Alunperin

minun piti kirjoittaa jostain aivan muusta. Eilisestä päivästä. Kirjoitan siitä myöhemmin. Huomiseksi.

Tämä postaus sai ajatuksens tänään aamupäivällä, kun mies oli kaksivuotiaan kanssa rautakaupassa. Isommat tytöt leikkivät yläkerrassa kuusivuotiaan eilen säästöillään ostaman Ken-nuken ja varmaan kahdenkymmenen vanhan Barbien kanssa. Maatessani hetken sängyllä, kun olin aamuahminut ylhäisessä yksinäisyydessäni yhden kirjan ("Muita hyviä ominaisuuksia", joka kertoo miehisestä epävarmuudesta kai yhden ihmisen=kirjailija kohdalla), kävin miettimään yhtä asiaa:

Olen viime viikkojen ja kuukausien aikana sortunut muutaman kerran lukemaan netistä viihdeuutisen (paino sanalla viihde) tällaiseen tyyliin otsikoituna: "Naislaulaja laihtui kymmenen kiloa", "Oopperalaulaja laihtui viisitoista kiloa" tai "Elämäntaparemontti sulatti viisikymmentä kiloa". Ihan oikeasti? Kuka haluaa päästä otsikoihin laihduttuaan? Etenkin, jos viidentoista kilon sijasta olisi tosiaan tarvinnut laihtua se viisikymmentä kiloa, että tulos edes näkyisi. Sitten mietin sitä, että otsikointikin on pitänyt kirjoittaa muotoon "naislaulaja tai oopperatähti", jotta "uutiselle" saadaan lukijoita. Jos "uutinen" olisi julkaistu julkimon omalla nimellä, kuinka moni olisi sitä edes avannut. 

Ajatellessani, että olisin mediahenkilö, haluaisin päästää otsikoihin työlläni: Uusilla kappaleilla, uudella roolillani tai konsertollani. Uudella kirjallisella julkaisullani tai roolityölläni näytelmässä. Ehkä hyvin onnistuneella sovittelutyöllä poliittisessa kriisitilanteessa ym. En sillä, että olen onnistunut työllä ja tuskalla taas kerran tiputtamaan kiloja vartalostani lihoakseni ne uudelleen. Toisaalta ehkä näiden naislaulajien tai takavuosientähtien muut julkisuuden meriitit ovat sellaisia, että niillä ei enää pääsisi otsikoihin.


Itse olen lihonnut viimeisen vuoden aikana viisi kiloa. Voi vittu! Kerron sitten, kun ja jos olen saanut ne karistettua. Kasvollista kuvaani en julkaise sittenkään. Minulla ei ole mitään meriittejä siihenkään.

TURKULAINEN KOLMEKYMPPINEN, KOLMEN LAPSEN TÖISSÄ KÄYVÄ ÄITI, LIHOI VIISI KILOA!!!

Turkulainen kolmekymppinen, kolmen lapsen töissä käyvä äiti, huomasi viime viikolla käydessään vaa´alla kuopuksensa kaksivuotisneuvolan yhteydessä, lihoneensa viisi kiloa viime vuoden vastaavasta ajankohdasta. Nainen myöntää epäilleensä näin käyneen, mutta sanoo ilahtuneensa siitä, että kiloja on tullut vain viisi. Hän oli itse pelännyt suurempaa lukua. Syistä, jotka ovat aiheuttaneet lihomisen, nainen on kysyttäessä mietteliäs. Lopulta hän vastaa: "Luulen lihoneeni silkkaa laiskuuttani. Palattuani töihin edellisen perhevapaan jälkeen, en vain ole saanut itseäni liikkumaan riittävästi. Töissä käynnin, kodin ja perheen pyörittämisen sekä vanhempien lasten kuudesti viikossa tapahtuvien harrastusmenojen jälkeen en vain ole jaksanut lähteä enää yhtä hanakasti lenkille. Kuntosalille tai jumppiin menemisestä puhumattakaan. On ollut helppo jäädä tekemään töitä koneen äärelle lasten mentyä illalla nukkumaan tai jäädä vain katselemaan televisiota. Siinä on sitten vielä samalla tullut syötyä kilo jos kolmaskin karkkia, jäätelöä ja suklaata vuoden mittaan." Nainen toteaa myös viiden kilon lisäyksen vaikuttaneen vartalonkuvaansa enemmän kuin nuorempana. "Nuorena läskikin oli kimmoisaa ja sileää", hän tarkentaa.  Nainen kieltää aviopuolisonsa tai muiden perheenjäsenien kommentoineen hänen painon nousuaan, vaikka hän ei ole elämänsä aikana ikinä painanut näin paljon, ellei raskauksien loppuviikkoja ei huomioida. Nyt nainen suunnittelee tekevänsä pienen ryhtiliikkeen, että saisi karistettua kertyneet viisi kiloa, ja jos hyvin käy pari enemmänkin. Paria lisäkilon vähentämistä enemmän nainen kaipaa kiinteytymistä. "Nyt saavat iltaherkut ja sohvaperunana olo jäädä. Kesällä aion keskittyä enemmän liikkumiseen lenkkeilyn ja pyöräilyn parissa, kun illatkin ovat valoisampia. Syksyllä aion hankkia salijäsenyyden reilun vuoden tauon jälkeen sekä liikkua työmatkat jalan tai pyörällä molempiin suuntiin." Kolmekymppinen, kolmen lapsen töissä käyvä äiti haluaa korostaa aikovansa.

Jälkeen                                      Ennen

Kesäsauna

Sen kehitti kuusivuotias, 

kun leikit kesäkeittiössä kävivät tympimään sillä erää. 

Lauteena on koulun huutokaupasta huudettu, vanha pukuhuoneen penkki, 

joka meillä toimii toistaiseksi tässä asussaan pihapenkkinä. 

Kiukaan virkaa toimittaa pieni hiekkakakkumuotti sepelillä täytettynä. 

Suihku on toiminnaltaan manuaalista kastelukannutekniikka, 

jonka alle ei näillä säillä ole saanut oikeasti mennä. 

Koska saunan puitteet ovat melko suureelliset ja avarat kattona taivas ja sitä rataa, 

kiuas pieni ja säät viileät, 

saunominen on tapahtunut toistaiseksi vaatteet päällä. 

Lämpötilan loppuviimein joskus noustessa, 

saunan yhteyteen pystytetään toki uima-allas ja vaatteiden määrää saa vähentää. 

Niin ja onhan siellä keltaiset kiulu ja kauha, 

sävysävyyn lauteen takaseinän ja kiukaan kanssa!

