Yhtenä aamuna

Yhtenä aamuna ennen seitsemää, kuuntelin omien aamutoimieni lomassa, kun makuuhuoneestamme kuului miehistä sadattelua. Tilanne vaati ehdottomasti paikalle menemistä, koska mies kiroaa tai kiukuttelee äärimmäisen harvoin. Siellä hän istui sängyn reunalla, vaatekaapin ovi auki. Vieressä oli iso pino parittomia sukkia. Tai sukkapareja, jotka olivat reikäisiä. Olin kuulemma käyttänyt taas miehen kaikki mustat sukat. Minä. Yksiäkään sopivia tai ehjiä ei ole enää kaapissa. 

Nauroin hänelle päin naamaa. Kerroin olevani surkea vaimo. Talutin hänet kodinhoitohuoneeseen, jossa oli kaksi mustekalatelinettä täynnä hänen kuivia, mustia ja ehjiä sukkiaan. Sieltä hän voisi jatkossa käydä katsomassa, jos hyvä vaimous on jäänyt suorittamatta, eikä aikuisen miehen sukkalaatikko ole täydentynyt itsestään. Ja kyllä. Olin käyttänyt hänen sukkiaan. Pesussa.

Sukista ei ole kuvia. Eikä miehestä. Laitan kuvan jouluksi tuunamistani sohvatyynyn päällisistä. Piirsin toiselle sohvalle hahmon, joka esittää miestä (sukat jalassa) nukahtaneena. Mies nukahtaa sohvalle kolmena neljänä iltana viikossa. Sukat jalassa.

Syö kuin pientä eläintä

Minua. Joskus, jos häviän miehelle jossakin pelissä. Muille ei tee tiukkaa hävitä kuin hänelle. Parisuhdekilpailua. Välillä ei tee tiukkaa hävitä hänellekään. Yhtä kertaa lukuunottamatta olen voittanut hänet aina Trivial Pursuitissa. Scrablessa en ole hävinnyt ikinä. Tai Rappakaljassa ja Aliaksessa. Jatsissa voitot menevät varmaan tasan. Samoin Huojuvassa tornissa. Ulkopeleistä Mölkyssä voittosuhde menee varmaankin tasan. Kroketin häviän aina. Voi nurmikko raukkaa. Perinteisen tikan voitan minä. Mutta Darts-tikan häviän aina. 

Pari iltaa sitten olin toisessa erässä tappiolla 57-224 pistettä (ensimmäisen erän olin tottakai hävinnyt). Oli pakko lopettaa kesken. Minua söi kuin pientä eläintä. Vielä sisälläkin. Aamulla ei enää.

   Pitäisi kasvaa aikuiseksi.

Onnistuin kierrosten aikana heittämään yhden kerran triplapisteisiin. 

Ykköseen.

Kuukaudet kuluvat

ja viikot, päivät, tunnit ja minuutit täyttyvät. Arjesta. Työstä. Elämästä. 

Menemisestä. Tulemisesta. Tekemisestä. 

Hyvistä ja huonoista hetkistä. 

Illalla sängyyn mennessä mietteistä, mitä päivän aikana on saatu aikaiseksi. Jos päivän aikana on vain pesty pyykkiä, siivottu ja laitettu ruokaa, on tuntunut siltä, että mitään ei ole tullut tehtyä. Saamattomalta. Onneksi tekemistä riittää. Välillä mietin kuinka erilaisia me olemmekaan. Toinen on uupunut päivän jälkeen, kun on saanut pidettyä kodin pystyssä. Minä olen itseeni pettynyt, jos en ole mitään muuta saanut tehtyä. Onneksi on Piha. Talo. Työ. Lapset. Tuomassa päiviin puhdetta. Vierivä kivi ei sammaloidu. 

Itse lamaannun. Laiskistun, jos en pysy liikkeessä. Jumitan koneelle kolmeksi tunniksi. Luen viisi tuntia kirjaa. Istun työpäivän päätteeksi lukemaan lehteä ja päädymme syömään ruokamme ravintolaan. Kukaan ei valmistanutkaan päivällistä. Mutta Dekossa oli Riikan koti.

                                                                        ***

Kevät on ollut täysi. Silti lomalle jääminen tuntui vaikealta. Kestää kai aikansa, kun työtuntien aukko täyttyy kaikella muulla. Ihan vain vaikka ajatusten koonnilla. Tänään avasin oman koneen ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen. Kaksi tuntia käytin blogien silmäilyyn. Latasin kuvat koneelle.

Kahden kuukauden aikana olemme eläneet hetkiä jäähallilla. Kuusi kertaa viikossa. Kausi on saatu päätökseen. Vain kymmenenvuotiaan kesätreenit pakottavat mihinkään suuntaan liikkumaan pois omasta pihasta. Ja se, että hän tarvitsee ikäistään seuraa.

Kuusivuotias on käynyt sairaalassa useita kertoja. Sekin pakottaa meitä edelleen poistumaan kotoa. Onneksi. Saamme vihdoin palvelua. Nyt tiedän jo, että kuoleman uhkaa ei ole. Vaikka hän painaakin enää vain kolme kiloa kaksivuotiasta enemmän. Pahimpien skenaarioiden ihmisenä olen itkenyt iltaisin ja tasannut hengitystäni laskemalla kymmeneen, kun epätietoisuus ja huoli ovat ottaneet vallan. Huoli on kahden kuukauden aikana ja kymmenien laboratorio- ja lääkärikäyntien ansiosta hälventynyt. Ei kadonnut. Tämän keskellä esikoulu ja uimakoulu on saatu päätökseen. Elokuussa meillä asuu kaksi koululaista. 

Kaksivuotias on täyttänyt vuosia. Oppinut kuivaksi. Puhumaankin kunnolla. Lauseita. Orava vei tutit yksi perjantai-ilta. Kaksivuotias oli piilottanut ne niin hyvin meidän petauspatjamme alle, että ne niitä ei löydetty ajoissa. Ne eivät palanneet käyttöön.

Yläkerran aulan joululomalla aloitettu remontti saatiin päätökseen. Minun työpaikkani vaihtui. Loman jälkeen palaan töiden pariin eri paikkaan. Sitä en olisi kaivannut. Piha on kukkinut jo kuukauden. Nurmikkoa on ajettu, kukkapenkkiä kivetty ja kitketty. Istutin kuolleen luumupuun rungon juurelle kärhön. Kaksi viikonloppua teimme kuudestatoista kuutiosta pölliä halkoja. Joka ikinen arki-ilta olemme miehen kanssa istuneet sohvalla vierekkäin. Töitä tehden. Kaksi kuukautta. Paitsi vappuna. Silloin olimme neljä päivää kahdestaan Budapestissä. Tuliaisena yksitoista rakkulaa jaloissani. Vierivä kivi ei voi olla vierimättä edes lomalla.

    Kaksi kuukautta olen kokenut olevani ihan jaksamiseni äärirajoilla.

 Elossa!

Ps. Riikka! Missä julkaisussa julkaisit odotuksen. 

Yritin löytää sen, mutta tuloksetta. Onnea!

(Yksityiskohtaisia) Paljastuksia juhlapyhiltä

Seuraavista asioista löytyy koosteita kuvamuodossa:

1.  22.12.2011 yötä myöten rumsteerasimme olohuonettamme. Ruokapöytä oli valmis tupaan tuotavaksi! Ja joulukuusi sen perästä. Tämä tarkoitti tietokonepöydän uudelleen sijoittamista yhdeksänvuotiaan huoneeseen pysyvästi ja kannettavien koneiden hajasijoittamisia: yksi yläkerran aulaan ja toinen laukkuun odottamaan aikaa ja paikkaa jälkeen joulukuusen. Tietokoneiden olohuoneesta poistumisen johdosta en saa aikaiseksi tulla koneelle. Paljastus nro. 1. 

2.  Uusi ruokapöytä on noin satavuotias, vanha talonpoikaispöytä, joka sai ruiskumaalaten päällensä kiiltävän valkoisen pinnan. Pöydässä on kaksi laatikkoa ja se on nykyaikaista pöytää matalampi. Pitkät ihmiset istukoon päätypaikoilla. Sen kaverina on nyt neljä vanhaa pinnatuolia ja tarkoitus on vielä hankkia muutama Tapiovaaran Fanett-pinnatuoli sen ympärille. Jouluruokailuiden aikana se sai kaveriksi muutaman vanhan koulutuolin 1900-luvun alkupuolelta. Paljastus nro. 2.

