Viidennes

Viidennes takana yhteistä elämää neljävuotiaan kanssa. Aika monta vuotta vielä edessä. Hän on vielä niin pieni, että tulevien vuosien kulkua on vaikea lähteä arvioimaan. En osaa yhtään sanoa millainen ihminen hänestä kasvaa. Mitkä tulevat olemaan hänen mielenkiinnonkohteitaan, taitavuuksia tai heikkouksia.

Omien sanojensa mukaan neljävuotias aikoo isona rakentaa talon meidän pihallemme. Siinä on kolme huonetta. Hän aikoo saada kerralla kolme vauvaa, joiden nimet tulevat olemaan Koiranpentu, Veena ja Leenis. Tulevaa aviomiestään hän ei osaa vielä nimetä, mutta on kesän aikana ymmärtänyt sen, ettei se voikaan olla mies, hänen oma isänsä. Auto tulee olemaan vaaleanpunainen Fiat. Ammatiltaan hänestä tulee äiti.

Neljävuotiaan on hyvin vaikea hyväksyä sitä, että hänellä ei ole samoja oikeuksia kuin vanhemmilla siskoillaan. Kuinka voisi hyväksyä sellaista asiaa, jota ei vielä ymmärrä. Neljävuotiaathan ovat tiettävästi koko maailman napoja!

Neljävuotias on puuhakas ja utelias. Ikipuhuja. Puhe ei lakkaa edes nukkuessa. Kysymyksiä riittää satoja jokaiselle päivälle. "Mikä on karnivori?" "Onko Argentiinassa nyt yö?" "Miksi äitin maha näyttää siltä kuin siellä olisi vauva, muttei kuitenkaan ole." "Miten traktorinmunista voi kuoriutua uusia traktoreita, kun niiden sisällä on heinää?" Neljävuotias ei vielä ole itse vastuussa hölmöilyistään. Se oli aina joku muu. Tai jos ei ollut, se joku muukin teki niin. Kuten kävi seisaaltaan puskapissalla.

Sen lisäksi, että neljävuotias osaa uhmata, polkea polkupyörällä, luistella, hiihtää, kiipeillä ja puhua kaikilla äänteillä, hän osaa myös pussata kalaa. Josko siitä tulisi prinssi. Ei tullut. "Muutunkohan minä sitten ensi yönä kalaksi?" Neljävuotiaallehan kaikki on vielä mahdollista. Kalan nimi oli muuten Mooses.

Silti odotan, että aika vierisi muutaman vuoden eteenpäin. Uskaltaisi laskea hänet hetkeksi pihalle itsekseen. Tai voisi laittaa itse etsimään tietoa kysymyksiin, joihin en osaa vastata. Pääsisi lenkille Pikku Kakkosen aikana. Eikä vasta puolikymmeneltä illalla.

Puolet

Puolet on suunnilleen kulunut siitä ajasta, jonka kahdeksanvuotias elokuun yhdeksänvuotias asunnee kotona. Parilla vuodella ehkä vajaat. Hänen kohdallaan en odota, että aika kuluisi hieman nopeammin tai hitaammin. Hänen kanssaan ei tunnu olevan kiire. Vielä. Hän on vielä leikkivä, askarteleva ja touhuava lapsi, mutta riittävän vanha laskettavaksi yksin pihalle tai leikkipuistoon.

Kahdeksanvuotias keksii itselleen, pikkusiskolleen ja naapurin lapsille koko päiväksi tekemistä. Hän askartelee lahjoja ja kirjoittelee ilahduttavia viestilappuja. Hän ei malttaisi mennä illalla nukkumaan, kun aina jotain mukavaa on jäänyt kesken. Hän murehtii välillä muille mitättömiä asioita. Iloitsee pienistäkin jutuista. Eikä jaksa pestä tai kuoria kahta perunaa enempää.

Silti kahdeksanvuotias on lapsistani se kenen kohdalla unohdan usein aikuisuuteni ja vajoan lapsen tasolle. Olen hänen kompastuskivensä. Sääntöineni ja vaatimuksineni. Hänestä niitä on liikaa. Ja ne ovat turhia. Ne eivät kosketa häntä. Hän on mielestään riittävän vanha ja taitava arvioimaan miten asiat kuuluu hoitaa. Sellainen on hän on ollut aina. Murrosikä hänen kohdallaan ahdistaa. Selviämmekö siitä molemmat järjissämme? Saman katon alla asuen. Olemmeko puheväleissä, kun on aika toivottaa onnea itsenäiseen elämään.

Vaatimukseni ja sääntöni ovat samoja kaikille lapsilleni. Kompastuskiviä kahdeksanvuotiaan kanssa ovat mm. ruoan yhteydessä juominen, päivittäiset hammas- ja iltapesut, hiusten harjaaminen, tilanteen ja säänmukainen pukeutuminen, tavaroiden paikoilleen siivoaminen illalla tämä tosin lienee valtakunnallinen kiukunaihe, likapyykkien koreihin vieminen ja läksyjen huolella tekeminen ja virheiden korjaaminen. Kyllä tarkistan lasteni läksyt ja kyselen koeasiat.  Tavallisia asioita, joiden hoitaminen ilman raivoa, kiukkua ja päivittäistä maailmanloppua ei onnistu häneltä. Ja on liikaa päiviä, kun minulta ei onnistu katsella sitä malttiani menettämättä. Kyse ei ole mistään varttitunnin kiukuttelusta, vaan voi kestää tunteja. Joku viisas on sanonut, ettei  hyvä vanhemmuus ei ole sitä, että kokee tyytyväisyyttä lapsensa onnistumista ja osaamisista, vaan sitä että hyväksyy lapsessaan nekin ominaisuudet, joita ei hänelle "tilannut".

Todistusten mukaan käytökseen liittyvät osa-alueet on aina osattu hoitaa erittäin hyvin. Kavereita riittää koulussa, harrastuksessa ja niiden ulkopuolella. Onneni taitaa olla "se aikuinen, jolle lapsen on turvallista kiukutella". Silti sorrun välillä iltaisin ajattelemaan, että reilun kymmenen vuoden päästä tämä on ohi. Välillä mietin tosissani koulupsykologiin yhteydenottamista. Aina en ole varma, onko ongelma kahdeksanvuotiaan vai minun. Vai molempien? Ehkä kiukuttelu on hänen tapansa ottaa osansa huomiosta. Hän on kuitenkin lapsistani se, jolle kaikki on helppoa ja joka on halutessaan kaikessa taitava. Pitäisi varmasti muistaa useammin huomioda se. 