Juhannusauna saunottiin sisällä.

Kesäkeittiössä

valmistetaan ruokaa muoviastioissa, 

käytössä poistuneella paistinpannulla ja yhdessä lasipurkissa. 

Tiililiedellä tai puun voimalla. 

Sadevedestä sekä kukkien lehdistä ja omenan raakileista, 

jotka tuuli on riepotellut eroon isännistään. 

Astiat tiskataan kaksivuotiaan toimesta Plaston taaperokärryssä. 

Ja kaikki kokit ovat enemmän ja vähemmän märkiä niin 

sateesta kuin ruoanlaiton vetisyydestä johtuen.

Monena päivänä olen päässyt syömään valmiiseen pöytään. 

Useimmiten jotain keittoa. 

Kerran sahanpuruja. 

Ne olivatkin vähän turhan kuivia minun makuuni.

Oikeassa keittiössä ollaan syöty kotimaisia 

herneitä ja mansikoita perusvälipalojen lisäksi. 

Ruoaksi on valmistettu nakkikeittoa, 

hampurilaisia, perunamuusia ja jauheliha- ja soijarouhepihvejä 

sekä kalapuikkoja 

ja grillattu vähän oikeammassa kesäkeittiössä 

kanaa ja herkkusieniä sekä nautittu uusista perunoista. 

Noin niinkuin muun muassa.

Sadepäivänä

Tulen sytyttäneeksi pallovalot lasipurkkiin 

ja tuoksukynttilät takan reunalle. 

Koti täyttyy leikeistä ja sotkusta joka sopukkaa myöten. 

Pioni kukkii kauemmin lasipullossaan, 

kun aurinko ei paahda siihen. 

Silmä ehtii löytämään mansikkarahkan vatkausroiskeet kukkaruukusta. 

Paperit täyttyvät piirrustuksista. 

Yhteinen lepohetki löytyy Saariston lapsien parista. 

Kymmenenvuotias pyöräilee sadetta uhmaten hakemaan herneitä 

ja mansikoita välipalaksi. 

Ennen kello viittä sisarrakkaus kukoistaa. 

Jos sade ei ole tauonnut suomaan ulkoiluhetkeä. 

Ja kaveriseura on ollut kiven takana. 

Onneksi on miehenkin vuoro jäädä lomalle tämän viikon jälkeen. Toivottavasti lämpenesi 

ja kuivaisi ilma hiukan. 

Kulunut kuukausi on muistuttanut liikaa 

omia muistojani lapsuuteni kesien säästä: 

kylmää, tuulista ja kosteaa. 

Illalla on silti hyvä mieli!

Ei tullut poikaa

kolmannesta lapsestanikaan. Tuli vasuri. Ensimmäinen sorttiaan meidän perheessä. Jos kynän antaa oikeaan käteen, vie hän vasemman kätensä ohjaamaan oikeaa kättään. Haarukka ja lusikka menevät suuhun vasemmalla kädellä. Palapelin palat ja palikat purkkiin samoiten. Ovet aukaistaan vasemmalla kädellä. Kaikki tärkeät käsilaukut laitetaan vasemman käden kyynärtaipeeseen.

Sivuraide: Kaksivuotiaan ollessa vauva, olimme kaikkien tyttöjen kanssa kävelyllä. Naapuritalon vanha rouva tuli ihastelemaan lapsia. Kuulleessaan, että vaunuissa makoileva kolmonenkin on tyttö, hän halusi avautua omasta elämästään: Hänelläkin kaksi vanhinta lasta olivat tyttöjä. Kolmas lapsi oli onneksi poika. Juristi nykyään, päästyään miehen ikään. Tyttäriensä ammatteja hän ei kertonut. Minä kerroin hänelle kohteliaasti, hymyssä suin, että emme ole yrittäneet saada poikaa (mikä pitää täysin paikkaansa), vaan teemme lapsia niin kauan, kunnes jollekin periytyy oranssi hiustenvärini. Ei tietenkään pidä paikkaansa. Kunhan kuittaisin. Jotenkin napsahti päässä. Kuulikohan vanhuskin sen?

Matkalaulu

Ostin tiistaina autoon PMMP:n kokoelmaboksin. Kodin Ykkösestä tarjouksessa 14,95 euroa. Kaikki levyt löytyvät yksittäin hankittuinakin. Cd-levyiltä tai tiedostoina ostettuina. Samalla mukaan lähti uusin levy.

PMMP:n toisella levyllä on kappale, joka saa vieläkin suunnattoman onnen ja vapauden tunteen täyttämään rintani. Yli kuuden vuoden jälkeen. Se on ainoa laulu, joka on koskaan konkreettisesti herättänyt minussa mitään sellaista.

Kuusivuotias oli puolivuotias. Olin valvonut puoli vuotta yöt hänen kanssaan. Päivät valvoin silloisen kolmevuotiaan kanssa. Parisuhde oli helvettiä. Opiskelijarahat olivat vähissä. Henkinen pahoinvointi kovempaa kuin koskaan. Jos olisimme olleet vanhempien tyttöjen isän kanssa viisaita, olisimme eronneet jo ennen kuusivuotiasta. Meillä oli jäljellä enää yksi yhteinen tavoite. Se oli kuusivuotias, jota ei kuulunut millään, vaikka tekemällä tehtiin ja sitten, kun kuului, valui se aina verenä pois. Hänen saamisensa maailmaan peitti kaiken muun. Onneksi. Hän on loppu viimein olemassa.

Ongelmat olivat olemassa jo ennen häntä. Eivätkä ne hänen myötään helpottaneet. Perhe toimi silloin, kun emme olleet samaa aikaa kotona. Ja kuka on kotona silloin, jos perheessä on vauva. Äiti. Olin niin väsynyt kaikkeen muuhun paitsi lapsiin, että helmikuussa 2006 laihduin kuusi kiloa silkasta väsymyksestä ja onnettomuuden tunteesta. Kuusivuotiaan vauva-aikana laihduin yhteensä 15 kiloa. Vaikka puolen vuoden jälkeen imetyskin tyrehtyi. Aamuisin itkin, kun en ollut saanut yöllä nukkua puolta tuntia pidempään. Illalla itkin nukkumaan mennessä, kun tiesin, etten saisi yöllä nukkua. Lasten isä nukkui toisessa makuuhuoneessa, silloin kun oli kotona. Hän sai päänsäryn, jos ei saanut nukuttua kunnolla. Silloin minun jaksamiseni ei jaksanut ymmärtää migreenin kamaluutta. 

