Vuosi sitten

makasin sairaalasängyssä. Onnellisena. Huolestuneena. Pettyneenä. Tuossa järjestyksessä. Synnytys oli käynnistynyt edellisenä yönä kello 2.12 vesien menolla. Ensimmäinen supistus tuli 2.20. Sen jälkeen niitä tulikin kahden minuutin välein. Sairaalaan lähdettiin heti, kun saatiin lapsenvahti paikalle kello 2.40. Edellinen synnytys oli syöksysynnytys. Tuleva vauva oli perätilassa. Niin luultiin. Suunniteltu sektio olisi ollut vasta reilun viikon kuluttua. Käännösyritykset eivät olleet onnistuneet. Olin asennoitunut synnyttämään alateitse, jos synnytys ennen leikkausaikaa käynnistyisi spontaanisti (mikään raskauksistani ei ole päässyt edes lasketulle viikolle asti). Magneettikuvasten mukaan vauva mahtuisi tulemaan. 

Olimme sairaalassa 3.05 (matka kotoa hissille, autotalliin ja autoon kesti kymmenen minuuttia). Kätilö halusi varmistaa lapsiveden menon jollain testillä. Perätilan vuoksi tehtäisiin vielä viime hetken painoarvioultra. Painoarvioksi muodostui 2,6 kiloa. Hyvin mahtuisi. Kello 3.30 kohdunsuu oli auki viisi senttiä. Tulossa oli jalka. Leikkaukseen menon valmistelu alkoi välittömästi. En saanut enää nousta makuuasennosta, vaikka hetkeä aiemmin olin kävellyt ultrahuoneeseen. Olin puhunut neuvolassa, että tunnen vauvan potkut kylkiluiden ja häpyluun kohdalla. Ei kuulemma ole mahdollista. Vauva mahtuu selvästi kääntyilemään vielä kohdussa. Kello 3.50 leikkauspöydällä puudutteita laittaessa, kohdunsuu oli täysin auki. Ei saanut liikkua yhtään. Jalka ei saa liukua enempää synnytyskanavaan. Kaikkien synnytysteni helpoin kohta. NOT. Maata paikoillaan kaksikymmentä minuuttia ponnistusvaiheen ollessa käynnissä. 4.18 vauva oli maailmassa. 3300 grammaa. Minä jäin kasaan kursittavaksi. Vauva vietiin elvytettäväksi. 6 pistettä. Hän ei hengittänyt. Heräämöön päästessäni vauvaa oltiin juuri laittamassa isän paidan alle. Itse tärisin.

Lapsivuodeosastolle lääkäri tulee kertomaan, että lapsen jalat ovat olleet huonossa asennossa kohdussa. Monta viikkoa. Ainakin sen kahdeksan, kun perätilasta oli tiedetty. Ei olisi ollut mitään mahdollisuutta saada häntä käännettyä. Ei olisi ollut mitään mahdollisuutta synnyttää häntä alateitse. Vauvan toinen jalka oli ollut taittuneena häpyluun alle ja toinen kylkiluiden. Hän oli viettänyt spagaatissa viimeiset kuukaudet vatsassani. Ihmekös tuo, että olin tuntenut potkut kahdessa paikassa. Neuvolatätinkin myönsi sen todeksi myöhemmin, vaikkei itse ollut  tuntemuksiani uskonutkaan. 

Pitkästä pinnetilasta johtuen vauvan oikea jalka oli taipunut 90-astetta (suorakulmaan) polvestaan ulospäin. Ajattelin, ettei sillä jalalla tulla ikinä kävelemään. Ei ainakaan ilman leikkausta. Toisin kävi. Kesän aikana jalka oikeni oikeaan asentoonsa fysioterapisten kantoasentojen avulla. Heinäkuun lopussa todettiin, että jalka on täysin kunnossa. Nyt sillä jalalla kontataan, seistään ja harjoitellaan kävelemään. Sätkitäänkin, jos oikein kiukuttaa.

Tänään juhlimme tuota pientä tyttöä. Popolooniota. Ensimmäinen vuosi on ohi. Minä selvisin siitä, vaikka talven pimeinä päivinä 12 tunnin kokonaisviikkounimäärällä, luulin usein pimahtavani. Ei paljoa naurattanut. Lapsille jaksoin olla ja hymyillä. Puuhaillakin. Itselleni ja parisuhteelle ei riittänyt voimavaroja. Mies ymmärsi. Sanoi tietävänsä tämän olevan ohimenevä jakso elämässä. Lyhyt ja pieni. Minun ei kuulunut siitä enää ottaa murhetta itselleni. Kyllä me selviämme, vaikka ainoa mitä jaksoin yhdessä tehdä, oli iltaisin istua vierekkäin sohvalla. Nukkua samassa sängyssä. Syödä päivällistä saman pöydän ääressä. On hän vain hyvä mies.

                                  1-vuotias leikkimässä juhlinnan lomassa.

Sairaalassa olin onnellinen terveestä tytöstä, joka elpyi. Syntyi maailmaan, koska se nykyaikana on mahdollista. Huolestunut olin hänen jalastaan. Millainen tie sen kanssa on edessä? Pessimistinä kuvittelin sen tietenkin olevan vaikein mahdollinen. Pettynyt olin siitä, etten ollut voinut synnyttää alateitse, ettei mies saanut kokea sitä. Onneksi en silloin vielä tiennyt, etten kuukauteen pysty tekemään mitään ilman särkylääkkeitä. 

Tänään olen onnellinen tuosta pienestä tytöstä. Ja kahdesta vähän isommasta. Miehestä. Meistä kaikista yhdessä. Edelleen olen pettynyt sektiosta. Elämäni kamalin kokemus. Mutta siitä en ole pettynyt, että perheemme pysyy toistaiseksi tämänkokoisena. Siitä olen myös onnellinen tänään. Pistin miehen käymään apteekissa. En enää kestänyt epätietoisuutta. Kai myöhässä oleminen johtuu imetyksen lopettamisen aiheuttamasta hormonitasapainon muutoksesta.

Hauskaa viikonlopun jatkoa! Me otamme huomenna rennosti ja rääpimme kakkujen loppuja.