3. Joulu- ja uusi vuosi kaikkine ruokineen, juomineen, makeisineen, kukkineen, kuusine ja lahjoineen tuli maksamaan yli 2000 euroa. Jos hintaan lisää vielä uuden ruokapöydän, loppusumma nousee useilla sadoilla euroilla. Pyhien aikana meillä oli yhteensä 13 perheen ulkopuolista ruokailijaa. Osa useampaan otteeseen. Kukaan ei ole vielä puheistaan huolimatta tarjoutunut jakamaan ruokailukustannuksia. Jos summa kuulostaa suurelta, sitä se on. Ruokailuiden osuus on useampi satanen. Kuusi, kukat ja raketit veivät huomattavasti vähemmän. Lahjat veivät suurimman osan. Isoimman osan, puolet koko summasta otti meidän vanhempien yhteislahja toisillemme: pitkä viikonloppu kahdestaan neljän tähden hotellissa Budapestissa keväällä. Ks. lahjassa on mukana myös ensi vuoden äitien- ja isänpäivä- sekä syntymäpäivälahjat toisillemme. Paljastus nro. 3.

4. Kuvissa esiintyy meidän keittiö. Kelloradioineen kaikkineen. Koko keittiössä ei ole naarmun naarmua, saranat toimivat ja ruskea uunikin toimii moitteettomasti. Keittiö on 25-vuotias. Se on toimiva ja tilaa on riittävästi. Se on ruskea. Ja menossa vaihtoon. Toivottavasti hyvin pian, ennen ensi joulua ainakin. Mäntypuolipanelointi kruunaa kaiken, samansävyisestä puulattiasta ja -katosta puhumattakaan. Saatte ihmetellä kuinka hyvin mustat muurahaisemme keittiönpöydän äärellä istuvatkaan. Paljastus nro. 4. Paljon valkoista luvassa...

5. Minusta otettiin joulun aikana kaksi kuvaa. Kukaan meidän lisäksemme ei onneksi kuvannut. Aattona lahjojen avauksen tiimellyksessä avasin näköjään jotain muutakin. Kameralle ainakin. Onneksi oli edes ehjät sukkahousut jalassa. Paljastus nro. 5.

6. Tämä on kaikkein tärkein. Meillä ei tapeltu, eikä menetetty hermoja missään vaihetta juhlintoja. Ei edes siinä vaiheessa, kun joulusaunan vilvoittelutauolla kinkkurasvat levisivät juuri edellisenä päivänä kuuraamalleni liedelle ja puulattialle. Eikä siinäkään vaiheessa, kun yhdeksänvuotias ikätoverinsa kanssa hihittivät uuden vuoden yönä vielä kolmelta huoneessaan. Meillä oli oikein leppoisaa, vaikka lunta ei tullutkaan. Emmekä ensimmäistä kertaa vuosiin menneet joulurauhan julistukseen paikan päälle. Ja menetimme sen telkkaristakin, kun jäimme katsomaan viimeistä joulukalenterin jaksoa. Paljastus nro. 6.

7. Olemme miehen kanssa istuneet vierekkäin sohvalla lähes jokailta. Tuhonneet joulumakeisia ja -juustoja. Katsoneet Sons of Anarchya ja haaveilleet moottoripyöräilystä. En ole koskaan välittänyt Täydellisistä naisista, Teho-osastosta, Sinkkuelämästä tai Frendeistä. Oman tylsän, konservatiivisen elämäni vastapainoksi minua ovat aina viihdyttäneet rouheat, mustan huumorin draamasarjat. Mies malttoi pitää yhden välipäivän vapaata viiden aiotun sijasta. Ymmärrän häntä. Nyt muistan taas miksi kaipasinkaan töihin äitiysvapailta: Ennen kahtatoista olen pyykännyt, tiskannut ja siivonnut. Iltapäivän toiminnallinen kohokohta on ruoan valmistus ja talon lämmittäminen. Lasten kanssa olemisen ja puuhailun lisäksi en vain saa päiviäni täytettyä. Työ taitaa olla se täyte. Paljastus nro. 7: Haaveilemaani kahden keskeiseen hereillä vietettyyn aikaan vällyjen välissä näytti riittävän vain toisen osapuolen työkiireiden helpottaminen. Tästä paljastuksesta ei ole kuvamateriaalia!

8. En tehnyt uuden vuoden lupauksia. Ajattelin kyllä, että voisin elvyttää lenkkeilyharrastukseni. Tänne muuton jälkeen en ole saanut kertaakaan nostettua takapuoltani ylös sitä varten. Laiska mä.

Joulu(l)ista

Jouluista. Pikku hiljaa. Etenkin pimeän tultua, kun ei näe, että pihasireeneissä on silmut ja nurmikko on ihan vihreä. Mietin tuossa tiskatessani, mistä paljon puhuttu joulustressi syntyy. Itsehän stressaan lähinnä kuinka saan pidettyä omat hermoni kasassa, kun joulun viettoa sumplitaan. Sekin helpottaa sitten, kun kaikki on selvää. Tiedetään kuka on paikalla ja missä se paikka on. Yhteisistä alkuvuosista miehen kanssa olen laantunut sen verran, että olen oppinut tulemaan toimeen sen kanssa, että hänen suvussaan suhtautuminen kelloon on kuin Afrikassa. Pääasia, että sovitut asiat tapahtuvat tänään. Ei sillä ole niin väliä, jos ne ovat alunperin sovittu kahdeksitoista.  

Toinen asia taitaa olla raha. Monella se lienee on se ensimmäinen. Jouluun kohdistuu etenkin lapsilla paljon odotuksia. Ja ne yleensä maksavat. Sitten on kenties maksullinen pukki (kuulostaapa irstaalta), kuusi (jos ei ole omaa metsää) ja ne pakolliset jouluruoat juomineen. Niiden lahjojen lisäksi. Joulusuklaata ei saa unohtaa! Makeisverokin nousi tänä vuonna.

Kolmas on ehkä aika. Missä välissä kaiken ehtii hoitamaan valmiiksi? Etenkin, jos joulun järjestämisen ohella on työ hoidettavana.

Kaikkiin näihin taitaa liittyä ne odotukset. Odotukset levollisesta, lämpimästä ja viihtyisästä joulusta.

Minun joululistani näyttää tällä hetkellä tältä:

- lahjat (huomenna)

- piparkakkutaikina ja piparkakkutalo (tiistaina, osa taikinasta pakkaseen)

- piparkakkujen ja torttujen leipominen sekä joulusuklaan teko (ensi viikonloppu)

- jouluvalot (laitettu)

- joulukoristelu (ainoastaan kuuseen)

- paketointi (jossain välissä iltapuhteena)

- joulukortit (taitavat lähteä osoitteenmuutoskortteina, joiden lähettämisen tajusin jääneen väliin)

- joulusiivous (sama siivous kuin joka viikko+ ekstrana ikkunoiden pesu sisäpuolelta)

- jouluruoka (menee samalla vaivalla kuin mikä tahansa ruoan valmistus)

- ruokapöytä (potentiaalinen löydetty!)

No entäs ne odotukset? Rauhallinen, kiireetön ilmapiiri. Ei mitään ylimääräisiä pakon edessä keksittyjä lahjoja meille aikuisille. Oikein ihana joulukuusi. Parisuhdetoimintaa miehen kanssa saman peiton alla ennen kuin jompi kumpi ehtii nukahtaa sohvalle töidensä ääreen. Joulukuun loppupuoli on pyhitetty vapaalle töistä. Kummallakin.

Hommat hoituvat

tavalla tai toisella. Asiat tulevat tehdyiksi. Meilläkin. Eikä niiden tekemisistä riidellä. Mitä nyt vähän subjektiivisesti kitisen tänne blogiin. Se on pääasia.