Maaliskuun 9. päivä vuonna 2006 pääsin ensimmäisen kerran yksin pois kotoa kuusivuotiaan syntymän jälkeen. Hän oli silloin reilu puolivuotias. Olin poissa kotoa kuusi tuntia. Lähdimme kolmen kaverini kanssa käymään Vantaan Ikeassa. Meillä päin ei silloin ollut vielä Ikeaa. Lasten isä soitti viisi kertaa sen kuuden tunnin aikana, milloin olen takaisin kotona. Meno- ja paluumatkoilla kuuntelimme PMMP:n "Matkalaulua" useamman kerran ja kovaa! Muistan sen onnen ja vapauden tunteen, jonka kappale herätti minussa. Etenkin kohdassa, jossa laulettiin: 

Avaan ikkunan,
hengitän sisään maisemaa,
niin täydellistä, että pelottaa.
Pelkään, että aika ajaa meidät erilleen.
Mitä sitten teen,
mitä sitten teen?
Eikä ajatella sitä kuka on kenenkin,
että meillä kaikilla on kotikin.
Toisilla on joku, joka siellä odottaa.
Nyt ei kukaan muista,
eikä tahdokaan.

Meni vielä puoli vuotta ennen kuin väsymys alkoi helpottamaan. Aika pian maaliskuisen Ikean reissun jälkeen aloin työstämään eroamista. Siihen meni aikaa liki puolitoista vuotta. Ennen kuin muutimme pois. Onneksi on Matkalaulu. Varsinainen voimaantumislauluni! Edelleenkin.

Ps. Tähän ajatuksenpurkuun, en ehkä kaipaa kommentteja. Paitsi, jos sinulla on itselläsi joku voimalaulu. Sitä tämä on minulle.

Mökkeilyä

Kotioloissa. Juhannuksenakin. Hyttyset löytyvät ja kaikki. Luultavasti vesisadekin ennen pitkää. Ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan.

Tämä meidän kotihan on tällainen kaupunkimökki. Rintamamiestalo vuosimallia 1949. Kolmen kilometrin päässä kauppatorilta. Edellinen remonttikierros vuosilta 1981-1986. Ruskea sellainen. Toinen päivityskierros on käynnissä meidän taholtamme. Kymmenen vuoden pitkäaikaisprojekti, johon ei ole aikomusta ottaa lainaa kuin pakon edessä. Vuosi, pari ehkä muutama aina säästetään riippuen remonttikohteesta ja sitten kunnostetaan. Valkoiseksi. Viimeiset kohteet voivat saada jo väriäkin, jos värimieltymys päivittyy ennen sitä. Kaikki perusasiat ovat kunnossa, ehjiä ja toimivia. Ikkunat, putket ja katto eivät vuoda. *Kop kop* Puunkoputus.

Meillähän päivitettiin viime kesänä alakerrassa aula, olohuone, meidän makuuhuone ja porraskäytävä yläkertaan. Talven aikana yläkerran aula. Yläkerran huoneita ei aiota remontoida ennen kuin lapset niin vaativat. Ne ovat vaaleasävyisiä. Lapset saavat kiinnittää ihan vapaasti teinivuosinaan tapetteihin niin paljon kuvia kuin sielu sietää. Remontin jälkeen sitten ei. Vessat ovat sisällä seuraavana vuorossa, kun niitä varten ei tarvitse erikseen erityisemmin säästää. Remonttimateriaali-post it- laput on jo kiinniteltyinä ovenkarmeihin. Niitä ennen mieskin lomailee talonmaalauksen merkeissä. Viime viikonloppuna vanha maalipinta pestiin ja raaputettiin. Keittiö siirtyy suosiolla ensi vuodeksi. Kodinhoitohuonetta ja pesutilaa saunoineen jaksan katsella useamman vuoden, jos ne kestävät käytössä. Ruskeita nekin ovat, mutta siellä ei tarvitse viettää pitkiä aikoja kerrallaan. 

Pihakin on kuin mökillä. Edelliset omistajat ovat tykänneet "yhdestä lajista kutakin" -puutarhan hoidosta. Minä karsin ja siirrän. Pikku hiljaa. Säiden ja ajan salliessa.

Tämän asumisen kohdalla teen poikkeuksen itseni kanssa. Kaiken ei tarvitsekaan valmistua heti ja nyt. Olen yllättynyt! Positiivisesti! Ruskeaan keittiöönkin olen tottunut. Tämä on ensimmäinen koti, jonka uunin paistoajat pitävät paikkansa. Ruskea Strömberg. Vuodelta 1986.

Luin yksi aamu Tekniikan Maailman loma-asuntomessuliitettä. Loma-asunnoissa oli poikkeuksetta 100-300 neliötä tilaa. 500 neliön tontti. Ja hintaa 200000 eurosta liki 400000 asti. Ei ihmetyttänyt, kun vain yksi kohde oli myyty. Tai ehkä kaksi. En jaksa mennä tarkistamaan. Meillä on täyskorkeaa asuintilaa 122 neliötä. Siihen parikymmentä neliötä alle 160 senttimetriä korkeaa tilaa. Ja vastaa muuten tasan varmasti enemmän suomalaisten käsitystä mökistä kuin Lappeenrannan kohteet.

Tältä pohjalta: 

Hyvää juhannusta meiltä!

Kotimökkeilyn merkeissä.

Aivan lopussa.

Siinä vaiheessa, kun tarvitset sitä juuri. Meidän perheessä on muutamia objekteja, joiden loppuminen huomataan sellaisessa vaiheessa, kun tarve olisi suuri. Nämä objektit ovat kerta toisensa jälkeen samoja tuotteita. Elän aina uskossa, että kaapista löytyy niitä. Ja jos ei, niin varastokaapissa on täydennystä. Tuotteen loppuessa uskon aina vakaasti muistavani hoitaa sitä kaappiin ensi tilassa. Seuraavaksi käyttökerraksi. Useimmiten saan vain kuvitella.

Ruokatarvikkeista korppujauhot ovat sellaisia, jotka muistan loppuneiksi siinä vaiheessa, kun sipuli on kuulottumassa mikrossa ja kermaviili maustettu odottamaan korppujauhoja. Ratkaisuksi olen alkanut ostamaan korppujauhoja useamman pussin kerrallaan. Mutta aina se viimeinenkin pussi loppuu, eikä kaapissa olekaan enää avaamatonta.