Eikä sitä kiukuttelua mahdu kuin aamuun ja iltaan. Juuri niihin ajankohtiin kuin ei itsekään oikein jaksa olla skarppina. Jolloin toivoisi kaiken sujuvan helposti ja omalla painollaan.  

Viimeinen kolmannes

Olen viimeisen vuoden aikana havahtunut aina aika ajoin siihen, että yhteinen aika kotioloissa kaksitoistavuotiaan kanssa vähenee vinhaa vauhtia. Kun neljävuotiaan kohdalla odotan ajan etenevän vauhdilla muutaman vuoden eteenpäin, kaksitoistavuotiaan kohdalla toivon, että se matelisi. Ettei laina-ajan viimeinen kolmannes kuluisi niin nopeasti kuin  aika tuntuu kuluvan.

Teini-ikä ei ole vieläkään ylettänyt sormiaan häneen. Sen sijaan viisautta ja auttavaisuutta tulee päivä päivältä enemmän. Kuin myös yhteisiä keskustelun aiheita. Tilannekomiikalle nauramista. Luottoa siihen, että järki ja oma arviointikyky kantaa luottamuksen arvoisesti. Kulunut vuosi kasvatti hänestä tunnollisen koululaisen. Ahkera treenaaja ja hyvä ystävä hän on ollut aina. 

Keväällä katsoimme yhdessä toisen aikuisten elokuvan. Titanicin. Ensimmäinen oli Twilightin Houkutus ja kolmas saman sarjan Uusikuu. Kiltisti hän laittoi silmät kiinni ja katsoi vielä toisaalle "autokohtauksen" ajan. Eikä huomannut, kun itkin siinä kohtauksessa, jossa äiti yrittää nukuttaa lapsiaan veden jo noustessa hytin lattialla. Etteivät lapset tajuaisi kuolevansa. Nuorena itkin, kun Jack vaipui meren syvyyksiin. Enää en.

Kesäloman alussa kreppasin hänen hiuksiaan. Kävimme yhdessä pohtimaan tuleeko minulle vanhana harmaat vai valkoiset hiukset. Sitten pohdimme kuinka käy hänen hiuksilleen. Sitten tuntui kuin joku olisi kuristanut kurkkuani ja pala rinnassa kasvoi. Tajusin, etten tule sitä ikinä tietämään. Ja niin sen kuuluukin olla. Niitä kyyneliä en onnistunut salaamaan, vaikka yritin. Sitten paruimme hieman yhdessä.

Sivuraide: Viidennellä luokalla käsitellään ihmisen lisääntyminen biologiassa. Tajusin, ettemme olleet puhuneet asiasta sen jälkeen, kun hänestä ensimmäisen kerran tuli isosisko kolmevuotiaana. Hän oli selvästi lukenut kyseiset kappaleet jo kirjasta. Halusin vain varmistaa, ettei hän tunnilla viittaa ja kerro, että naisen mahassa on kohtu, joka on kuin kukkaruukku. Siihen ruukkuun isä istuttaa siemenen ja siitä kasvaa kukan sijasta vauva.

Äiti Tammisaaressa

Viime kesän helteillä kävimme ensimmäistä kertaa Tammisaaressa. Päiväviisiitti yöpymisellä. Kuljeskelimme illan lämmössä vanhoja katuja ja rantaa pitkin. Ihastelimme. Söimme mahtavan illallisen ravintolassa. Leikimme aikuisetkin huippukivassa leikkipuistossa. Päätimme, että tänne tulemme joka kesä nauttimaan hellepäivästä. Juuri sen illan lempeän, lämpimän tunnelman saattelemina.

Tänä kesänä minä jäin matkasta, kun mies pakkasi autoon itsensä ja tytöt. Ulko-ovi piti saada maalattua ja maali on kosteaa 24 tuntia. Pienet sormet ja lentävät Crocksit piti saada turvallisen välimatkan päähän riittävän pitkäksi aikaa.

Olivat kuitenkin matkalla ostaneet äitejä mukaan. Kaksin kappalein. Toinen tuli vielä takaisin kotiinkin asti. Ensi kesäksi ei ole tiedossa remontteja. Ensimmäistä kertaa viiteen kesään. Silloin taidan minäkin pakkautua Tammisaaren reissulle mukaan. Vaikken puolentoista litran pulloon mahdukaan.

Suunnitelma B

Monet ovat kehuneet merkin punaviiniä. 

Itse en ole minkään punaviinin ystävä. 

Lopputalvesta löysin itselleni valkoisen. 

Kamala homma. 

Lipittää koko kevät ja vielä kesäkin. 

Yhtä ja samaa valkoviiniä. 

Vain koska pullo on juuri täydellinen. 

Raparperimansikkamehulle.

Minne katosivat päivät?

Ajattelin kirjoittaa uudestaan lähipäivinä. Itselleni muistiin. Helmikuussako se oli? Vauvakirjat ovat täyttämättä vuosien ajalta. Samoin kuin valokuvat tilaamatta. Vain arki rullaa. Sinne katosivat päivät. Ja tulevat kiihtyvällä tahdilla katoamaan.

Kesä 2013 oli niin loistava, etten avannut konetta koko kesänä. Asuin ulkona ja maalasin ikkunan ulkopieliä ja -puitteita. Heinäkuun lopussa alkoi vanhempien tyttöjen harrastusrumba, joka täyttää kaikki viikon päivät töidemme ohella. Tänä kesänä olen päässyt alakerran sisäikkunoiden pariin. Lisäksi kattoa uusitaan. Ja se keittiöremontti alkaa viimein elokuussa. Sitten on ollut kaikki nuo kukkapenkit, marjat ja mehustamiset sekä 1200 neliön verran viikottaista nurmikon ajamista. Ja kerran viikossa parin päivän pikkureissu jonnekin lähelle, kivaan paikkaan.

Lukuvuonna 2013-14 kaupassa ehti käymään perjantaina kello 15-16.30 välisenä aikana. Pyykit pestä ja siivota sunnuntaina, kun kotiuduttiin jo yhdeltä iltapäivällä. Kenenkään luona ei kyläilty ja lasten kavereita lukuun ottamatta kukaan ei kyläillyt meillä. Ei jaksanut sunnuntaina, kun sille olisi muka ollut aikaa. Piti saattaa koti ajan tasalle. Maata edes hetki sohvalla. Katsoa elokuva lasten kanssa. Syys-, joulu- ja talvilomalla taisi kullakin käydä vieraita kerran. 