Meillä molemmat aikuiset hoitavat monia asioita. Arjen ylläpitäviä asioita. Harvemmin yhdessä, mutta erikseen. Ainoita asioita, joita mies ei oikeastaan koskaan tee on pyykkihuolto ja siivoaminen. Jälkimmäisen hän lopetti sen jälkeen, kun huomasi, että imuroin salaa hänen jälkeensä. Ei imuroinnin jälkeen voi jäädä roskia lattialle. Edes sohvan alle. Minä puolestani jätän suosiolla kaikki elektroniikkaan liittyvät asentamishommat miehelle. Samoin auton renkaiden vaihdon. Jälkimmäisen lopetin sen jälkeen, kun huomasin, että mies käy kiristämässä mutterit salaa minun jälkeeni. Ruokaa mies laittaa harvemmin, mutta lihojen (siis oikeiden lihojen, ei jauhelihan tai kanafilésuikaleiden) valmistelu ja kypsennys ovat hänen hommiaan. Monet jokapäiväsistä kotitöistä ovat siis minun harteillani. Eikä se harmita minua tällä hetkellä. Nyt minulla on niille myös työ vastapainona. Mies sen sijaan hoitaa mieluummin kaikki autoiluun liittyvät jutut, kuten harrastus- ja kaverikuljettamiset. Sillä ajalla minä hoidan niitä muita juttuja. Tasan menee siis yhteinen panostus. 

Tässä viime aikoina olen miettinyt huvittuneena, kuinka eri ajan me saamme käytettyä tiettyihin arjen juttuihin. Tai kuinka reippaasti tartumme niihin käsiksi. Mies ei tartu. Heti. Hänen taktiikkansa lienee se, että ne hoituvat itsestään, jos niitä ei tee heti sillä sekunnilla. Minulla menee roikkuvaan asiaan hermo ja hoidan sen vaivihkaa. Kuten iltatiskien hoitaminen.

Toinen asia, johon olen kiinnittänyt huomioni on se, että miehellä kestää aamuisin kaksi tuntia saada itsensä ja kaksi nuorinta lasta autoon matkalle päiväkotiin. Töissä hän on kahden ja puolen tunnin kuluttua heräämisestään. Autan häntä aamuisin lasten aamutoimien kanssa, joten suurin osa ajasta hänellä menee kai vain omaan heräilyyn. Näin päättelin sen jälkeen, kun viime viikolla hoidin itse ensimmäistä kertaa lasten hoitoon viemiset, kun mies oli Helsingissä. Olin töissä 1 h 25 minuuttia heräämisestäni.

Kolmas asia on kauppareissut. Note to myself: Ne kannattaa hoitaa itse. Aloitan kauppareissun laatimalla viikkoruokalistan. Sitten ostoslistan. Ja viimeisenä sen kaupassa käynnin. Itse kauppareissuun matkoineen kuluu tutussa kaupassa alle tunti. Listojen laatimiseen vartista puoleen tuntiin. Kun mies menee kauppaan ostoslistan tekeminen kestää kauemmin, koska nimeän osan ostettavista tuotteista erikseen tuotemerkkeineen. Silti:

Mies soittaa kaupasta ainakin kolme kertaa. Lyhyimmillään hänen kauppareissunsa on tähän mennessä kestänyt 2 h 20 minuuttia. Siltikin, vaikka käymme samassa kaupassa joka viikko, eikä siellä ole tähän mennessä kertaakaan sijoiteltu tuoteryhmiä uudelleen. 

Onneksi mies on niin viisas, että ei ole kertaakaan lähettänyt minua Biltemaan tai Motonetiin. Eksyisin varmasti jo matkalla. Kohteeseen löytäessäni en tasan varmasti löytäisi oikeaa tuotetta, jota olisin sinne mennyt hakemaan. Tarkasta kuvauksesta huolimatta.

Tämän viikonlopun hommat näyttävät yhdelle seuraavista kuvaruuduista. Kaikille kynnelle kykeneville perheenjäsenille:

Kollaasin kuvat on kaikki otettu tänään. 

Lämpimien ilmojen takia osa kukista kukkii edelleen. 

Varjopuolena on se, että ehkä kuudennes lehdistä on edelleen 

puissa ja pensaissa. Luulen, että muutama muukin 

viikonloppu vietetään vielä haravan varressa. 

Tämä on viides niiden kaverina.

Sivuraide: Sitten on yksi parisuhdepuoli, jossa mies kyllä hoitaa minua useammin ne varsinaiset työt. Lasketaanko ne kotihommiksi?

Offline

Vihdoinkin. Riittää tekemistä. Koneella olen käynyt kolmesti viimeisen kymmenen päivän aikana. Yleensä käyn kolme kertaa kuuden tunnin aikana. Vähintään. Jos en muuta niin laittamassa uutta soittolistaa.

Isot tytöt olivat mökkeilemässä viikon. Mies, minä ja yksivuotias leirimajoituttiin talolle. Viidessä päivässä oli ne pinnat purettu, mitkä on tarkoitus nyt alkuun laittaa. Vessojen ja keittiön uusiminen jäävät odottamaan selkeämpää visiota syksyyn tai kevääseen. Edellisten nykypäiväistäminen ei kaipaa ylimääräisiä säästöjä. Jälkimmäiseenkin pitäisi olla budjetti kasassa. Kunhan kunnallistekniikan uusimisesta annetut työtarjoukset pitävät kutinsa. Epämieluisten yllätysten varalta keittiöbudjetti muhii vielä tilillä. Jos kunnallistekniikan uusimisen aiheuttamat kulut venyvät ja paukkuvat pahasti, ensi kesään asti täytynee säästää uutta keittiötä varten. Jos mikään muu ei hajoa sitä ennen...Tavoitteena on vaatimattomasti, että kymmenen vuoden päästä kaikki näyttää siltä kuin haluamme. Valkoiselta.  

Kriteerinä asunnon hankinnassa meillä oli, etteivät asuinkulut saa nousta paljoa suuremmiksi (300-400 euroa) kuin ne ovat nykyisellään olleet. 1250 euroa kuussa ilman sähkö- ja nettimaksuja. Tarkoitus on pystyä jatkamaan elämää samalla elintasolla kuin aiemminkin. Ja sillä etäisyydellä keskustan palveluista ja työpaikoista, että selviämme edelleen kivuttomasti yhden auton taktiikalla.

Viikon ajan purimme, paklasimme ja pohjamaalasimme päivisin yhdessä vuorossa. Toinen hoiti sillä välin pihaa yksivuotiaan kanssa. Yövuoroa teimme molemmat joka alkuyö 5-6 tuntia kello 21-03 välisellä ajalla. Montako kertaa olemme riidelleet? Emme edelleenkään yhtään kertaa. 

Isot tytöt kotiutuivat eilen. Huomenna saapuu mummo, äitini. Olen lasten kanssa siirtynyt kerrostalorintamalle ja mies jäi rintamamiestalorintamalle. Täällä alkaa armoton pakkaus. Elokuun alussa asutaan uudessa kodissa. Harjoitellaan päivähoitoa ja uutta koulumatkaa. Sitä ennen pitää selvittää töihinpaluuterveystarkistus. Poimia kaikki viinimarjat, mansikat ja vadelmat sekä pakastaa ne. Ja heinäkuun viimeisen viikon lomareissu.

Olen elementissäni. Paineen alla. Nauttimassa suorittamisesta.

hALEja

Olen käyttänyt sunnuntain ja alkuviikon hyödyksi. Alennusmyynneissä. Tämän jälkeen ei enää ehdi. Huomenna (tänään) on luvassa uimarantailua ja moottoripyöräilyä. Torstaina saamme talon avaimet. Heinäkuu menee lomailessa eli pintaremontoidessa ja muuttaessa. Elokuun alussa palaan töihin. Sitä ennen minä tarvitsin (ja tarvitsen edelleen) muutakin päälle pantavaa kuin mustia kotipaitoja- ja housuja sekä lapset uuden kauden ja koon vaatteita päiväkoti- ja kouluvuodelle.

Lopputulos oli ennalta arvattava. Minä pukeudun töihin uusiin Benettonin pellavahousuihin. Sekä mustiin kotityöpaitoihin. Sekä niihin muutamiin farkkuihin, joita onnistuin kevään aikana hankkimaan. Uusien mustien kotipaitojen lisäksi. Onneksi jälkimmäisistä moni on säilynyt vielä ehjänä...Kuopus ja esikoinen saivat syksylle ja talvellekin tarvittavat päivitykset vaatevarastoihinsa. Keskimmäinen sai solidaarisuudesta uudet kangaskengät (kuvan kengät kuitenkin yksivuotiaalle, kokoa 20). Hän kun perii toistaiseksi pääasiassa isosiskonsa pieneksi jääneet sisävaatteet. Ja koska viisivuotias kasvaa pituutta äärimmäisellä hartaudella, samat välikausivaatteet menevät jo toista kokonaista vuottansa. Kesäisiä kangaskenkiä ei sopivassa koossa ollut. Kenkiä en kyllä muutenkaan kierrätä. Jokaisella lapsella, kun tuntuu olevan oma lestinsä. Kiertelystä  huolimatta hankinnat koostuvat taaskin vain kahden luottoliikkeen alennusmyynneissä ja köyhdyin yhtä paljon, kun olisin köyhtynyt uusista pellavahousuistani uuden hintaisina.