Sama koskee tavallisia makaroneja, joita meillä käytetään oikeastaan vain makaronilaatikkoihin. Ja aromisuolaan, jolla maustetaan kasvissosekeiton raejuustoa. Ehkä kerran kuukaudessa. Makeutusaine loppuu aina siksi, koska luulen niiden riittävän seuraavaan kauppakertaan, mutta sitten juonkin kolme kupillista kahvia enemmän viikonlopun aikana kuin yleensä. 

Hygieniatarvikkeista oikeastaan ainoat, jotka loppuvat yllättäen ovat vanupuikot, terveysiteet ja kuusivuotiaan hammastahna. Vanupuikot ovatkin lopullisesti loppu varastokaapinkin tilanne on surkea juuri silloin, kun onnistun rähmäisemään ripsiväriä yläluomelle tai korvaa kutittaa sietämättömästi. Terveyssiteitä ostan kanssa aina pakettitolkulla, ja melkein aina tulee eteen se hetki, että yhtään pakettia ei olekaan enää jäljellä. Niitä toisen sorttisia suojia onneksi on aina. Hätäavuksi ainakin. Kuusivuotiaan hammastahna on mysteeri. Meillä jokaisella on omat hammastahnat käytössä ja muilla tuubi kestää kahdesta neljään kuukautta. Kuusivuotiaalla ehkä kolme viikkoa. En ikinä ehdi varautua sen hankintaan, kun se onkin jo taas lopussa. Hän ei syö tahnaa, mutta tykkää siitä, kun hammaspesulla suu vaahtoaa kunnolla. Lisäksi hän on erikoistunut turauttelemaan tahnaa ohi harjastaan. Tämän tiedän siitä, että siivoan kuivunutta hammastahnaa harva se päivä lattia- ja seinäkaakeleilta.

Lääkekaapista poissaolollaan loistaa yleensä uusi levy ehkäisypillereitäni. Tähän tilanteeseen törmään melko säännöllisesti. Kolmen kuukauden välein. Eihän siitä levystäkään näe, koska on viimeisen pillerin aika... Onneksi yksi paikkakuntamme apteekeista on auki yhteentoista illalla. Siellä nähdään! Toinen asia, jota uskon lääkekaapista löytyvän loputtomasti, on puudutelaastari. Meillä on tämänkin vuoden aikana lapsista otettu verikokeita enemmän kuin itsestäni viimeisen kymmenen vuoden aikana. Nämä laastarit ovat omiaan lievittämään ahdistusta asian tiimoilta. Ja toimivat oikeasti. Verikoetta ei huomaa edes otettavaksi. Viimeksi eilen mies lähti ajamaan aiemmin mainitsemaani apteekkiin kymmenen jälkeen illalla hakemaan ks. laastareita. Aamulla oli taas yksi verikoeaika ennen kahdeksaa. Puudutelaastareita ei viitsi ostaa varastoon, kun yksi kappale maksaa vajaan seitsemän euroa ja ne myydään kahden pakkauksissa. Käyttöaika on vuoden sisällä. Ja tietysti sitä on kerrankin optimistinen ja toivoo, ettei niille olisi käyttöä.

Kaikessa uteliaisuudessani: Onnellisen kodin Sari! Haastan sinut tekemään vastaavanlaisen postauksen. Asioista, jotka pääsevät kerta toisensa jälkeen loppumaan yllättäen. Jos sellaisia siis on. Ja uteliaana ihmisenä olisi kiva lukea muidenkin "taas lopussa"-tuotteista.

Ps. Purukumipurkkikin ammottaa usein tyhjyttään 

ennen kuin ehdin reagoida tilanteeseen. 

Niiden takia kukaan ei kyllä lähde kaasuttelemaan yhtään mihinkään. 

Syödään salaa sitten vaikka kuusivuotiaan

 hammastahnaa kompensaatioksi.

Sallittua

Puolitoista tuntia päivässä. Yhteensä. Visuaalisen median käyttö/ tietotekniikan käyttäminen kahdella vanhemmalla tyttärellä.

Puolitoista tuntisensa päivässä saa jakaa itse. Tv-ohjelmien katselemiseen. Elokuvan katsomiseen. Kännykällä pelaamiseen. Tietokoneella pelaamiseen. Tai Nintedolla. Poikkeuksena oli Voice of Finlandin lähetykset. Ne sai seurata kokonaan. Yhden kävimme katsomassa Logomossakin paikan päällä.

Televisiosta saa katsoa lastenohjelmia pääasiassa muualta kuin mainostelevision puolelta. Luontodokumentteja. Musiikkiohjelmia. Kukaan lapsistani ei mielestäni ole vielä niin vanha, että ymmärtäisi katsoa fiktiivisenä esimerkiksi kolmoselta arkisin kello 19.30 tulevaa ohjelmaa, joka tarjoaa melkoisen kieroutuneen maailmankuvan. Tai illan pääuutislähetyksiä. On paljon asioita, joista lapsen ei tarvitse olla huolissaan. Ymmärtää vielä mitään. Jos on vasta kymmenen- tai kuusivuotias.

Meillä lapset saavat halutessaan vapaapäivinään katsoa yhden lasten elokuvan. Japanilaiset animaatiot, kuten Totoro ja Ponyo ovat suosikkeja. Samoin Disneyn klassikot. Barbien pinnalliset "aina-onnistun" elokuvatkin. Risto Räppääjä saa kuusivuotiaan nauramaan onnesta. Ice Age- ja Madagaskar- elokuvat kymmenenvuotiaan. Kaksivuotias ei katso vielä mitään. Yksi elokuva syö koko päivän media-ajan.

Kännykällä kymmenenvuotias pelaa Angry Birdsiä tai reagointipelejä. Tietokoneella koulukirjasarjojen oppimispelejä ja Oppi ja Ilo-pelejä. Top Model-suunnitteluohjelmaa. Panfuunkin on tunnukset. Kerran käytetyt. Kuusivuotias ei pelaile vielä muita kuin Top Modelia ja oppimispelejä. Kirjoittelee Wordilla satuja ja listoja.

Nintendolla meillä ei ole kuin tasohyppelypelejä Wii Fittien lisäksi. Lasten suosikki on Donkey Kong. Siinä, kun ei ole aikaa. Super Mario pistää usein kiukuksi, kun kenttäaika tulee vastaan.