Viime vuoden aikana lakkasimme arkisin syömästä päivällistä koko perhe yhdessä. Aina oli joku jäähallilla. Päivän ruoka lämmitettäväksi tehtiin viimeistään edellisenä iltana lasten nukkumaan menon jälkeen. Luistelutreenejä oheislajeineen riitti jokaiselle viikonpäivälle. Yhteensä 24 tunnin verran. Plus kuljetukset. 50-140 kilometriä päivässä. Ostettiin kakkosauto. Yhdellä ei enää onnistunut kahden lapsen kuljettaminen.

Syksyllä oli piharemontti, joka jatkui keväälle. Nyt on hienoa! Syksyllä mies joutui yt-neuvotteluiden kouriin ja selvisi. Keväällä sama kohtasi minua. Tipuin ja työllistyin uudestaan. Koko talven satoi vettä ja oli harmaata. Seitsemänvuotiaasta tuli kahdeksanvuotias, yksitoistavuotiaasta kaksitoistavuotias ja kolmevuotiaasta neljävuotias. Vuoden ainoat sairaspoissaolot tulivat kuopuksen vesirokosta. Saatiin täitäkin. Sinne menivät ne "en ole koskaan"- pisteet. Meille kotiutui Applen kone. En osaa edelleenkään käyttää tätä. Käsitellä kuvia sitäkään vähää kuin ennen. Yritän opetella. Tykkäsin kollaaseistani.

Me elämme lukuvuosittain. Harrastuskausi kestää kauemmin kuin kouluvuosi. Ensi lukuvuosi vaikuttaa samanlaiselta. Paitsi, että harrastustuntimäärä nousee liki kolmeenkymmeneen tuntiin viikossa. Mutta harrastuskuljetusvapaita päiviä on viikossa kaksi! Lähden töiden ohessa opiskelemaan. Kolmesti viikossa. Pitää varmaan joskus jo joustaa siitä, että meillä ei syödä  muiden laittamaa ruokaa. 

Luin jostain, että päiväkotivuodet ovat niitä ruuhkavuosia. Sanoisin, että nauttikaa niistä! Piece of cake!

11 vuotta sitten

Minusta tuli äiti. 20-vuotiaana. Silloinkin oli sunnuntai. Syntyessään kätilöopiskelija meinasi pudottaa hänet maahan. Kätilö sai kopin. Sen verran vauhdilla hän luiskahti elämään. Aika pian huomattiin, että kaikki ei ole ihan niin kuin olisi kuulunut olla. Verensokeri oli vain 0,2. Ensimmäiset päivät vietittettiin siis keskolassa. Viidentenä päivänä pääsimme jo kotiin. 

Tänään hän on yksitoistavuotias. Neljäsluokkalainen. Aloitti aamunsa kahdella tunnilla jääaikaa, jota seurasi tunti ohjelman kuivaharjoittelua. Koulua hän käy 26 tuntia viikossa. Kavereita on. Paljon. Tällä hetkellä elämä hänen kanssaan on seesteistä. Välillä väsyneenä ajatus suihkuun menosta voi uuvuttaa aulan matolle. Yli 150 senttiä pitkä ja painoakin jo 36 kiloa. 

                                                       Aika pieni vielä.

Elämä olisi kuljettanut minua varmasti ihan eri tavalla, jos hän ei olisi tullut meille. Luulin silloin 19-vuotiaana, että minua kiukutti, hermostutti ja ärsyttikin parisuhde ehkäsypillereiden hormonien vuoksi. Kaikki merkit oltiin ehditty käymään läpi. Nyt tiedän, että se oli parisuhde. Ihmisten väliset kemiat. Aikuistuminen. Yhtä kaikki. Päätin, ettei reseptien välinen paussi tekisi huonoa. Pääsin opiskelemaan. Aloittaisin pillerit uudestaan. Totesin olevani raskaana.

Jos yksitoistavuotias ei olisi tullut tähän maailmaan, ei olisi tullut seitsemänvuotiastakaan. Tuskinpa vain kaksivuotiastakaan. Olisimme isojen tyttöjen isän kanssa luultavasti eronneet jo ensimmäisen yliopistovuoteni aikana. Valmistuttuani olisin muuttanut luultavasti toisaalle, ellen olisi löytänyt täältä parisuhdetta. Mies se tuskin olisi kuitenkaan ollut. On hyvä, että tämä kaikki on mennyt näin. Näin sen kai kuuluikin mennä. Mistään en ole jäänyt paitsi ja kaiken olen saanut valmiiksi, minkä halusinkin.

Tänään yksitoistavuotias on isällään. Lahjaksi ostettu Samsoniten kassi ja sen sisällä oleva lahjakortti odottavat omistajaansa. Meillä juhlitaan ensi viikonloppuna. 

     Kilpailu- ja lomamatkoille. 

Sinne mahtuvat luistimet, kisapuku, 

treeni- ja vaihtovaatteet ja yöpymistavarat. 

Sitä voi vetää perässään, 

kantaa olallaan tai kädessä.

Perjantaina. Naistenpäivänä

-perjantaina, joka on naisten päivä. Omalle naiseudelleni on tyypillistä asioiden roikkuminen. Ainakin tunne siitä. Tunnit eivät riitä. Kotipäivinä hommat loppuvat kesken. Tänään perjantaina, naistenpäivänä:

Silmäpussit.

Roikkuvat.

Hiukset.

Roikkuvat.

Leuka.

Enenevissä määrin. Roikkuva.

Rinnat.

Roikkuvat.

Vatsanahka.

Roikkuva.

Takapuoli.

Roikkuva.

Vaatteet päällä.

Roikkuvat.

Siivous.

Roikkuu. Aloitusta odotellessa.

Pyykinpesu.

Roikkuu. Miehellä alusvaatepula.

Työpaikalla ei-niin-tärkeät tai -kiinnostavat asiat.

Roikkuvat.

Pestospagetti.

Roikkuu.

Kaksivuotiaan kohdalla pöydästä.

- Pieniä asioita, joille vain nainen itse voi tehdä jotain.

Kuva on siitä pestosta. Se tehdään tässä taloudessa itse. Helppo homma. Maistuva tulos. Kelpaa perheemme kasvissyöjille sellaisenaan. Lihansyöjille on lisukkeena karsinogeenikanaa. 

iso ruukku basilikaa

50g pinjansiemeniä

4 rkl parmesanraastetta

2 valkosipulin kynttä

1-1½ dl oliiviöljyä

Tehosekoittimessa käyttäminen. Spagetin joukkoon sekoittaminen ja (luumu)tomaattien kanssa tarjoilu.

Perjantairuoan on oltava nopeasti valmistettavaa. Viikonlopun kunniaksi energia ei jaksa ruoan osalta riittää kuin syömiseen. Naistenpäivänäkin.