Sitten niihin haleihin. Meillä mies lähtee mielellään kaupoille. Ja haluaa vaikuttaa hankintoihin. Tämä ei koske vain vaatehankintoja. Eikä vain tätä pientä pätkää parisuhteessamme, jonka aikana elimme täysin mieheni tuloilla. Vaan kiinnostus koskee myös sisustamista aina verhoihin asti. Koskaan en ole saanut kieltävää lausuntoa astiastojamme täydentävistä hankinnoista. Kukista hän on yhtä kiinnostunut kuin minä hänen uusista johdoistaan. Molempia näyttää ilmestyvän salaperäisesti. Mutta näinpä me käymme yhdessä myös alennusmyynneissä. Sopuisina. Yhteisenä tekemisenä. Halimassa rullaportaissa. Ja tällä tavoin kiusaannuttamassa lapsia. "Ällöä. Mua hävettää!"

Sivuraiteena kerrottakoon, että yhdeksänvuotiasta ällöttää ja hävettää nykyään usein minun tai viisivuotiaan höpöilyt. Oikeastaan ihan vain normaalioleilukin. Tänään (eli tiistaina ;) ) hän kulki kiukutellen kilometrin matkan kaupungilta, koska: 1. Allekirjoittanut hankki hänelle lapsellisia vaatteita syksyä varten, 2. samainen äitihenkilö ei ymmärtänyt tulevan kolmasluokkalaisen tarvitsevan ehdottomasti keltaisen 37,90 euroa maksavan Paul Frankin lyhythihaisen t-paidan (jollaisia on kuulemma ihan jokaisella), 3. eikä etenkään suostunut ostamaan uusiksi lenkkareiksi liikuntatunneille ja luistelun kuivaharjoitteluun Conversen varrellisia tennareita vaan suostuu hankkimaan ne vasta, kun tuliterät ja tyhmät Puman nahkalenkkarit ovat jääneet pieniksi. Ja silloinkin koulu- ja kaupunkikengiksi. En suinkaan liikunnan harrastamiseen. Toivon todella, että muutto kolmen kilometrin päähän kauppatorilta, tekee yhdeksänvuotiaastani maalaislapsen, jota ei voisi yhtään vähempää kuin äitiänsäkään kiinnostaa  vaatteiden merkit ja muodikkuus. Taidan ihan vain kiusaksi hankkia hänelle parin puuterinvärisiä Sloggeja...

Kevyt irtiotto

Viikko sitten lauantaina. Muistatteko? Taannoin odotin sitä. Kesäkuun alussa. Kevyt irtiotto arjesta. In my ass. Lyhyen kaavan mukaan. Vähän ystäviä. Hyvää ruokaa. No joo. Yksivuotias kotona isoäitinsä hoivissa. Oli muuten sujunut hyvin. Yksivuotias nukkui rauhassa, kun kotiuduimme kahdelta.

                          Kuvan juomat ovat kirjasta "500 cocktailia".

                         Eivätkä liity tapahtuneeseen millään tavalla.

Kotimatkalla oksentelin puskassa kuin pahainen teini. Kuulostaa mahtavalta? Kiva ilta? Hävettääkö? Ei. Ei. Ei. Vatsani oli ollut kipeänä jo perjantaista asti ja lauantain aikana kipu vain paheni. Ajattelin, että kivut ovat naisten vaivoja, kun muita oireita ei ollut. Kohdussanihan on niin paljon ylimääräistä täytettä, että on ihme, että alkiot ovat sinne aikoinaan onnistuneet kiinnittymään ja kasvamaan syntymäänsä asti. Ruoka ei ollut maistunut kyseisinä päivinä, mutta ajattelin, että se johtuu kovista kivuista. Kellojen olisi pitänyt soittaa, kun yleiset ja reseptilliset särkylääkkeet eivät heivanneet särkyä mihinkään. Mutta,

pakkohan sitä oli uskotella säryn olevan harmitonta. Sen kerran, kun lapset ovat hajasijoitettu hoitoon ja on mahdollisuus lähteä miehen kanssa irrottelemaan. Ruoka oli kyllä hyvää. Sen mitä sain kohteliaisuudesta syötyä. Ulos tullessa maistui jo tosi pahalta...Seurakin oli hyvää. Vaikka illasta en mitään muista (tiedän vain vanhasta kokemuksesta). Vatsaa särki niin tajuttomasti. Mölkky säästettiin suosiolla seuraavaan kertaan kahden vuoden päähän.

Niin että kevyt irtiotto arjesta. Kyllä. Neljän päivän tolkuton vatsakipu, joka paheni, jos erehtyi syömään. Ei muita oireita. Mutta irtiotto arjesta onnistui. Kolmeen päivään en pystynyt pesemään pyykkiä, laittamaan ruokaa, siivoamaan, hoitamaan säädyllisesti tiskejä ym. Mies ja lapset söivät kolme päivää ranskanperunoita ja muuta laadutonta. Munakkaita muun muassa. Yksivuotiaalla oli onneksi pakastimessa kotiruokia.

Mutta niin kuin joskus kevyillä irtiotoilla, tälläkin oli suhteeton kankkunen. Olen kärsinyt "kankkusta" siivoamalla, pyykkäämällä, tiskaamalla ja laittamalla terveellistä ruokaa perheelle. Tapahtuneen johdosta kävi muuten selville, kuka tätä palettia pitää kasassa. Mutta mies. Hän antoi minun sairastaa. Teki sen minkä huomasi ja ehti: huolehti lapsista, ruokki heidät ja itsensä sekä antoi minun levätä.

Vuosi sitten

makasin sairaalasängyssä. Onnellisena. Huolestuneena. Pettyneenä. Tuossa järjestyksessä. Synnytys oli käynnistynyt edellisenä yönä kello 2.12 vesien menolla. Ensimmäinen supistus tuli 2.20. Sen jälkeen niitä tulikin kahden minuutin välein. Sairaalaan lähdettiin heti, kun saatiin lapsenvahti paikalle kello 2.40. Edellinen synnytys oli syöksysynnytys. Tuleva vauva oli perätilassa. Niin luultiin. Suunniteltu sektio olisi ollut vasta reilun viikon kuluttua. Käännösyritykset eivät olleet onnistuneet. Olin asennoitunut synnyttämään alateitse, jos synnytys ennen leikkausaikaa käynnistyisi spontaanisti (mikään raskauksistani ei ole päässyt edes lasketulle viikolle asti). Magneettikuvasten mukaan vauva mahtuisi tulemaan. 

Olimme sairaalassa 3.05 (matka kotoa hissille, autotalliin ja autoon kesti kymmenen minuuttia). Kätilö halusi varmistaa lapsiveden menon jollain testillä. Perätilan vuoksi tehtäisiin vielä viime hetken painoarvioultra. Painoarvioksi muodostui 2,6 kiloa. Hyvin mahtuisi. Kello 3.30 kohdunsuu oli auki viisi senttiä. Tulossa oli jalka. Leikkaukseen menon valmistelu alkoi välittömästi. En saanut enää nousta makuuasennosta, vaikka hetkeä aiemmin olin kävellyt ultrahuoneeseen. Olin puhunut neuvolassa, että tunnen vauvan potkut kylkiluiden ja häpyluun kohdalla. Ei kuulemma ole mahdollista. Vauva mahtuu selvästi kääntyilemään vielä kohdussa. Kello 3.50 leikkauspöydällä puudutteita laittaessa, kohdunsuu oli täysin auki. Ei saanut liikkua yhtään. Jalka ei saa liukua enempää synnytyskanavaan. Kaikkien synnytysteni helpoin kohta. NOT. Maata paikoillaan kaksikymmentä minuuttia ponnistusvaiheen ollessa käynnissä. 4.18 vauva oli maailmassa. 3300 grammaa. Minä jäin kasaan kursittavaksi. Vauva vietiin elvytettäväksi. 6 pistettä. Hän ei hengittänyt. Heräämöön päästessäni vauvaa oltiin juuri laittamassa isän paidan alle. Itse tärisin.