Median käyttöajan vastapainoksi joka päivä on ulkoiltava ainakin kahden tunnin edestä. Harjoituskaudella treenipäivinä saa anteeksi, jos ulos ei kunnolla ehdi. Kesälomalla kaksi tuntia ulkoilua ei riitä mihinkään. Jos ilmapiiri on valmiiksi räjähdysaltis, median käyttö ei paranna tilannetta. Pelailun tai television tojottamisen jälkeen ilmapiiri on vielä kiukkuisempi. Tälläisina päivinä tv ja tietokone eivät välttämättä aukea ollenkaan ja kännykästäkin suljetaan nettiasetus.

Torstaisella kauppareissulla eteen tuli monta dvd:tä tarjouksessa vastaan. Ne päätyivät kärryihin mukaan. Kaikki elokuvat on vuokrattu ja nähty aiemminkin. Aikuisen seurassa. Ensimmäisen kerran. Sen jälkeen saa katsoa yksinkin, kun tiedetään mitä vastaan tulee. Itse odotan sateisia päiviä, jolloin voimme käpertyä yhdessä katsomaan Saariston lapsia. Filmatisoinnit sellaiselta ajalta, kun oma äitini ei ollut vielä kymmentäkään.

Lapset eivät ole vielä kyseenalaistaneet päivittäistä median käyttöaikaansa. Tai niitä tuotteita ja ohjelmia, mitä he saavat käyttää tai katsoa. Tai siitä, että meillä ikärajoista pidetään melko tarkasti kiinni. Luulen, että vuoden päästä on jo toisin.

Millaisia median käytön "säännöstelyjä" teillä muilla on? 

Unikko

Meidän pihalla on kukkapenkki täynnä Unkarin kansalliskukkaa. 

Rikkakasvia. 

Unikkoa. 

Kerrottua sellaista. Kirkkaan oranssia. 

Olen kuukauden verran seuraillut sen kehittymistä kukintavaiheeseen. 

Viime vuonna emme asuneet tässä vielä unikkoaikaan. 

Kolmen viikon ajan unikot ovat kasvattaneet ja kypsyttäneet nuppujaan. 

Viime viikolla ne alkoivat halkeilla. 

Kukkaan puhkeamisprosessi näyttää linnunpoikasen kuoriutumiselta. 

Ensin verholehtien sisältä pilkottaa hieman oranssia. 

Sitten silkkipaperimaiset terälehdet työntyvät supussa ulos reiäistään. 

Seuraavana päivänä kukka onkin täydessä loistossaan. 

Kunnes tuuli muutaman päivän päästä lennättää terälehdet pitkin poikin pihaa. 

Ettei mene liian siirappiseksi

 luontokuvaukseksi:

Kauniista ulkonäöstään huolimatta unikko haisee aivan kamalalta.

Kesäpäivän resepti

Kauniina, aurinkoisena torstaikesäpäivänä,

pukeudutaan kesävaatteisiin,

joihin saa tarttua nurmikon vihreää ja voikukan maitorinkuloita,

leikitään ulkona,

köllitään viltillä,

syödään lettuja välipalaksi,

nähdään ystäviä,

ja mennään maauimalaan uimaan.

Helppo letturesepti:

n. 60 pientä lettua

3 munaa

6dl maitoa

3 dl vehnäjauhoja

1 rkl sokeria

1 tl suolaa

(teelusikallinen kardemummaa)

Vatkaa munien rakenne rikki. 

Lisää kuivat aineet. 

Lisää lopuksi maito pienissä erissä. 

Anna turvota puoli tuntia. 

Paista kuumalla, rasvatulla pannulla. 

Itse käytän joka kolmannen paistoerän jälkeen 

pienen lorauksen nestemäistä margariinia.

Lettutaikina on niin helppo tehdä, 

että en ymmärrä valmisohukaispusseja. 

Jos taikinan turpomisaikaa ei lasketa, 

koko projektiin uppoaa aikaa 

alle puoli tuntia.

Kesäpäivään mahtuu myös ruoan laittoa 

(perunamuusi ja jauheliha- sekä soijarouhemureke), 

viikkokauppareissu, 

muutaman tunnin työkeikka luottamustoimen parissa, 

lasten kuljettamisia kavereille ja kotiin 

sekä kukkapenkkien ja kasvimaan kastelu.

Ja blogitekstien kirjoittelua julkaisuun 

ja varastoon.

Kasvunpaikka

Kasvun paikkoja. Itsessä. Parisuhteessa. Ystävyyssuhteissa. Perhesuhteissa. Kasvimaalla.

Huomaan itsessäni jatkuvasti kasvunpaikkoja. Kasvunpaikkoja ihmisenä. Ihmisenä eri rooleissa. Suurin kasvunpaikkani joka roolissa on jääräpäisyys. Tietynlainen itsekkyys. Yksinolemisen sietämätön kaipuu. Onneksi tiedostan sen. Toivon, että niiden tiedostaminen ja huomioiminen käyttäytymisessäni erottaa minut kusipäisyydestä. 

Itseni kohdalla minun pitäisi oppia antamaan periksi. Kaikkea itselleni asettamaa ei tarvitse saavuttaa. Elämä on ihan hyvää näin. Olen jatkuvasti ahdistunut jostain. Ahdistunut, että joku asia ei päätykään parhain päin. Niin kuin olin sen suunnittellut päättyvän. Välillä olen niin ahdistunut, että mietin onko missään mitään järkeä.  Niinä hetkinä olen enemmän kuin kiitollinen miehestä. Hän osaa avata ne verhot silmiltäni.

Parisuhteessakin riittää kasvamista. Suurin kasvun paikka sen suhteen on se, että sopeutuisin ajatukseen, että en taida enää ikinä viettää aikaa yksin. Paitsi aamuisin työmatkalla. Mies on tehdään-ihan-kaikki-yhdessä-mies. Tämä tarkoittaa ihan kaikkea. Remontin teosta ystävieni tapaamiseen. Illan vietot ilman miestä. Mitä ne ovat? Olen alkanut kaipaamaan omaa, yksinäistä, itsekästä aikaa. Välillä syö naista. Toisella puolen minun pitäisi oppia uskomaan, että tämä riittää minullekin. Uskoa, että mies on oikeasti ihan tyytyväinen tähän. Tasaiseen parisuhteeseen, jossa ei ikinä riidellä. Jos joku riitelee, se olen minä. Yksinäni. Mies on tasaisen varma ja onnellinen. Kaikesta. Positiivisen elämänasenteen lippulaiva. Onneksi.

