja paukuttavat laatikon päätyä ja kylkiä vasten, kun hän kääntyilee unissaan ja heräillessään. Ei ole fyysisesti iso juttu nostaa laatikkoa pois vauvan oikeasta sänkystä ja pedata hänelle peti sinne. Mutta henkisesti asia tuntuu suurelta. Pienen, pieni pikkuvauva-aika on auttamattomasti ohi, kun tyttö ei enää mahdukaan haikaraseinäiseen pesäänsä. Tuntuu haikealta, vaikka mistään suuremmasta asiasta ei olekaan kyse. Mutta sen myötä yksi hetki on taas tullut tiensä päähän ja uusi alkamassa.

Tapahtui taannoin

                                                    

Heinäkuussa, puoli kymmeneltä illalla, ikkunoistamme näkyi voimakkaan värinen, vahva sateenkaaren palanen. Melkein viisivuotias oli juuri peitelty sänkyyn, kun hipsin hänen huoneeseensa, että voisimme yhdessä kurkistaa sateenkaarta pimennysverhon alta. Pyysin melkein viisivuotiasta painamaan sateenkaaren kesämuistoihinsa. Hän totesi ettei se mahdu muistoihin painettavaksi. Se on liian kaunis.

On päiviä

On päiviä viikossa, kuukausissa ja vuosissa. Ihmiselämissä. Päivät seuraavat toisiaan, mutta kuinka erilaisia ne ovatkaan. Jos eilen on odottanut huomista, voi huominen ollakin aivan toisenlainen kuin oli siltä odottanut. On tilanteita ja tunteita. Paljon erilaisia asioita, jotka vaikuttavat siihen millaisia päivistä tulee. Ja vaikka jonain päivänä päivä tuntuisi epäonnistuneelta tai erityisen hyvältä, tulee luultavasti päivä, jolloin et muista kyseistä päivää. Ihmisen muisti on armollinen.

On päiviä, jolloin vauvan voisi lähettää takaisin kohtuuni. Tai vaikkapa makuuhuoneessa olevaan tyhjään pahvilaatikkoon. On päiviä, meillä se on aina torstai, kun vauvan voisi jättää ostoskärryyn. Kyllä joku hänestä huolehtisi. Kyllä hänet voisi sinne jättää, aivan varmasti. Voisi voisi. On päiviä, jolloin vauvan voisi antaa pois, emme me oikeasti vauvaa tarvitse mihinkään. Vielä ei ole ollut puhtaasti sellaista päivää, että on ihanaa, kun meillä on vauva. On päiviä, kun on vaikeaa olla melkein viisivuotias, tuore isosisko.

Jotkut päivät isosiskona ovat helpompia kestää, tosina vaikeampi. On päiviä, jolloin on vaikea osata olla tasapuolinen, pitkäpinnainen tai kauaskatseinen aikuinen. Kesän mittaan päivät ovat onneksi keventyneet ja illalla päivä tuntuu onnistuneelta, eikä huominen päivä ahdista. Melkein viisivuotiasta tai minua. Toivottavasti päiviä riittää, meille kaikille.

Nämä ovat juuri niitä päiviä, jotka olen elämääni halunnut. Päivilläni on sisältöä.

Pin(t)oja

Rakastan pintoja: paljaita, tasaisia, rosoisia, kuluneita, uusia ja ennen kaikkea vaaleita pintoja. Puhtaita pintoja. Nämä puhtaat ja siistit pinnat ovat olleet minulle itsestäänselvyys, joita olen osannut ylläpitää ohi mennen. Kerran, kaksi viikossa olen keskittynyt erityisesti pintojen puhtauteen niin töissä kuin kotonakin. Kunnes,

tänä kesänä kotiimme on syntynyt pinoja. Lähes jokaiselle paljaalle pinnalle, mikä ei ole päivittäisessä arkikäytössä on syntynyt pinoja. On vaatepinoja sohvien ja tuolien karmeilla, mainos- ja lehtipinoja, postipinoja, kirjapinoja. Pinoja pinojen vieressä. Tykkään kyllä pinoistakin, silloin kun ne ovat siististi kaappejen hyllyillä, poissa silmistä. Mutta tänä kesänä elämäni on pinoutunut ja pinnat ovat täyttyneet. Loppukevään helteillä meille syntyi vauva.

Tänään käytin koko päivän näiden pinojen järjestelyyn ja poistamiseen kotimme neljästä huoneesta, eteisestä, vessoista ja etenkin keittiöstä, jopa saunasta. Kuuman kesän seurauksena emme ole saunoneet koko kesänä. Olen epäonnistunut pinoamaan jopa saunamme. Täytin tänään vuosia, ja olen käynyt läpi elämänikin pinoja. Tänä vuonna mummo ei enää soittanut aamulla kahdeksalta ja laulanut onnittelulaulua. Tänään havahduin, etten ole enää neljään vuoteen herännyt syntymäpäivänäni siihen. Vasta tänään. Mummon osoitekin on vielä osoitepinossani, kirjetarvikekaapissani.

Tänä kesänä, kun olen huomaamattani kasannut paikat täyteen pinoja, annoin itselleni syntymäpäivälahjaksi luvan käyttää aikaa niiden siivoamiseen. Nyt koti on taas täynnä pintoja. Illalla, kun olemme taas kaikki kotona, kukaan ei kuitenkaan huomaa mitään eroa ja asiat alkavat taas pinoutumaan nopeammin kuin ehdin pyytää ihmisiä viemään tavaroitansa omille paikoilleen. Pahin pinojen pinoaja olen nykyään valitettavasti minä itse. 


Olen ollut kotona nyt reilut kolme kuukautta ja monina päivinä ainoa fyysisesti läsnäoleva aikuiskontakti on Mieheni. Päivien aikana mieleni pinnoille kerääntyy paljon kaikenlaista, jota ei tule ”siivottua” toisten kanssa. Tänään aloitin myös niiden pinojen purkamisen. Tänne.