Lapsivuodeosastolle lääkäri tulee kertomaan, että lapsen jalat ovat olleet huonossa asennossa kohdussa. Monta viikkoa. Ainakin sen kahdeksan, kun perätilasta oli tiedetty. Ei olisi ollut mitään mahdollisuutta saada häntä käännettyä. Ei olisi ollut mitään mahdollisuutta synnyttää häntä alateitse. Vauvan toinen jalka oli ollut taittuneena häpyluun alle ja toinen kylkiluiden. Hän oli viettänyt spagaatissa viimeiset kuukaudet vatsassani. Ihmekös tuo, että olin tuntenut potkut kahdessa paikassa. Neuvolatätinkin myönsi sen todeksi myöhemmin, vaikkei itse ollut  tuntemuksiani uskonutkaan. 

Pitkästä pinnetilasta johtuen vauvan oikea jalka oli taipunut 90-astetta (suorakulmaan) polvestaan ulospäin. Ajattelin, ettei sillä jalalla tulla ikinä kävelemään. Ei ainakaan ilman leikkausta. Toisin kävi. Kesän aikana jalka oikeni oikeaan asentoonsa fysioterapisten kantoasentojen avulla. Heinäkuun lopussa todettiin, että jalka on täysin kunnossa. Nyt sillä jalalla kontataan, seistään ja harjoitellaan kävelemään. Sätkitäänkin, jos oikein kiukuttaa.

Tänään juhlimme tuota pientä tyttöä. Popolooniota. Ensimmäinen vuosi on ohi. Minä selvisin siitä, vaikka talven pimeinä päivinä 12 tunnin kokonaisviikkounimäärällä, luulin usein pimahtavani. Ei paljoa naurattanut. Lapsille jaksoin olla ja hymyillä. Puuhaillakin. Itselleni ja parisuhteelle ei riittänyt voimavaroja. Mies ymmärsi. Sanoi tietävänsä tämän olevan ohimenevä jakso elämässä. Lyhyt ja pieni. Minun ei kuulunut siitä enää ottaa murhetta itselleni. Kyllä me selviämme, vaikka ainoa mitä jaksoin yhdessä tehdä, oli iltaisin istua vierekkäin sohvalla. Nukkua samassa sängyssä. Syödä päivällistä saman pöydän ääressä. On hän vain hyvä mies.

                                  1-vuotias leikkimässä juhlinnan lomassa.

Sairaalassa olin onnellinen terveestä tytöstä, joka elpyi. Syntyi maailmaan, koska se nykyaikana on mahdollista. Huolestunut olin hänen jalastaan. Millainen tie sen kanssa on edessä? Pessimistinä kuvittelin sen tietenkin olevan vaikein mahdollinen. Pettynyt olin siitä, etten ollut voinut synnyttää alateitse, ettei mies saanut kokea sitä. Onneksi en silloin vielä tiennyt, etten kuukauteen pysty tekemään mitään ilman särkylääkkeitä. 

Tänään olen onnellinen tuosta pienestä tytöstä. Ja kahdesta vähän isommasta. Miehestä. Meistä kaikista yhdessä. Edelleen olen pettynyt sektiosta. Elämäni kamalin kokemus. Mutta siitä en ole pettynyt, että perheemme pysyy toistaiseksi tämänkokoisena. Siitä olen myös onnellinen tänään. Pistin miehen käymään apteekissa. En enää kestänyt epätietoisuutta. Kai myöhässä oleminen johtuu imetyksen lopettamisen aiheuttamasta hormonitasapainon muutoksesta.

Hauskaa viikonlopun jatkoa! Me otamme huomenna rennosti ja rääpimme kakkujen loppuja.

Lyhyestä virsi kaunis

Yritetään (lyhyesti). Lokki liihotteli keittiön kattoon. Miehen toimesta. Insinöörimiehen. Valaisimen jo ollessa paikoillaan mies huomasi yksityiskohdan. Hän oli koonnut valaisimen kaksi osaa "ylösalaisin". Yki Nummi-tarra oli valaisimen alaosassa. Ja nurin perin. 

Ylä- ja alaosa ovat samanlaiset. Sanoin miehelle, että otetaan tarra pois. Minulla on tapana irroittaa astioistakin merkkitarrat. Samaa ajattelin valaisimesta. Tarra näyttää hölmöltä muuten valkoisella pinnalla. Mies purki valaisimen ja käänsi osat toisin päin.

Hän ilmoitti, ettei käy. Tarraa ei poisteta. Mies sanoi, että valaisimen arvosta 4/5-osaa syntyy tuosta kyseisestä tarrasta. Vain 1/5-osaa  itse muotoilusta ja materiaalista. Ei vakuuttanut minua, mutta tarra jäi. Valaisinta käännetään vielä, niin että tarra näkyy ikkunaan päin. Ettei se pistä silmään.

Onnistuinko? Pitämään lyhyesti virren kauniina?

ps. Lamppu valaisee oikeasti tosi hyvin. Valkoista valoa. Kellertävät kuvat on otettu päivän valoa vasten. Valotus pielessä. Kirkkaat kuvat on otettu illalla, kun valaisin pääsi oikeaan käyttöön. Tarra oikein päin...

Edit: Ajattelin korjata tunnisteet, kun niihin oli jäänyt bloggerkatkoksen jäljiltä jokin koodausvirhe. Syystä tai toisesta homma ei näköjään toiminutkaan muokkauksella, koska Blogger päätti julkaista tekstin kokonaan uudelleen. Ei ollut tarkoitus...

Oma maa mansikka,

muu maa muovimatto. Olisin jo ihan valmis luopumaan tämän asunnon muovimatoista. Liisterisistä tapeteista. Yläkerran pianon soitosta. Miksi asiat eivät voi edistyä nopeammin. Mieluiten heti.

Kaikki mulle heti nyt! Tai ainakin se uusi asunto. Koti. Mehän emme etsi ensisijaisesti omakotitaloa, koska minä haluaisin pysyä lähellä keskustaa ja sen palveluita. Tarjontaa on paljon. Mutta. Meitä on niin monta, että riittävän kokoisia ei ole monia. Meidän rahapusseillemme. Minä olisin valmis luopumaan tilasta sijainnin ja viihtyisyyden nimissä. Mies ei. Lapsistakaan en ole varma. Omat huoneet haluttaisiin edelleen saada. Minä en ole valmis laittamaan lapsiani kahteen tai edes yhteen bussiin koulumatkaansa taivaltamaan. Miehen mielestä siinä ei ole ongelmaa. Niinpä. Hän voi ajaa suoraan autolla kotipihalta työpaikalle. Bussilla hän ei itse suostu kulkemaan kuin äärimmäisessä hädässä.

Itse haluaisin asunnolta vähintään neljä isoa huonetta. Kaksi vessaa. Toimivan keittiön. Valkoiset puulattiat. Mukavan pihan. Ja paljon valkoista pintaa. Lapset haluaisivat kaksi vessaa, omat huoneet, kivan pihan ja säilyttää kaverinsa lähellä ja vanhat leikkipuistonsa. Mies haluaisi vähintään viisi huonetta. Yksi vessa kuulemma riittää ei ole ilmeisesti ajatellut, että muutaman vuoden päästä meillä on minun lisäkseni kaksi teini-ikäistä tytärtä. Piha on aika sen sama, kunhan olisi oma autotalli. Keskustan palveluilla ja ulkoilumahdollisuuksilla ei ole väliä, koska autolla pääsee!

Ja mitä tulee niihin oman maan mansikoihin. Voi kun odotan, että suomalaiset mansikat kypsyvät ja saapuvat kauppojen hyllyille ja torille. Uudet perunat kanssa. Ja uimakelit. Ettei tarvitse olla sisällä katselemassa muovimattoja ja kyttäämässä netissä oikotietä etuoveen. Ehkä jo oman maan mansikoiden jälkeen tiedämme enemmän omasta asunnosta. Koska en voi saada kaikkea mulle heti nyt. Onneksi. Ajatukset ehtivät jalostumaan.