Ystävyyssuhteissa pitäisi tehdä irtiotto. Miehestä. Arjen kiireistä. Voisin nähdä kavereita ihan ilmankin koko perhettä. Yksin. Arki on niin hektistä, että ystävyyssuhteet nukkuvat talvisin unta. Kuluneen lomaviikon aikana, olen tavannut jo likimain puolet ystävistäni. Joita en tavannut viimeisen kymmenen kuukauden aikana ehkä kertaakaan. Loputkin aion tavata loman aikana. Ja kaikki toivottavasti useampaan otteeseen. Ja jokaisen edes kerran ilman, että lapset ovat läsnä. Viimeksi mainittu on toiveajattelua. Mutta ehkä edes jonkun heistä. Kahdestaan.

Perhesuhteissa tulisi hyväksyä joidenkin aikuisten keskeneräisyys. Se, ettei joistain heistä tule koskaan valmiimpaa. Tuleeko itsestänikään? Tai se, että lapset ovat lapsia ja alle kolmevuotiaatkin kasvavat joskus yli kolmevuotiaiksi. Muuttuvat ihmisiksi, joiden kanssa on nautinnollista olla. Joiden kanssa voi vain olla. Ihmiselämän kolme ensimmäistä vuotta ovat itselleni pitkälti suorittamista, kituvuosia: pitkiä, työläitä, pitkästyttäviä ja raskaita. Jatkuvaa läsnäolemista ja hoivaamista. Ensimmäiseen kolmeen vuoteen ei mahdu yhtään yksinäistä kahvikuppia tai luettua kirjan sivua ennen kello yhdeksää illalla. Luulin, että kolmannen lapsen kohdalla olisin jo kasvanut yli tästä turhautumastani. Että osaisin nauttia vain olemisesta ja läsnäolemisesta. Olin väärässä. On surullista, että siitä huolimatta kuinka suloisia he ovat pieninä, ja kuinka ylpeitä hetkiä koen heidän oppiessaan uusia asioita päivittäin, päällimmäisenä muistan ensimmäisiltä elinvuosilta sen, että raahauduin niiden läpi selviten juuri ja juuri järjissäni. Antaen ihan kaikkeni, lapsistakin kasvoi iloisia ja tasapainoisia. Onneksi.

Kuusivuotias kuvasi väärin kuululla laulullaan menneenä päivänä kuin suoraan elämääni: "Soutaa, huopaa. Ees-taas hiekkakuoppaa..." Siltä minusta tuntuu usein. Päivän paras hetki on usein illalla, kun kaikki nukkuvat. Ja seison ihan yksinäni kuulokkeet korvilla kastelemassa kukkapenkkejä ja kasvimaata.

Kasvunpaikkoja kasvimaalla. Esikasvatimme ja kylvimme tänä vuonna jos jotakin. Avomaakurkkua, kesäkurpitsaa, rucolaa, salaattia, porkkanaa, pinaattia, hernettä, purjoa, sipulia, sitruunamelissaa, basilikoja, oreganoa, rosmariinia. Taimina ostin tomaatit ja ananaskirsikan. Lopuksi rosmariininkin, kun se ei kolmannen esikasvatuskylvönkään jälkeen suostunut kasvamaan. Loppukesästä sadolla punnitaan se, mitä ensi keväänä meidän kasvimaallemme kannattaa kylvää. Ensi kesänä meillä on kolmevuotias. Kokemuksesta tiedän, että silloin saan juoda yksinäisen kahvikupillisen jo keskellä päivää. Tai luettua taas kirjoja arjen lomassa.

                                                                             ***

Lopuksi on pakko mainita, että jokaiseen päivään mahtuu onnen hetkiä. Eikä minusta joka päivä tunnu keskeneräiseltä. Tänäänkään. Mutta viikoittain. Etenkin iltaisin. Suurin kasvunpaikkani taitaa olla se, että hyväksyisin elämän sellaisena kuin se on. Joka päivä erilaisena, mutta tasaisena. Hyvänä sellaisenaan.

Sunnuntaina

Ulkoitiin. 

Aurinko paistoi.

Maattiin viltillä.

Ihailtiin kukkia ja kukkivia hyötykasveja. 

Kymmenenvuotias söi muurahaisen euron korvauksesta. 

Höntti!

Tehtiin vähän pihahommia.

Kaivettiin työllä ja tuskalla kanto pois nurmikon tieltä.

Trimmailtiin orapihlaja-aidan aluksia 

ja voikukan varsia.

(Lue: mies kaivoi ja trimmasi)

Pienemmät tytöt tutkivat matoja.

Hihkuivat ällönsekaisin ilokiljahduksin löytöjään.

Perustivat matofarmin ja 

vapauttivat ne takaisin luontoon.

Syötiin pihalla.

Kymmenenvuotias pesi ruotsalaiset uudet perunat.

Mies grillasi.

Minä katoin, korjasin ja tiskasin.

Kestittiin tuttavaperhettä.

Edellisen päivän synttärirääppiäisillä.

Neljä kuusi-kymmenenvuotiasta lasta vakoilivat 

aikuisia pitkin pusikoita.

Illalla käytiin kymmenenvuotiaan kanssa hölkkä-/juoksulenkillä. 

Sykkeen nostatus. Sykkeen rauhoittaminen. 

Toinen meistä oli rapakunnossa. 

Se ei ollut kymmenenvuotias.

Täydellinen koko porukan vapaapäivä.

Hiekkalaatikkoprojekti

Meillä lapset rakastavat hiekkalaatikolla olemista. Hiekkaleipomista ja -rakentelua. Ikään katsomatta. Hiekkalaatikkoa meillä on toimittanut iso hiekkakasa, jonka hiekka on tarkoitettu pihakivetysten alustan tasoittamiseen ja routimisen estämiseen. Hiekkalaatikko rakennetaan tänä kesänä, kunhan kunnallistekniikka on saatu uusittua ja kaivuutyöt ohi.

Lauantaina juhlimme muutaman viikon jälkijunassa kaksivuotiasta. Juhlat sujuivat hyvin. Sisätiloissa. Ulkoruokailukattaus siirrettiin sateen tieltä ruskeaan keittiöömme. Istumapaikat riittivät. Ja minäkin ehdin juttelemaan pidempiäkin hetkiä kaikkien kanssa. Niin kuin usein synttäreitä vietettäessä, tälläkin kertaa kohtasimme monta kysymystä lahjatoiveista tai -tarpeista. Koska kaksivuotias ei osaa vielä itse toivoa mitään, hyödynsimme tilanteen härskisti. Toivoimme hänen puolestaan lahjaksi lahjoitusta hiekkalaatikkolippaaseen, jonka tuotolla pistetään ulkoilmalapsille pystyyn hiekkakeidas.