Bussissa kuultua

Se alkoi loppusyksystä. Pyöräilykauden loputtua. Siirtyessämme kulkemaan kaksivuotiaan kanssa kotimatkat bussilla.

Se lähti liikkeelle viattomasta laulamisesta. Kun tulimme iltapäivällä bussilla kotiin, hän lauloi. Ensin bravuureita oli kaksi: "Kuiki kuiki tättönen" ja "Aa-bee-cee"-laulu. Kanssamatkustajia huvitti hyväntuulinen lurittelu. Sanoista puhumattakaan: 

"Kuiki, kuiki tättönen, 

iitaisin sua kastelen. 

Kookealla loistat vaan, 

kastot alas maailmaan. 

Kuiki, kuiki tättönen, 

iitaisin sua kastele-ee-een!"

Toinen laulu herätti enemmän huvitusta. Itsessänikin aina välillä, jos yleisön keski-ikä pysyi kohtalaisen nuorena:

"Aa bee see dee

peeseeseen,

ämmä ämmä ämmä oo!"

Muutaman kotimatkaviikon jälkeen laulut jäivät. Tilalle astui suuriääninen pohdiskelu vanhempien fysiikasta: 

"Onko isillä tissit? 

Äitillä on tissit! 

Äitillä ei ole pippeliä. 

On iso pimppi. 

Äitillä on housuissa pimppivaippa. 

Onko isillä vaippa?"

Kun ruumiin intiimiosien julkisesta pohdinnasta oli päästy eroon. Tilalle tuli vihamielisyys muita kanssamatkustajia kohtaan:

"Mene pois!

Ei tähän saa tulla!

Se on mun äiti!

Tuossa on ovi, mene ulos!

Tuolla on sun paikka!

Ei saa katsoa mua!

Älä katso mun äitiä, ei oo sun äiti!

Hus pois!

Tyhmä"

Jos korvieni punoitusaste ei ollut vielä tarpeeksi kasvanut bussimatkakeskustelujen kehittyessä, helpotusta ei ole vielä tiedossa. Viime aikoina hän on alkanut matkia kanssamatkustajien jokaista ääntä. Tilanne lähtee liikenteeseen aina kysymyksellä:

"Mikä ääni se oli?"

Ja sitten seuraa imitaatio äänestä. Oli se sitten naurua, yskäisyä, röhinää, niistämistä tai ryystämistä. Tiukka katse vain äänen pitäjän suuntaan, isoon äänen kysymyksen esittäminen ja sitten äänen matkiminen.

Pitääkseni kaksivuotiaan huomion itsessäni, olen yrittänyt kysellä päivän kuulumisia, syötyjä ruokalajeja, vaatteidemme värejä, tulevia puuhia kotona yms. Kaikkea mahdollista, ettei hänen huomionsa kiinnittyisi kanssamatkustajiin. Olen yrittänyt puuttua hänen puheisiinsa, kasvattaa ja olla puuttumatta. Yhtä kaikki: Aina hävettää! Pahoitteleva hymy kasvoille ja kasvava odotus kotipysäkin saapumisesta. Oikeastaan ainoa toimiva ratkaisu näyttää olevan käveleminen päiväkodilta kotiin aina, kun aika tai ilma antaa myöten. 

- Pyöräilykauden alkua odottaessa.

Yhtenä aamuna

Yhtenä aamuna ennen seitsemää, kuuntelin omien aamutoimieni lomassa, kun makuuhuoneestamme kuului miehistä sadattelua. Tilanne vaati ehdottomasti paikalle menemistä, koska mies kiroaa tai kiukuttelee äärimmäisen harvoin. Siellä hän istui sängyn reunalla, vaatekaapin ovi auki. Vieressä oli iso pino parittomia sukkia. Tai sukkapareja, jotka olivat reikäisiä. Olin kuulemma käyttänyt taas miehen kaikki mustat sukat. Minä. Yksiäkään sopivia tai ehjiä ei ole enää kaapissa. 

Nauroin hänelle päin naamaa. Kerroin olevani surkea vaimo. Talutin hänet kodinhoitohuoneeseen, jossa oli kaksi mustekalatelinettä täynnä hänen kuivia, mustia ja ehjiä sukkiaan. Sieltä hän voisi jatkossa käydä katsomassa, jos hyvä vaimous on jäänyt suorittamatta, eikä aikuisen miehen sukkalaatikko ole täydentynyt itsestään. Ja kyllä. Olin käyttänyt hänen sukkiaan. Pesussa.

Sukista ei ole kuvia. Eikä miehestä. Laitan kuvan jouluksi tuunamistani sohvatyynyn päällisistä. Piirsin toiselle sohvalle hahmon, joka esittää miestä (sukat jalassa) nukahtaneena. Mies nukahtaa sohvalle kolmena neljänä iltana viikossa. Sukat jalassa.

Lomalla on ihanaa!

Koska saa olla aamusta iltaan kotona. 

Ja kun on kotona, saa:

• nauttia lasten ääniin heräämisestä
• syödä aamupalaa koko perheen voimin ilman minkäänlaista ruokarauhaa ("Äiti hei? Voidaanko me...?")
• siivota jatkuvasti paikkoja ohimennen tai täydellä teholla
• ladata astianpesukonetta ja tiskata
• laittaa ruokaa useammin kuin kerran päivässä
• leipoa harvase päivä auttavien pikkukätösten kanssa
• kuunnella sisarusten päivä päivältä lämpeneviä välejä, koska saavat nauttia toistensa seurasta 24/7
• lämmittää taloa aamupäivästä alkaen ja hakea puita
• kolata pihaa
• leikata omenapuita
• keksiä tekemistä lapsille
• käydä luistelemassa ja hiihtämässä (hiihtimillä. Ks kaksivuotiaan käsitesanakirja)
• kuljettaa kavereille ja harrastuksiin
• emännöidä pikkuvieraita ja isompiakin
• pelata pelejä
• haaveilla juovansa kahvikupillisen rauhassa
• vastata kiukutteluun ja kysymyksiin
• kuullustella kokeisiin
• avustaa tietokonepeleissä (Me speak no English)
• sulkea nettiliittymää pois lapsen kännykästä, kun peliajan täyttymistä ei uskota
• lääkitä korvatulehduspotilasta
• valvoa öisin vielä enemmän kuin normaalisti, jos vain mahdollista
• yrittää poistaa puhjenneen tärykalvon möhniä tyynyliinasta
• haaveilla arjen paluusta
• iloita työpaikasta ja sen tuomasta siedettävämmästä arjesta. 