Näistä päiväkävelymaisemista en haluaisi luopua:

Ja kyllä. Olen kuullut ja ymmärtänytkin sanonnan: "Love makes a house a home". Niinhän se on. En vain pidä keskeneräisyydestä, mikä tähän kotiasiaan tällä hetkellä liittyy.

Sivuraide: Olemme tutustuneet muutamaan asuntoon kunnolla. Muutama mieleinen on mennyt samoin tein. sivusuun, kun olemme huomanneet sellaisen tulleen markkinoille. Emme ole ehtineet. Joku muukin on ilmeisesti liikkeellä samoilla asioilla. Yhdestä ollaan tehty tarjous ja kieltäydytty vastatarjouksesta. Muutamaa pyöritellään juuri nyt. Ja uusia kohteita odotellaan markkinoille. Olemme valmiit maksamaan enemmän sellaisesta asunnosta, joka ei vaadi paljon laittamista mieleiseksi. Ja yllätys yllätys, vähemmän sellaisesta, johon palaa paljon rahaa saneeraamiseen. Molempiin vaihtoehtoihin olemme valmiita. Kummallakaan ei ole peukalot keskellä kämmentä. 

Kerroin miehelle yksi ilta, että olen pyöritellyt mielessäni huonekalujen sijoittamista niihin asuntoihin, joihin olemme mieltyneet. Visioinut. Mies kertoi tuumineensa vähän samankaltaisia juttuja: Hän on miettinyt valmiiksi, miten saisi laitteiden johdot kulkemaan mahdollisimman huomaamattomasti kyseisissä kohteissa. Mihin se mies johdoistaan pääsisi vai oliko se sitten kissa karvoistaan?

Vois jo

selvitä muutama elämän iso asia.  Itseäni syö aina vietävästi, jos en voi ennakoida, organisoida ja hallita elämäni osa-alueta. Haluan tietää. Suunnitella. Aikatauluttaa. Ihan kaiken. Vähän tylsää.

Lintu kantaa sisällään toista lintua.

Tuttavapiirissä on muutama ihminen, joilla ei pysy elämän langat otteessa. Kaikki jää suunnitteluasteelle. Kesken. Tekemättä. Syy on aina jossakin ulkopuolisessa tekijässä. En kestäisi ikinä. Omat hallitsemattomat asiani ovat sellaisia, joihin en voi itse vaikuttaa. Esimerkiksi se asunto. Eivät hyväksyneet tarjoustamme. Mutta kaikki aiemmat tarjoukset ovat olleet vielä pienempiä. Heillä on talon rakennus kesken, mutta rahat loppu. Kokonaan. Totuus on se, että he eivät tule saamaan asunnosta pyytämäänsä hintaa. Lähellekään. Asunto on kylpytiloja lukuun ottamatta remontoitu vuonna 1986. Lisäksi siihen on tulossa kesällä julkisivu- ja kattoremontti, joiden kustannukset erääntyvät ostajan maksettavaksi. Ei siitä voi saada samanlaista markkinahintaa kuin kymmenen vuoden sisällä laitetuista asunnoista, joissa julkisivuremontit on jo tehtyinä. Toinen asia on kahden viikon päässä häämöttävät solupalojen otot. Viimeksi näytteet olivat ensimmäistä kertaa normalisoituneet. Entä nyt?

Mutta rehellisyyden nimissä. Olen minäkin ollut saamaton. Kotona ollessa ei ole mitään muuta kuin aikaa. Silti olen jumahtanut jollekin lapamatoasteelle, enkä saa tehtyä niitä asioita, jotka työssä ollessani olisin jo sivumennen hoitanut. Esimerkiksi valokuvien loppuun laittamisen. Nehän tilattiin jo lokakuussa. Ikkunatkin ovat vielä pesemättä. Pitäisi varmaan pestä ne, koska näyttää siltä, että katselemme kesää pitkät tovit niiden lävitse. Sen mitä emme ole ulkona. Yläkertaankaan en ole vielä tohtinut mennä pyytämään, etteivät soittaisi pianoa viikonloppuisin kahdeksalta aamulla, eikä iltaisin kahdeksan jälkeen.

Äitienpäiväaamuna. Sain jäädä nukkumaan. Niin pitkään kuin haluaisin. Kunnes yläkerrasta alkoi yhdeksältä kantautumaan pianon soitto. Tunnin verran siellä yritettiin pimputtaa "Käy Muumilaaksoa". Teki mieli käydäkin Muumilaaksoon. Yhdellä lapsuuteni paikkakunnilla on sen niminen lasten psykiatrinen osasto. Sen verran napsui taas hermoissa. Muuten päivä meni putkeen. Mies kiersi omia äitihenkilöitään (äiti ja isoäiti) ja minä sain jäädä kotiin yksin. Siivoamaan. Ihan yksin. Jippii!

Ps. Sain lahjaksi valkoisen pensasruusun lisäksi sen Lokki-valaisimen. Mies oli käynyt sen ostamassa jo ennen kuin sitä salaa täällä toivoin. En kyllä osannut sitä odottaa. Paitsi täyttäessäni pyöreitä vuosia myöhemmin tänä vuonna. Mutta kyllä mies tietää. Ja isä osaa. Onneksi hän pitää skandinaavisesta suunnittelusta. Ensi isänpäiväni miehelle viimeksi hankkimani (ihmeellinen) kaiutinjohto, kirja ja hopeinen solmioneula kyllä kalpenevat. Pitää ilmeisesti alkaa säästämään uusiin alumiinivanteisiin. Voisin antaa yhden joka merkkipäivä...Tai sitten niihin uusiin, ihmeellisiin kaiuttimiin vanhathan ovatkin jo kolme vuotta vanhat. Ja ilman muuta silloin tarvitsee taas uutta johtoakin!

Mutta ei se juhlaputki vieläkään päättynyt: kahden viikon sisällä juhlitaan myös eräitä huipputärkeän ihmisen syntymäpäiviä. Yksivuotisjuhlia!

"Vaikeneminen on hiljaisuuden merkki",

ilmoitti yhdeksänvuotias tänään. No niinpä. Aika osuvasti väärin muistettu. Olen huomannut saman miehen kohdalla. Vaikeneminen on hiljaisuuden merkki. Toisin sanoen sen, että hän on nukahtanut pystyyn. Välillä vähän sopimattomissakin tilanteissa. Koulutuksissa. Luennoilla. Minä olen päässyt todistamaan tilanteita teatteriesityksissä ja elokuvissa sekä televisiota katsellessa lähes joka ilta. Viiimeksi kuluneella viikolla. Olimme katsomassa Aurinkobaletin näytöstä "Tanssiva torni". Onneksi olin lukenut kyseisen esityksen libreton ennakkoon. Muuten olisi juoni jäänyt vähän pimentoon. Minultakin. Kyseisestä syystä ymmärrän, miksi esityksestä on poistettu väliaika. Moni lähti jo nyt kesken näytöksen pois. Voi olla, että väliajan vielä kuuluessa esitykseen, yleisökato sen aikana on saattanut olla huomattava. Kaikesta huolimatta esitys oli visuaalisesti ja auditiivisesti upeimpia näkemiäni. Enkä tarkoita tanssitoteutusta. Vaan lavastuksen, valaistuksen ja pyrotekniikan osalta. En saanut itse juonesta tanssiosuuksineen mitään irti. Ei saanut mieskään. Hän nukahti viidentoista minuutin jälkeen. Onneksi katsomoissa on pimeää. Mies on nukahtanut melkein kaikissa teatteri- ja elokuvanäytöksissä, joissa olemme olleet. Lukuunottamatta Tali-Ihantalaa ja Juoppohullun päiväkirjaa. Korostinkohan jo riittävästi, että onneksi niissä saleissa on pimeää. Eikä mies kuorsaa. Nukkuessaan istualtaan.

Kyseisestä nukahtelusta johtuen, en käy enää miehen kanssa elokuvissa. Seurana saavat toimia ystävät. Voi sitten jälkikäteen jutella näkemästään ja kokemastaan. Edellisen viikon kulttuuri- ja tanssikokemuksesta vastasi Black Swan. Alun perin minun piti mennä katsomaan se anoppini kanssa. Onneksi en mennyt. Olisin taatusti tukehtunut kieleeni ja polttanut ihoni punastuessani parin kohtauksen aikana. Emme ole anopin kanssa niin läheisiä, että kykenisin pokkana katsomaan intiimejä kohtauksia naisten välisestä fyysisestä rakkaudesta. Tai heteroidenkaan välisestä. Edes pimeässä. Elokuva oli hieno. Kauniskin. Mutta edelleen saman genren elokuvista eniten minua vakuuttanut on Unelmien Sielunmessu. 