Kolme tytön taloudessa on ainakin kahden tytön edestä leluja, kirjoja ja vaatteita. Ihan viimeistä huutoa myöden. Emme kaipaa lisää tavaraa, mutta hiekkalaatikosta on iloa loppukesästä tuleviin kesiin.

Aamuisin

vihaan elämää. Puoli tuntia. Aamupalaruisleivän, kolmen kahvikupillisen ja ripsivärin laiton jälkeen helpottaa. Tämän puolituntisen aikana en vaihda sanaakaan. Ellei ole pakko. En pysty. Muuhun kuin tiuskimiseen. Tai jurnuttamiseen. Heräämisen ajankohdalla tai yöunen määrällä ei ole merkitystä tilanteeseen. Vihaan aamuja. Tai ainakin heräämistä.

Etenkin näin lomalla. Työpäivinä vietän ensimmäisen puolituntisen yksin. Ennen kuin aloitamme tiukan neljäkymmentäviisiminuuttisen saadaksemme koko porukan lähtemään oikeisiin osoitteisiin. Lomalla ei kuulu herätä herätyskelloon, kun sen tekee vuodessa niin monena aamuna. Lomalla herätään siihen, kun kaksivuotias kiipeää sängystään viereeni. Taputtaa poskeani ja kiljahtaa: "Valmis!" Hän on valmis uuteen päivään. Ilman puolituntista käynnistelyä. Saman tien yläkerrasta rymistää alas kaksi villivarsaa, jotka ovat olleet jo hetken valmiita uuteen päivään. He ovat odotelleet siellä, että alhaallakin ollaan valmiita ja hereillä. Koko alakerta on kahdessa minuutissa täynnä elämää. Paitsi se tuoli, jossa minä ryystän kahviani. Lomalla en laita ripsiväriä siitepöly vuodattaa vielä silmiä. Olen myös taantunut äitiysloma-aikaisiin mustiin kotivaatteisiini. Mutta puolen tunnin päästä paistaa aurinko risukasaankin.

Olen harkinnut laittavani lomallakin kellon soimaan seitsemäksi. Silloin olisin heti lapsien herättyä valmis vastaamaan heidän kysymyksiinsä, kuten: "Mikä oli äiti lapsena sun lempiohjelma?" tai "Mikä oli äiti lapsena sun lempilelu?" tai "Äiti! Mikä oli sun lempiväri neljännen luokan joulukuussa?" tai "Millaisia kuvia maitopurkeissa oli silloin, kun sä olit lapsi?" tai...tai...tai...

Ehkä ensi kesälomalla voin laittaa aamulla lastenohjelman pyörimään silloiselle kolmevuotiaalle ja salamoida yksinäni keittiössä. Tänä kesänä sellaiset eivät vielä saa hänen kiinnostustaan heräämään. Mistä olen oikeasti tyytyväinen. Kaikkina muina hetkinä päivässä. Paitsi ensimmäisen puolituntisen aikana.

Ulkoistettu

Kesäksi. 

Lapset ja pyykkihuolto. 

Säävarauksella. 

Lapset hoidetaan joka päivä. 

Saamme nauttia kiirettömämmästä arjesta 

ja yhdessä olosta enemmän kuin 

elo-toukokuujaksoilla. 

Ulos lähdetään heti, 

kun aamulla ehditään. 

Ja kun taivaalta ei tule vettä.

Pyykkihuolto on keskitetty pelkästään ulos. 

Kesän ajaksi. 

Pyykkiteline on siirretty varastoon 

ja pyykkipoikaripustimet kesäsiirtolaan ulkokuivaustelineelle. Pyykkiä pestään vain kauniina, sateettomina päivinä. 

Ne viedään vain ulos kuivumaan. 

Silläkin uhalla, että saattaa kulua melkein kaksi viikkoa, 

kun pyykit kasaantuvat lajittelukaappeihinsa. 

Ja sitten pestään viisi koneellista yhden päivän aikana. 

Sen verran meille syntyy pyykkiä.

Kahden viikon aikana.

Pesukoneen vetoisuus on seitsemän kiloa.

Mopo karkasi

hanskasta. Taas. Niin kuin yleensä aina tässä tilanteessa. Maaliskuussa vannoin kautta kiven ja kannon, että mies hoitaa tämän velvollisuuden seuraavalla kerralla. Mutta niin vain ei anna oma luonto periksi sille, että anoppi leipoisi suolaisen piirakan ja leipomosta hankittaisiin valmiskakku. Huomenna tänään juhlitaan kaksivuotiasta!

Tykkään juhlien järjestelystä. Etenkin silloin, kun sen saisi tehdä rauhassa. Rauha ei sisällä kolmea kesälomaa viettävää lapsosta kotioloissa. Varsinkaan, kun perheen toinen aikuinen ei lomaile. Ihan sellaiset peruspikkukivat juhlat varmasti menisivät siinä sivusilmällä, mutta:

• Suunnitellut pihajuhlat näyttävät sääolosuhteiden pakosta siirtyvän sisälle. 
• Popen kaksivuotisjuhliin saapuu 34 ihmistä. Joista neljätoista tulee kahta tuntia aiemmin ja heille tarjotaan ruoka. Kaksikymmentä ei-niin-sukulaista-tai-kummia saapuvat sitten vain perinteisemmille kakkukahveille.
• Tarjoiltavat ovat tässä: kanafilépihvejä, peruna-feta-tuoresalaatti, foccacia-leipää ja virvoitusjuoma, raparperibrita-kakku, mangosuklaaleivokset, kanelikirjainpikkuleivät, lusikkaleivät, pestolla ja fetajogurttitahnalla (+ ilmakuivattu kinkku ja tomaatti) täytetty foccacia ja kinkku- ja kasvistäytteiset tuulihatut sekä omenavissyjuoma. 
• Itse tehtyinä. Kaikki. Paitsi kanojen ja raaka-aineden kasvatus/valmistus.

Tiistaina kävin ostamassa uuden pöytäliinakankaan. Eilen aloitettiin muut hommat. To do-lista oli pitkä, mutta nyt ollaan siinä määrin aikataulussa, että istun koneella tätä näpyttelemässä ja mies on uskaltanut nukahtaa sohvalle. Bring it on! Olen valmis. Eihän sitä täytetä kaksi vuotta kuin kerran elämässä!