Olin jo pari viikkoa sitten kolme ylimääräistä päivää kotona. Kaksivuotiaan korvatulehdus ei ota talttuakseen. Kahden päivän jälkeen olin jo ihan kypsä. Toisena päivänä puoleen päivään mennessä olin saannut tehtyä kaikki ne kotityöt, jotka yleensä teen viikossa palkkatöiden ohella. Lisäksi muutaman muun. Ja leikkinyt potilaan kanssa. Sylitellyt. Kolmantena päivänä oli jo pakko käydä leipomaan ja opetella vieraan kielen sanoja. 

Nyt mieskin lomailee. Puolentoista neliön alakerran vessassa. Ja rakennustarvikeliikkeissä. Työ näyttää pitkittyvän, kun käy hakemassa jokaisen pultin erikseen. Ja välillä palaa neljän tunnin reissulta tyhjin käsin. Kun ei ollut sittenkään ihan varma. Lähti vähän käsistä. Remontointi. Alunperin sen piti olla valmis ensi viikolla. Nyt kaksivuotiaan kolmevuotissynttäreiksi toukokuussa.

Ja omenapuun leikkuuni. Ensimmäisen kohdalla innostuin. Eipä ainakaan tule omenoita tänä kesänä siihen puuhun. Eikä ehkä viiteen seuraavaankaan. Katsotaan, jos tulee lehtiäkään. Eipä tule haravoitavaakaan. Ehkäpä ensi talveksi polttopuita. Ainakin saan naurut joka kerta, kun näen puun.

 Tässä leikkuu on vielä vähän kesken.

En jättänyt noita ohuita, 

pitkiä oksia ollenkaan.

Lapset siivosivat oksat pois. 

Eivätpä kysyneet enää 

loppupäivänä äidiltä tekemisehdotuksia.

Nätti on!

Lomalla on aika tylsää. Tavallaan ihan kivaakin. Ainakin tähän aikaan illasta. Kunhan vain kirjoitellessani vähän liioittelin. Mutta oikeasti: 

- Jotkut lomailevat vapaaehtoisesti vuodesta toiseen...

Tyyntä myrskyn edellä?

Olen jo pitkään nauttinut siitä, kun kymmenenvuotias on ollut kuin ihmisen mieli. Hän on hyväntuulinen, ahkera, ymmärtäväinen, hauska ja pitkämielinen. Ainakin minua kohtaan. Vanhempaa pikkusiskoistaan hän kurmottelee aina välillä päivittäin. Meillä ei ole mitään sanaharakoita aikoihin. Jos häntä meinaa kiukuttaa, pääsee hän miltei samantien siitä yli. Hakeutuu päivittäin viereen istumaan ja halaa usein. Jo heti aamutuimaan. Kaikki hänen kanssaan tuntuu menevän juuri niin, kuin ennen äitiyttä kuvittelin asioiden lasten kanssa sujuvan.

Yksi päivä aloin miettimään sitä, onko tämä tyyntä myrskyn edellä. On tämä se suvanto, jossa me tiedostamattamme keräämme toisistamme lämpöä ja yhteisiä hyviä hetkiä. Varastoonkin. Jaksaaksemme lähestyvän murrosiän myllerrykset paremmin. Jos näin on, viipyisin mielelläni vielä tovin tässä tyvenessä, jonka hän minulle ihanalla olemuksellaan tarjoaa.

                                                 Vuosina 2012, 2005, 2009 ja 2008

"En tahdo..."

... tykätä!"

... haluta!"

... nukkua!"

... leikkiä!"

... pukea!"

... syödä!" 

 Kun kaksivuotias haluaa päättää jotain, päätöstä ei pura kuin päätöksen unohtaminen. Joskus se tapahtuu nopeasti. Joskus unohtamista saa ohjailla ajatukset muualle vievillä jutuilla. Kauankin. Suosikkifraasini on: "Mä en halua tykätä! Hmph!"

Bussissa tunnen usein äitihäpeää, kun lapsonen nostaa rattaissaan kätensä pystyyn ja huutaa isoon ääneen: "Mä olen tässä! Ei muut saa tulla! Mene pois! Et nouse kyytiin!" Tällä viikolla ei ole satanut, joten olemme kävelleet viisikilometrisen kotimatkamme päiväkodista kotiin.

Kaksivuotiaan on vallannut myös yöahdistus. Ja pienempien tyttöjen huoneen lattian sen myötä vieraspatja. Pysyvästi. Annoin alkusyksyllä kahden vuoden jälkeen yövalvomisvuoron miehelle. Se toimii tavallaan, kunhan ensin herätän hänet vastaamaan kutsuhuutoon herättyäni siihen itse ensin. Tämä kutsuhuuto kajahtaa ilmoille yhden ja viiden välillä joka yö: "Isi tuu mun viereen! Ota isi peitto ja tyyny mukaan! Muista puhelin!" "Tuu jo isi mun viereen! Mennään saman peiton alle!" Kuinka tähän on ajauduttu? - Unen tarpeesta. Jos emme halua nousta kolmen ja viiden välillä, kylkimyyrynukkuminen siskonpedillä tuntuu ainoalta ratkaisulta. Ja meillä ei kukaan muu kuin kaksivuotias haluaisi herätä ennen yhdeksää, jos nukkuminen vain olisi mahdollista.

Tahtomattomuuden lisäksi hän rakastaa paljon. Halaa. Pussaa. Ja könyää syliin. Kertoo hauskoja juttuja. Jatkuvasti. Leikkii. Laulaa. Liikkuu. Hän selvästi kaipaisi jokapäiväisen sisaruksen jakamaan huomion. 

Sivuraide: Kolmas lapsi ei mennyt minulle siinä missä kaksi. Toinen lapsi meni kyllä siinä missä yksikin. Kenestäkään heistä en silti luopuisi. Kolmannen lapsen myötä aloin suorittamaan äitiyttä, neljättä lasta ei meille tule. Ainakaan ennen kuin mies sitoutuisi jäämään vauvan kanssa kotiin heti, kun se olisi mahdollista ja ottaisi äidillisen vastuun tulokkaasta. Voiko mies saada vauvahaaveensa läpi, jos naista ei huvita. Tunnen muutaman miehen, jotka eivät olisi halunneet enää enempää lapsia, mutta nainen halusi. Ja sai.

Lasten ( ja aikuisten) liikkumisesta

Eilen ulkovaatehuoneen esittely toimi siltana tähän tekstiin. Olen pyöritellyt tätä mielessäni jo jonkin aikaa. Ulkovaatehuoneessa säilytyään pyöriä, trampoliinia, murtomaahiihto- ja laskettelusuksia sekä pulkkailuun liittyviä välineitä lukuunottamatta hyvin paljon liikkumiseen liittyviä välineitä.