Yhdeksänvuotiaan väärin muistettuja sanontoja tai sanoja vapaasti mukaillen ja lainaten: Mies saisi varmaan elinikäisen "porttikonkin" kulttuuritapahtumiin, jos ne esitettäisiin valoisissa olosuhteissa. Alunperin "porttikonkin" sai viisivuotias isosiskonsa huoneeseen.

Kiitos Tuulettarelle tunnustuksesta. Ennen kun voi toteuttaa sen sisältämän tehtävän, voisiko joku ystävällisesti valottaa piilobloggaajaa, kuinka niiden kanssa toimitaan. Kuvan kopiointi omaan blogiin? Eteenpäin annettaville tunnustuksille blogien linkitys omaan tekstiin? Ja kommenttilootaan ilmoittaminen kyseisille blogisteille asiasta? Noviisi mikä noviisi...Allekirjoittanut siis.

ps. Kuvat vapulta. Se sujui hyvin. Pääasiassa syöden.

Optimistijolla ja pessimistin polla

Miehellä on tuo optimistin jolla. Itselläni on tuo jälkimmäinen. Pessimistin polla. Koskaan en ole pettynyt pahasti, koska koskaan en ole uskonut onnistuvani. Viime aikoina pollan oireet ovat olleet taas voimakkaina. On monia asioita ilmassa, jotka voivat mennä puihin. No tipunpahan sitten alimmalta oksalta. *Tsirp tsirp*

Pessimistin puussa oksat ylettyvät turvalliselta korkeudelta taivaisiin. Alimmat oksat voivat koskea esimerkiksi kakun onnistumista, siman käymistä, korvatulehduksen saamista jälkitautina ym. Keskitason oksat päivähoitopaikan saamista haluamastamme päiväkodista tai auton katsastuksen läpimenoa. Ylimmät oksat koskevat sitten yleistä terveyttä, lasten onnellista elämää, työtilanteita tai vaikka sitä asunnon hankitaa:

Nyt meillä on laina puhuttuna. Sellainen laina kuin halusimme. Sen pystyy maksamaan pois, jos toinen jäisi pois työelämästä syystä tai toisesta. Hetken aikaa selviäisimme siitä, vaikka molemmat joutuisivat syystä tai toisesta pois työstään. Pessimisti on varma, että näin voi todella käydä. Nyt meillä on sellainen laina, jollaista en uskonut saavamme. Pessimisti pysyi oksallaan. Optimisti on kellunut jollassaan koko ajan.

Meillä on myös asunto-osake katsottuna. Eihän me sitä voida saada. Joku haluaa kuitenkin tehdä juuri ennen meitä kaupat pyyntihinnalla. Tai tarjoaa meitä enemmän. Asunnossa on kuitenkin jotain vikaa, mikä ei ilmene näkemällä, kuntokartoituksesta tai isännöitsijältä saati alueen kaavoituksesta. Pessimisti huojuu oksallaan, kun optimisti seilaa jollassaan. Ihan erilaiset ajatukset optimistisessa pollassaan. Optimisti on piirtänyt remonttisuunnitelman, laskenut remonttikulut ja tehnyt remonttiaikataulun. Molemmat olemme viimeisen viikon nähneet unia pelkästään tuosta asunnosta. Pessimistiä pelottaa, optimistia onnistaa. 

Tänään kun äitini tulee meille kylään, aloin miettimään tätäkin asiaa. Olen varma, ettei pessimistiys ole geeneissä. Se on kasvatuksessa. Tietynlainen pelko, että elämä potkii useammin kuin halaa. Miehen vanhemmat ovat onnistuneet siirtämään lapsellensa asenteen elämän varmuudesta. Mies on kuitenkin realisti. Optimistisesti elämään suhtautuva realisti. Minä olen puolestani kasvanut sen epävarmuuteen. Epäreilua. Olen elämään pessimistisesti suhtautuva realisti.  

Eipä ole vaikea arvata kumman malleista haluaisin kasvatuksen mukana siirtyvän lapsilleni. Harmi vain, että se olen minä, kuka vietän yksinäni 80 prosenttia päivästä lasten kanssa. 

Sivuraide: Olen tehnyt simaa viitisentoista vuotta. Pessimistin simaa. Tänä vuonna onnistuin ensimmäisen kerran. Epäonnistumaan meinaa. Taisin laittaa hiivan liian lämpimään liemeen, kun sima ei ole alkanut käymään ollenkaan. Vähän kuin joisi hiilihapotonta kokista. No kerrankos sitä...Tämän jälkeen pessimisti ei uskalla enää tehdä simaa. Katsotaan mitä käy munkeille. Paistirasva syttyy varmaan palamaan. No kerrankos sitä...

Onneksi on Hullut Päivät!

Onneksi on Hullut Päivät! Ei siksi, että tuli tehtyä hankintoja normaalia edullisimmilla hinnoilla. Koska näin on. Vertailen aina tuotteiden hintoja, enkä sorru hulluuksiin Hulluilla Hinnoilla. Huimia hankintoja: lapsille sukkia, sukkahousuja, muutama kesätunika, pipo, Lacosten deodorantti, synttärilahja jemmaan toivottavasti muistan ja löydän sen oikeana ajankohtana, molemmille aikuisille farkut ja "välikausitakit", mausteita sekä kaksi tuttia. Ennen kaikkea saimme kylkiäisenä kahdeksi kuukaudeksi roskapusseja. Me käytämme ruokakauppareissuilla kangaskasseja.

Mutta ei se onni ostoksista syntynyt. Onni syntyi siitä, että ilman Hulluilla Päivillä käytyjä vierailuja, olisi monta tuttavaa jäänyt tapaamatta. Kolmen päivän aikana näin enemmän tuttuja ja kavereita kuin koko alkuvuonna yhteensä. Vaihdettiin kuulumiset ja kevään toivotukset. Hymyiltiin. Olipa hyvä nähdä. Vaikka vain vähäisesti ja ohimennen. Ostoksista ei puhuttu sanakaan.

Olen ollut huono ystävä koko alkuvuoden. Laskeskelin juuri, että olen nähnyt omia ystäviäni ja kavereita yhteensä vain yhdeksän kertaa vuoden vaihteen jälkeen. Ei ole ehtinyt. Jäähalli syö viisi iltaa/ päivää viikossa. Joskus on vain hyvä olla rauhassa. Kotona. Omalla porukalla. Talven pimeät illat söivät jaksamista. Samoin miltei vuoden valvotut yöt. Olen jaksanut mahdollistaa sen, että lapset näkevät ystäviään. Omille ei ole jäänyt jaksamista. Joskus on vain hyvä olla rauhassa. Äidinkin. Ketään ystävistäni en ole käännyttänyt tapaamiselta. Itse olen ollut vain äärimmäisen laiska tarttumaan puhelimeen. Kutsumaan kylään. Näkemään kasvotusten. Mutta he ymmärtävät. Joskus elämä vie niin. Heitäkin. Onneksi tulee kesä ja valoisat illat. Luistelut loppuvat. Sitten jaksaa, ehtii ja viitsii. Tulla ulos kotikuorestaan. 

Perustan kesän lähestyvän tulon neljään seikkaan:

1. Ikkunoiden välissä nukkunut kärpänen heräsi talvihorroksestaan ja hivuttautui jostain rakosesta sisälle.
2. Lokit ovat alkaneet etsimään kirkuen pesäpaikkoja jokirannan kerrostalojen katoilta.
3. Joen jäät lähtivät liikenteeseen keskiviikkona.
4. Ulkona paistoi tänään aurinko ja oli lämmintä, vaikka pohjoisesta tuuli.

 (5. Kadun varret ovat täynnä koiran kakkoja.)

