Hetken aikavaras

Viime päivinä olen joutunut varastamaan itselleni hetkiä päivistä. Olen jäänyt hetkeksi lukemaan kirjaa yösyötön jälkeen tai aamulla jäänyt Miehen ja kahdeksanvuotiaan lähdön jälkeen jalkeille juomaan kupillisen kahvia rauhassa. Tänään söin jopa kakkupalan kupillisen seuraksi, ja luin kirjaa. Sitten palasin kahdeksi tunniksi nukkumaan ennen kuin viisivuotias ja kolmekuinen heräsivät uuteen päivään.

Olen aina tarvinnut aikaa yksinolemiselle ja ajatuksilleni. Viime aikoina tätä aikaa ei ole löytynyt. Töissä käydessä jo itse työ oli itsensä toteuttamista ja ainakin työmatkat silkkaa omaa aikaa. Kotona ollessa naisen on ilmeisesti oltava koko ajan läsnä ensin äitinä (ja sen hyväksyn sellaisenaan), sitten vaimona. Omana itsenään olemiselle ei meidän perheessä tarjoudu aikaa. Lasten jo nukkuessa Mies haluaa puhella turhia ja parisuhteilla. Minä haluaisin olla ensin tunnin hiljaa, lukea tai puuhailla itsekseni. Hiljaa. Ilman puhetta. Koko päivän, kun on ollut läsnä, tehnyt ja jaksanut, kaipaa irtiottoa itselleen (minulle kauppojen koluaminen tai kavereiden näkeminen ei ole irtiottoa, vaikka niistä pidänkin). Lasten nukkumaan mentyä en hetkeen jaksa. Ei vain kiinnosta.

Viime päivinä olen yrittänyt olla omissa oloissani tämän aikuisten ajan ensimmäisen tunnin, jonka jälkeen jaksaisin kaksi tuntia ennen nukkumaan menoa sitä parisuhdeaikaa hyvillä mielin. Mies ei ole sisäistänyt tätä, ja aloittaa turhista turisemisen heti lasten hiljennyttyä (minua ei silloin vielä jaksa kiinnostaa työmatkaliikenne tai työasiat tai mikään muukaan). Sillä seurauksella, että hymisen hänen jutuilleen, en kuule niitä oikeasti ja olen koko loppuillan poissaoleva ja ärsyyntynyt, kun yritän epätoivoisesti saada sen oman hetken kotimme ja pääni sisällä.

Silti yksi päivän parhaista hetkistä on se, kun menemme nukkumaan ja saan käpertyä Miehen viereen 120cm leveään sänkyyn, jossa toista ei pääse pakoon. Hetkestä parasta on läheisyys, mutta myös se puolesta tunnista tuntiin kestävä turinatuokio kuiskien, ettei kolmekuinen heräisi. Sängyssä, pimeässä ja kuiskien puhumme niistä elämän oikeista asioista, jotka jaamme vain keskenämme. Yösyötön jälkeen menen taas hetkeksi lukemaan tai juomaan lasin vettä keittiön ikkunan ääreen, ja katselemaan nukkuvaa kaupunkia unelmoiden.