Monot kummankin sortin suksiin löytyvät sieltä. Samoin ulkoluistimet ulkojäille ja jäähalliluistimet hallijäille. Rullaluistimet. Lenkkarit. Pyöräilykypärät (ja moottoripyöräkypärätkin). Lapsille ja aikuisille. Uimiseen liittyviä varusteita siellä ei ole, mutta muuten aika kattavasti kaikkeen muuhun.

Vanhimmat lapsethan harrastavat taitoluistelua. Kymmenenvuotias jo kiivalla harjoitustahdilla. Seitsemänvuotiaalla saattaa olla viimeinen kausi menossa. Poltetta ei löydy omasta takaa. Pakottaa emme aio. Sitten pitää keksiä jotain muuta ohjattua liikuntaa. Kaksivuotiaskin käy jo yleisöjäillä luistelemassa. Tai pysyy pystyssä ja liikkuu luistimet jalassa. Ajan kanssa varmaankin luisteleekin. 

Liikuntaa harrastetaan monipuolisesti muutenkin. Talvisin lasketellaan, hiihdetään, pulkkaillaan ja luistellaan. Kävellään luonnossa ja pelmutaan pihalla. Kesällä pyöräillään, lenkkeillään, hypitään trampoliinilla, uidaan, rullaluistellaan ja leikitään pihoilla ja puistoissa.

                                          Kuvat parin viime vuoden varrelta

Lapsihan liikkuu luonnostaan. Paljon. Mutta mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, liikunta vaihtuu usein (huom. ei aina) muihin juttuihin. Jos se on vain sitä luonnostaan liikkumista. Siksi meillä harrastetaan seuratasolla liikuntaa. Vanhin liikkuu paljon, harrastaa ja kilpailee, keskimmäinen harrastaa liikuntaa, mutta ei kilpaile ja nuorimmainen liikkuu vasta luonnostaan. Keskimmäisellä on liikuntamuoto hakusessa. Aika näyttää nuorimmaisenkin liikuntaharrastuksen muodon. Kilpailutasolla ei tarvitse kenenkään lapsistani liikkua, jos eivät halua. Koululiikunnan tuomaan liikkumisen riemuun, joka kannattelisi aikuisenakin, en usko. Varmasti poikkeuksiakin löytyy! Enkä usko ajatukseen, että ehtiihän sitä liikkua myöhemminkin. Ehtii varmasti, jos löytää sen pariin.

Yhtään tutkimusta en ole asiasta lukenut, joten seuraavat ajatukset ovat omien ajatustemme tuotosta, jotka ovat syntyneet aikuisten ihmisten keskustelujen tuloksena. Nämä eivät ole ehdottomia ajatuksia. Eivät ajatuksia, joita haluaisin jokaisen allekirjoittavan tai toteuttavan: Moni tuntemistani aikuisista, jotka harrastavat liikuntaa aikuisenakin, edes terveytensä vuoksi, harrastivat ohjattua liikuntaa lapsenakin. Oppivat liikuntaan. Oppivat liikkumaan. Aika moni, melkein kaikki,  aikuisena kuntoliikunnasta nauttimattomista tuttavavistani eivät harrastaneet lapsenakaan pitkäkestoisesti ohjattua liikuntaa. 

Kuulutko sinä jompaan kumpaan porukkaan?  Itse kuulun jälkimmäiseen. Kunnon vuoksi liikkuminen on itselleni välttämätön paha. Usein suurelta tuntuva ponnistus. Mitä te ajattelette lasten(ne) liikkumisesta?

Eikä kaikkien tarvitse nauttia liikunnasta tai sitä harrastaa. Me haluamme lastemme kasvavan liikuntaan. Liikunnan ja ulkoilun riemun vuoksi, mutta myös terveyden. Itse toimin hyvänä esimerkkinä itselleni siitä, mitä tulee aikuisena lapsesta, joka liikkui vain luonnostaan. Laiska liikkumaan säännöllisesti ja sillä tavoin, että sillä olisi terveydellisiä vaikutuksia. Entä mitä ajattelette omasta liikkumisestanne nykyään ja lapsena liikkumisenne vaikutuksesta siihen?

Lumisena lokakuun sunnuntaina

sain viettää hetken yksin. Mies lähti lasten kanssa liikkumaan yhteen sisäliikuntapaikkaan. Kävin äänestämässä. Tyhjensin astianpesukoneen. Tein luottamustoimi- ja työhommia. Sivussa laittelin kuivumaan kaksi koneellista pyykkiä. Laitoin ruokaa: pestoa, spagettia ja kanafileitä (jälkimmäisten valmistus odottaa muun perheen kotiin saapumista). Istuin koneelle. Latasin kuvat kamerasta ja käsittelin. Muutama juttu koneella varastossa.

Täällä meillä päin on kymmenen senttiä lunta. Ihanaa! Ja auringon paiste. Aika mahtavaa! Valmiiksi jo harmittaa tulevat harmaat kuukaudet ennen kuin lumi tulee jäädäkseen. Alkavaksi viikoksi lupaavat vesisadetta.

Ei kahta ilman kolmatta tiistai

Niinpä. Heti aamusta alkaen. Puoli kahdeksalta katsoin keittiön ikkunasta, kun mies ja kaksivuotias ajoivat pihasta pois kohti työ- ja hoitopäivää. Ensimmäinen yksinäinen aamu tänä syksynä. Se päättyi puolen minuutin päästä, kun ovesta tultiin yllättäen sisälle. Säikähdin! Vähintään sieltä tuli sisälle murtovarasjoukko, joka oli odottanut hetkeä, jolloin talo tyhjenee.

Se oli mies. Auton etukumi oli tyhjä. Puhki. Tiensä päässä. Mies täytti kumin kompressorilla. Pakkasi kompressorin ja 25:n metrin jatkojohdon takakonttiin ja lähti kohti päiväkotia. Päivän aikana hän täytti renkaan muutamaan otteeseen ja iltapäivällä ajoi rengasliikkeeseen kuulemaan tuomion. Autosta, kun ei voi vaihtaa vain yhtä rengasta (saman akselin renkaat on vähintään uusittava), saapui hän kotiin uusien kesärenkaiden ja aika halvan laskun kanssa. Ensi keväänä ne olisi kuitenkin pitänyt hankkia. 