Sivuraide: Lähdimme tänään perheemme supistetulla yksiköllä Hulluille Päiville. Minä, mies ja kymmenenkuinen. Sieltä pelastauduttuamme lähdimme tutustumaan Ikean keittiö- ja liukuovikaapistoihin. Mieskin vapaaehtoisesti. Ilman kiukkua tai tuskastelua ihmispaljoudessa. Sitä oli molemmissa kohteissamme.  Ihmispaljoutta. Lapsethan voi pitää (eli lahjoa) tyytyväisinä kaupoilla vaikka jätskeillä ym. Miten mies "Ninnan nunnan" pysyy motivoituneena kaupoilla? Vastaus meidän osaltamme on: Mies osti johtolistaa tietokonepöydän taakse kiinnitettäväksi. Ja sai vielä käyttää rauhassa aikaa niiden asentamiseen ja johtojen rakastamiseen setvimiseen. Vaimokin kiittää, kun johdot katosivat lattioilta ja ulkoiset kovalevyt pääsivät myös sinne säilöön. Bonuksena kotimatkalla käytiin vielä autopesussa! Kyllä nyt kelpaa. Autonkin.

Ps. Tervetuloa Tuuletar! 

Love Box

Ei ollut auton katon päällä suksiboksia, kun hiihtolomakohteeseen 800 kilometrin matkaa ajeltiin. Kuudensadan kilometrin jälkeen mieleeni pälhähti, ettei ollut jotain muutakaan, minkä oli tarkoitus olla mukana. Suksiboksin ei kuulunut. Mutta sellaisten pienten pillerien, joiden kanssa pidetään perhe viisihenkisenä, olisi pitänyt olla. Ei mennyt ihan putkeen ja toivottavasti ei tule neljättä ihan putkeen. Ei käännytty takaisin. Sen sijaan käytiin hätävaraostoksilla. Koko perheen voimin. Virhe. Luultiin toimivamme muka huomaamattomasti. Väärin. Kassahihnalla kahdeksanvuotias ehti, luki, hoksasi ja kysyi (isoon ääneen): 

"Mikä on Love Box?"

Kassaa naurattaa. Minua punastuttaa. Mies hihittelee. Kahdeksanvuotias tivaa (isoon ääneen). Muita asiakkaita naurattaa. Minua punastuttaa vielä enemmän kuin teiniä konsanaan. Mies sanoo, että puhutaan asiasta autossa. Ennen autoa on pitkä käytävä ja paljon asiakkaita. Kahdeksanvuotias haluaa tietää mikä on Love box. Ole kiltti hetken nyt hiljaa, autolla vasta. Jooko? 

"Rasiassa on aikuisten arpalippuja." 

"Mitä niistä voi voittaa? Miksi en saa raaputtaa niitä? Saanko nähdä tuliko voittoa?"

"Niistä voi voittaa aikuisten juttuja. Mies hankaa ne. Ei niistä saa konkreettisia voittoja."

"En usko. Kerro nyt mitä rasiassa on! Mitä tarkoittaa Love box? Love on rakkaus, mutta mikä on box?"

Uusi yritys:

"Siellä on ilmapalloja."

"Mun synttärijuhlilleko? Saanko mä puhaltaa ne?"

"Ei, kun sellaisia aikuisten ilmapalloja. Juu et saa puhaltaa niitä."

"En usko. Mitä siellä on?"

"Aikuisten ilmapalloja. Parempaa vastausta et saa."

Ja sitten sama tinkaus uudestaan sukulaisperheen kuullen. Sama punastelu, hihittely ja vastauskierros uudestaan. Sukulaisperheen äiti vaan nauroi ja kertoi, että niin oli heidänkin neljäs lapsensa saanut alkunsa. Rikki menneestä aikuisten ilmapallosta.

Ja mikä tekee asiasta aikuisten kannalta vielä hölmömpää, on se, että kahdeksanvuotias tietää kuinka lapset syntyvät, kuinka nainen tulee raskaaksi. Hän tietää munasolut ja siittiöt. Mutta en vain pystynyt kertomaan, mitä ne aikuisten ilmapallot ovat oikeasti. Montakohan vuotta menee, että hän törmää näihin aikuisten ilmapalloihin ja valistaa meitä vihdoin tietävänsä mitä ne ovat.

Kokonainen ilta omaa aikaa "Täyden palvelun talossa"

Nyt aion kitistä, narista ja revetä liitoksistani. Otsikkokin sen kertoo. Olen huomaamattani aloittanut "Täyden palvelun talon" emäntänä. Voitte kutsua minua Marttyyriksi. Apulaisenani ja joka hetki kanssani kulkee Viisikuukautinen.  

Apulainen Marttyyrin kanssa meikkaamassa.

Mies reppana on joutunut juopumaan viettämään koko ihanaisen lauantaipäivän koulutusristelyllä. Voi raukkaa. Kävi kotona kääntymässä silmät punaisina ja "selvät sanat" kadoksissa tuomassa tuliaiset, vähän syömässä ja jatkoi matkaansa opiskelukavereidensa kanssa rentoutumaan. Raskaan päivän jälkeen. Työelämä uuvuuttaa. Onneksi minä olen päivät kotona. Hänen ei tarvitse enää omasta mielestään osallistua kotitöihin ainakin riittävästi, jos minulta kysytään. Ja työpäivän päätteeksi voi ottaa tunnista kahteen tirsat, kun on joutunut aamulla nousemaan niin aikaisin töihin heräämättä yöllä viittä kertaa vauvan kanssa toisin kuin Marttyyri. Sittenhän kello onkin jo kahdeksan ja lasten nukkumaanmenorumba alkaa. Elämä on.

Kuluneella viikolla olen toki tehnyt ruoat, pessyt pyykit, vaihtanut lakanat, siivonnut ja käynyt lasten kehityskeskusteluissa ja silmälääkärissä sekä kuljettanut jos jonnekin. Ja kerännyt kalsareita ja sukkia pyykkikoriin. "Täyden palvelun talossa " palvelu pelaa. Ja mikä parasta: Marttyyri maksaa kaikki asumiseen liittyvät kustannukset ja 4/5-osaa kuukasittaisista, yhteisistä kauppahankinnoista. Toki meillä toinen maksava aikuinen käyttää ja kustantaa autoon  liittyvät kulut. Olen kuullut ihmisistä, jotka asuvat autossaan. Lisäksi olen vihdoin öljynnyt parvekekalusteet. Ja ollut onnellinen. Kyhnöttänyt kultani kainalossa iltaisin ei Mies sokea ole. Kaivanut vaatehuoneen kätköistä ja asentanut Miehen avustuksella (sen kuka ei koskaan tee mitään) talvivalot seinäikkunaani.

Tänään "koulutusleskenä" olemme tyttöjen kanssa olleet jäähallilla, kaupungilla, halloween-juhlissa ja saunomassa viisikuinen makoili pyyhkeen päällä kylppärin lattialla, katsoneet "Avaran Luonnon" ja kaiken lomassa syöneet itsetehtyä pitsaa ja tytöt karkkipäivän karkkeja. - Aionkin kääntää tämän voitokseni: Minulla on tänään ollut kello 22 eteenpäin vähän venähti ja toisaalta vuorokausi päättyy jo kello 24 pelkästään omaa aikaa. Ansaitusti. Aion juoda yhden siiderin, ottaa muutaman palan Tobleronea ja lukea uutta sisustuslehtituttavuutta "Kauniit kodit". Vielä on melkein tunti aikaa!

Viisivuotias on ihastunut vihreään. Puolet karkeista päätyi vielä säästöön.

Sivuraide: Viisivuotiaalla heiluu hammas. Äidin pieni. Neiti ilmoitti, ettei aio haluta hammaskeijulta pientä lelua tai tavallista rahaa. Hän haluaa kultakolikon. Käy kalliiksi tämä joulupukkina ja hammaskeijuna toiminen näin pitkän päälle näköjään. Puhuin menneellä viikolla Kahdeksanvuotiaalle, että kaipaan omaa pihaa ja taloa, niin hän vilpittömästi totesi, että toivo äiti kavereiltasi (meillä ei kaveripiirissä joululahjota toisiamme, ainakaan tässä määrin...) joululahjaksi rahaa. Niin, että kaikki kaverini ja lähimmät tuttavani (laskin n.75 kappaletta), voisitteko kukin lahjoittaa minulle noin 3000 euroa joululahjaksi, niin voin jo hankkia perheelleni itselleni kelpaavan omakotitalon pihoineen. Kiitos. Lähetän kaikille lahjan antajille sitten ensi vuonna joulukortit.