Pidän paljon juhlien järjestelemisestä, leipomisesta ja kaikesta muusta oheishärpäkkeestä. Yöunienikin uhalla. Kymmenenvuotiaasta on apua kaksivuotiaan kanssa. Kun aloittaa ajoissa, ei tarvitse hermoilla. Näin lomalla on helppo hymyillä leipomisen ohella, kun sen leipomisen voi aloittaa jo aamusta. Tälläinen järjesteleminen on yksi tapani osoittaa, että välitän omistani. Se on myös sellainen asia, jonka haluaisin lapsilleni siirtää lapsuudenkodistaan. Vaivannäkö omiaan kohtaan. Lapset odottavat ja muistelevat herkkuja etukäteen. Jälkikäteen kekkereitä kiitellään ja muistellaan useampaan otteeseen.  Kukin tavallaan. Minä koen onnistuvani tällä tavoin. Välittämään välittämiseni. Ehkä he aikuisina arvostavat myös harrastuskuljetuksia, vaatehuoltoa, ruoanlaittoa ym. muuta perushuttua, jotka tänään ovat aika näkymättömiä välittämisen muotoja heille. Ja nyt ei puhuta siitä läsnäolosta ja läheisyydestä. Sitäkin mahtuu jokaiseen päivään.

Torstaiaamu                              Perjantai-ilta

Huomenna aion kaivaa kakkoskattaukseen kaapin ylähyllyltä vanhat eripariarabiani ja tiskata ne illalla. Käsin.

Sivuraide: En muista ostaneeni ikinä valmisleivonnaisia (kakkua, kääretorttua, pikkuleipiä, piirakkaa ym.). Kakkutiskiltä tai pakastealtaasta. Tavallisille kyläilyille tai evääksi saatan ostaa keksit valmiina. Tai tarjolle ihan vain jätskiä. Nykyään olen siirtynyt tekemään pestot ja hillotkin ym. vastaavat levitteet itse. Itse tehty maistuu itsetehdyltä. Omalla kohdallani paremmalta vaihtoehdolta kuin kaupanhyllyn tai pakastealtaan tarjottavat. Itsetehty näkyy kauppalaskussa. Tässä mittakaavassa ehkä kuusi-seitsemän kertaa vuodessa. Mutta ennen kaikkea: nautin itsetekemisestä.

Kauppalaskun puolustuksesi: 

Siinä on juhlatarjottavien lisäksi ensi viikon

perjantaihin asti kaikki tarvitsemamme 

hyödykkeet.

Kuukaudet kuluvat

ja viikot, päivät, tunnit ja minuutit täyttyvät. Arjesta. Työstä. Elämästä. 

Menemisestä. Tulemisesta. Tekemisestä. 

Hyvistä ja huonoista hetkistä. 

Illalla sängyyn mennessä mietteistä, mitä päivän aikana on saatu aikaiseksi. Jos päivän aikana on vain pesty pyykkiä, siivottu ja laitettu ruokaa, on tuntunut siltä, että mitään ei ole tullut tehtyä. Saamattomalta. Onneksi tekemistä riittää. Välillä mietin kuinka erilaisia me olemmekaan. Toinen on uupunut päivän jälkeen, kun on saanut pidettyä kodin pystyssä. Minä olen itseeni pettynyt, jos en ole mitään muuta saanut tehtyä. Onneksi on Piha. Talo. Työ. Lapset. Tuomassa päiviin puhdetta. Vierivä kivi ei sammaloidu. 

Itse lamaannun. Laiskistun, jos en pysy liikkeessä. Jumitan koneelle kolmeksi tunniksi. Luen viisi tuntia kirjaa. Istun työpäivän päätteeksi lukemaan lehteä ja päädymme syömään ruokamme ravintolaan. Kukaan ei valmistanutkaan päivällistä. Mutta Dekossa oli Riikan koti.

                                                                        ***

Kevät on ollut täysi. Silti lomalle jääminen tuntui vaikealta. Kestää kai aikansa, kun työtuntien aukko täyttyy kaikella muulla. Ihan vain vaikka ajatusten koonnilla. Tänään avasin oman koneen ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen. Kaksi tuntia käytin blogien silmäilyyn. Latasin kuvat koneelle.

Kahden kuukauden aikana olemme eläneet hetkiä jäähallilla. Kuusi kertaa viikossa. Kausi on saatu päätökseen. Vain kymmenenvuotiaan kesätreenit pakottavat mihinkään suuntaan liikkumaan pois omasta pihasta. Ja se, että hän tarvitsee ikäistään seuraa.

Kuusivuotias on käynyt sairaalassa useita kertoja. Sekin pakottaa meitä edelleen poistumaan kotoa. Onneksi. Saamme vihdoin palvelua. Nyt tiedän jo, että kuoleman uhkaa ei ole. Vaikka hän painaakin enää vain kolme kiloa kaksivuotiasta enemmän. Pahimpien skenaarioiden ihmisenä olen itkenyt iltaisin ja tasannut hengitystäni laskemalla kymmeneen, kun epätietoisuus ja huoli ovat ottaneet vallan. Huoli on kahden kuukauden aikana ja kymmenien laboratorio- ja lääkärikäyntien ansiosta hälventynyt. Ei kadonnut. Tämän keskellä esikoulu ja uimakoulu on saatu päätökseen. Elokuussa meillä asuu kaksi koululaista. 

Kaksivuotias on täyttänyt vuosia. Oppinut kuivaksi. Puhumaankin kunnolla. Lauseita. Orava vei tutit yksi perjantai-ilta. Kaksivuotias oli piilottanut ne niin hyvin meidän petauspatjamme alle, että ne niitä ei löydetty ajoissa. Ne eivät palanneet käyttöön.

Yläkerran aulan joululomalla aloitettu remontti saatiin päätökseen. Minun työpaikkani vaihtui. Loman jälkeen palaan töiden pariin eri paikkaan. Sitä en olisi kaivannut. Piha on kukkinut jo kuukauden. Nurmikkoa on ajettu, kukkapenkkiä kivetty ja kitketty. Istutin kuolleen luumupuun rungon juurelle kärhön. Kaksi viikonloppua teimme kuudestatoista kuutiosta pölliä halkoja. Joka ikinen arki-ilta olemme miehen kanssa istuneet sohvalla vierekkäin. Töitä tehden. Kaksi kuukautta. Paitsi vappuna. Silloin olimme neljä päivää kahdestaan Budapestissä. Tuliaisena yksitoista rakkulaa jaloissani. Vierivä kivi ei voi olla vierimättä edes lomalla.

    Kaksi kuukautta olen kokenut olevani ihan jaksamiseni äärirajoilla.

 Elossa!

Ps. Riikka! Missä julkaisussa julkaisit odotuksen. 

Yritin löytää sen, mutta tuloksetta. Onnea!