Itse vastaanotin työpäivän aikana kymmenenvuotiaan kouluterveydenhoitajalta puhelun. Lasta lähdettiin viemään tikattavaksi. Hän on välituntileikeissä joutunut toisen leikkijän päin juoksun kohteeksi ja lentänyt naamalleen rautaista ovirallia päin. Leuka pitää ainakin tikata, alahampaat ovat mahdollisesti saaneet osumaa (turvotuksen takia ei pystytty katsomaan), oikea kämmen on ehkä murtunut ja aivotärähdyskin saattaa olla. Lapsi kun oli aivan valkoinen ja hikisen nihkeä. Vähemmästäkin. Niin oli äitikin. Lopputulemaksi jäi tikit suun alapuolella leuassa. Hampaat ovat kaikki paikoillaan ja ehjiä, aivotärähdys oli jännitystä ja kämmen ei ole murtunut. Niin pahasti tosin tärähtänyt kaatumisen vastaanottoyrityksessä, että ranne ja sormet eivät liiku. Kynää ei pysty pitelemään.

Illalla sitten totesin olevani lenkin tarpeessa. Laitoin lähtiessäni molempiin hihoihin ja yhteen taskuun heijastimet. Siitä huolimatta pitsataksi huomasi minut suojatiellä metriä ennen mahdollista yhteentörmäystä, tultuaan itse punaisia päin, kun tiellä ei ollut muuta autoliikennettä. Hänen onnistui koukata ohitseni osin jalkakäytävän kautta. Minä en onnistunut näkemään rekisterinumeroa. Menen ostamaan otsalampun. Se olen sitten minä lenkkeilemässä pimeinä iltoina, jos joku sattuu täällä suunnassa näkemään.

Onneksi eilen oli kypsynyt myös ensimmäiset ananaskirsikkamme. Kaksi kappaletta. Parikymmentä jäi vielä vaiheeseen.

Ananaskirsikka eli karviaiskoiso 

on Suomessa yksivuotinen, 

kotiseudullaan Etelä-Amerikassa 

monivuotinen koisokasvi kasvi.  

Se tunnetaan myös nimillä 

kapinkarviainen ja kapinmarja.  

Ananaskirsikka on sukua 

tomaatille, munakoisolle ja perunalle. 

Se saapui Eurooppaan vasta 1700-luvulla 

ja siltä vei yli kaksisataa vuotta 

saavuttaa täällä suosiota. 

Itse tykkään.  

Ananaskirsikka on 

kaunis ja kirpeän hyvänmakuinen!

Syksyn kynnyksellä

Kyllä minä niin vain mieleni pahoitin,

 

• kun Facebook-profiilini muuttui vastoin tahtoani aikajanaksi. Vastalauseeksi poistin profiilini ja nyt en pysty enää urkkimaan muiden vauvauutisia.
• kun toissa viikolla maanantain välisenä yönä rankkasateet tukkivat katumme viemärit ja likavesi nousi kellariimme. Kaupunki pahoittelee.
• kun työmatkoilla on aina vastatuuli. Aamuisin tuuli kulkee jokivartta alajuoksulle. Iltapäivällä mereltä yläjuoksulle. En kyllä tykkää. Aina tulee hiki.
• kun autolla ajaessa liikenteessä on törppöjä autoilijoita. Eivät he voi sille mitään, etteivät he osaa liikennesääntöjä. Nuolivaloilla vihreillä saa kääntyä pysähtymättä keskelle risteystä ja suojatien eteen pysähdytään, jos siellä on janlankulkija odottamassa.
• kun unohdin kauppalistasta kuumehöyryissäni puolet asioista ja ehdin jo iloita pienestä kauppalaskusta.
• kun mies on yksityisellä töissä ja siellä maksetaan ylityökorvauksia. Saadaan 20:n prosentin palkankorotuksia. Puhelin- ja liikuntaeduista puhumattakaan. Minun työaikani on 28 tuntia viikossa, mutta yli neljänkymmenen porskutellaan. Kotiin tuotavia hommia ei lasketa, eikä laskuteta. En kyllä tykkää. Paitsi työstäni.
• kun tänäkin vuonna on miljoona omenaa, jotka pitää kerätä. Naapuri ei ole kerännyt kahteenkymmeneenviiteen vuoteen ja heidän piha on viisikymmentä senttimetriä korkeammalla kuin meidän, noiden maatuneiden omenoiden ja lehtien vuoksi. Onneksi niillä on jaksamista ampua ilmakiväärillä puolilta öin ja hakata kavereiden kanssa traktorin rengasta lekalla. Meidän puolelle tippuneet "niiden omenat" heittelen sinne maatumaan. Meillä on omat omenat!
• kun omenoiden ja luumujen (luumuomenat, kuten kaksivuotias ilmoittaa ja syö kivetkin samalla) mukana on tullut triljoona banaani- a.k.a hedelmäkärpästä. En kyllä tykkää, kun ne kakkii vasta pesemiini ikkuinoihin.

 

Oikeasti en ole pahoittanut mieltäni kuin omenoista. Tai oikeastaan naapurin toisen polven laiskuudesta. Yksityisen palkkaeduista olen hivenen kateellinen. Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja piristi mieltäni. Ja Sofi Oksasen Puhdistus on edelleen kesken. Ennen kuin poistun Facebookista näin siellä hauskan kuvasarjan. Siinä Marilyn Mansonin ja Harry Potterin yhdistelmästä oli syntynyt Sofi Oksanen. 

Seuraavan kuvan onnistuminen piristi. Sitä ei ole muokattu. Kontrastit ovat aika huikeat.

Voisi jo lakata satamasta!

Karhun poika sairastaa,

mutta entäs, kun äiti. Kyllä luvassa on luonteessani asuvaa ini-ini-ininää. Tällä kertaa minulla oli luksusoikeus olla ainoa sairastava perheenjäsen. Kotonamme oleva jäsenmääräkin oli kutistunut kolmeen. Nukuin 36 tuntia pois koko ajan yli 39 asteessa olevaa kuumettani. Siihen lisää kahdeksan tuntia yöunta, jonka aikana kuume laski ja pysyi poissa.

Kuumehöyryissäni olin vain haamuillut vessaan ja juotavaa hakemaan. Silmät sumeina. Sillä kuumeettomana aamulla edessäni oli yllätys. Keittiö. Tiskiallas oli täynnä tiskiä. Kirosin kaksi kolmesta paistinpannustamme. Ja kaikki lisäkappaleet samankoon kattiloistamme. Jos jokaista olisi vain yksi malliaan, miehen olisi tarvinnut tiskata uuden ottamisen sijasta (Mutta hei! Ei pikaruokaa, vaan hän oli tehnyt ruokaa. Oli kuulemma maistunut koulun kanaviilokilta. Ei miltään. Ravintoa.). Astianpesukone likaisine astioineen haisi tasan varmasti pahemmalta kuin kuumeen niellyt aamuhengitykseni. Työtasolle oli pinoutunut ja levittäytynyt postit lehdistä laskuihin. Ruokapöydän pinta oli kokkareinen kuivuneesta Weetabixista. Kahvinkeittotaso oli täynnä kuivuneita kahviläikkiä. Ulos katsoessa piha huusi kolmen päivän edestä tippuneita omenoita. Miten ihmeessä se voi olla niin vaikeaa?

Hoitaa töissäkäynnin ja päiväkotikuljetusten lisäksi päivän päätteksi elämisen jäljet pois seuraavaa aamua varten. Meillähän mies tekee. Hoitaa talon ja tekniikan huoltoon liittyvät asiat omatoimisesti. Kuljettaa lapset treeneihin ja takaisin. Ilman puolikasta pyyntöä. Mutta. On uskomattomattoman paljon elämisen jälkiä, joiden synnyttämiseen hän osallistuu. Ja joita hänen valikoiva näkönsä ei näe kuin useamman pyynnön jälkeen. Niistäkin viimeiset kuulostavat jo äärilleen venytettyä viulun kieltä.

Kuka tiskasi tiskit ja liotti ruokapöydän? Ei varmasti tarvitse vastata. Ini ini. Naisen ei koskaan kannata sairastaa. Elävien kirjoihin palaamisen jälkeen se kostautuu kaksinkertaisella työmäärällä. Niin kotona kuin töissäkin.

En viitsinyt ottaa kuvallisia muistoja lauantaiaamun ahdingosta. Kuvat ovat viime viikon lauantailta. Kun kaikki olivat vielä terveitä. Ja leipoja tiskasi leivontajälkensä.

Omena-marenkimuffinit (12 isoa)

Taikina:

100 g huoneenlämpöistä voita

1 dl sokeria

1 muna

1 keltuainen

1 prk vaniljarahkaa/maustamatonta rahkaa + 3 tl vaniljasokeria

1 tl vaniljasokeria

3dl vehnäjauhoja

2 tl leivinjauhetta

Täyte:

3 kotimaista omenaa pilkoittuina kuutioiksi

1 rkl kanelia

sokeria oman maun mukaan

1/4 dl kylmää vettä 

2 kukkurallista rkl perunajauhoja

Marenki:

1 valkuainen (huoneenlämpöinen)

3/4 sokeria (Siro)

Kuori ja kuutioi omenat. Laita kattilan pohjalle lusikallinen vettä, omenakuutiot, kaneli ja sokeri. Keitä kuutiot pehmeiksi. Lisää perunajauhosuurustetta, kunnes seos sakenee paksuksi. Anna jäähtyä. Laita uuni lämpenemään 200 asteeseen.

Vaahdota kevyesti pehmeä voi ja sokeri. Lisätään joukkoon muna ja keltuainen. Sitten rahka ja jauho-leivinjauheseos. Sekoitetaan nopeasti tasaiseksi. Jaa puolet taikinasta muffinivuokiin. (Itse käytän paperisia vuokia teflonisen muffinivuoan muoteissa) Jauhoitetuin sormin taikinan saa paremmin paineltua tasaiseksi. Lisää jälkiruokalusikallisen verran omenaseosta. Jaa loppu taikina omenatahnan päälle ja tasoittele pinta jauhoitetuin sormin tasaiseksi.

Paista uunin keskiosassa n. 12 minuuttia. Vatkaa sillä aikaa valkuiainen kovaksi, valkoiseksi vaahdoksi. Lisää sokeri käsin vatkaten pienissä erissä. Vatkaa kunnes vaahto on kovaa, kiiltävää ja pysyy ylösalaisin käännetyssä kulhossa.

Lusikoi marenki esipaistettujen muffinien päälle ja paista vielä 7 minuuttia. Älä avaa luukkua paiston alkuvaiheessa. Marenki on kypsä, kun pinta kauniin vaalean ruskea. 

Jos marengin valmistus ei ole sinun juttusi, sen voi jättää pois. Muffinit eivät ole kuivia, mutta niiden kaverina voi tarjota vaikka vaniljakastiketta.

Ohje on muunneltu Valion vanilja-mustikkamuffiniohjeesta.

Marjassa

Rakastan marjassa oloa. Tai vain kotipihan marjojen poimimista. Se on niin mekaanista työtä, että ajatukset saavat vaellella rauhassa. Kiireetöntä. Ei ikinä millään riipivällä, raastavalla ja roskat mukaansa keräävällä poimurilla. Puhtaita, pulleita marjoja. Suoraan suihin tai pakastettavaksi.Yksin tai yhdessä lasten kanssa. Kukin pitkäjänniteisyytensä mukaisesti.

Tänä kesänä olemme tehneet sunnuntaimustikkapiirakkaretken. Kuuvaan luontopolun varrelle olevaan metsään piirakkamarjoja hakemaan. Vajaa litra piirakkaan. Saman verran lasten suihin.

Kymmenenvuotiaan kanssa mansikkatilalle mansikoita pakastimeen poimimaan. Sonataa ja Polkaa. 14 kiloa. 40 euroa. Pelkästään hyviä marjoja. Jo mansikkamaalla perattuja. Paitsi kymmenenvuotiaan viisi litraa. Ilta kului soseuttaessa ja viipaleita tai kokonaisia marjoja pakastaessa. Mummu auttoi. Lapsetkin. Syömällä saalista.

Kotipihalta olemme keränneet pakkaseen punaviinimarjat. Loput marjat kerätään terttuineen mehuksi. Mustaviinimarjoja ei tänä vuonna tullutkaan kuin viisi. Kukinto epäonnistui.

Edessä on vielä mustikan hakureissu metsään ja sukulaisen pensasmustikkatilalle. Oman pihan vadelmat alkavat kypsymään. Kummatkin niistä pakastetaan sellaisinaan. Ja syödään talven aikana. Kakuissa, piirakoissa, kiisseleissä, rahkassa ja sellaisenaan puuron kanssa.

Karviaiselle pitäisi keksi hyvä hyötykäyttökohde. Nekin alkavat olla kypsiä. Sitten on vielä karhunvatukat. Ne unohdin mainita Puutarhassa-postauksessa. Niitäkin on kaksi rivistöllistä.

Marjoja poimiessani en laita juuri yhtään marjaa suuhuni. Kaksivuotias on keskittynyt pelkästään syömään marjoja. Eilen hän söi välipalaksi suoraan taimista tai pensaista mansikoita, punaviinimarjoja ja kaksi aikuisen kourallista vadelmia. Karviasten vielä hieman paksu kuorikaan ei häntä haittaa...