Mies ei saa sellaisia koskaan. Ei minkään sortin raivareita. Ei edes silloin, kun yritän kiukuspäissäni provosoida. Hän vain ottaa kaiken vastaan. Ja ainoa ketä jälkikäteen hävettää, olen tietenkin minä.
Minäkään en saa itkupotkuraivaireita. Joskus kyllä raivareita. Itkuja lähinnä ahdistuksessa. Ja potkuja en anna ikinä.
Kymmenenvuotias saa itkuja ja raivareita välillä. Esimerkiksi huoneen siivoamisesta tai englannin kokeisiin lukemisesta. Potkuja hänkään ei jakele. Saattaa vain maata lattialla ja venkuroida kiukutessaan. Itku ei liity raivareihin, eikä kiukutteluun. Tai jälkimmäiseen ehkä vähän. Mutta eniten se liittyy tilanteeseen, jonka selvittäminen tuntuu mahdottomalta. Niin kuin kirjoituspöydän siivous siinä vaiheessa, kun oikea ratkaisu olisi mennä vain nukkumaan.
Kuusivuotias saa itkuraivareita. Potkut loistavat poissaolostaan. Itkuraivarit saattavat tulla aikuisen silmään ihan olemattomasta asiasta. Viimeksi siitä, kun söimme jokainen Kinder-munan ja minä sain sieltä Barbababan. Kymmenenvuotias oli saanut jo aiemmasta munasta. Kuusivuotias sai formula-auton. Ja itkuraivarin. Onneksi seuraavasta munasta tuli hänellekin Barbalala.
Melkein kaksivuotias saa itkupotkuraivareita päivittäin. Huutoa, kyyneliä, maassa makaamista ja sätkimistä. Potalle menosta, haalarin pukemisesta, hampaiden pesusta. Ihan mistä vain asiasta, jonka hän olisi halunnut tehdä toisin. Tai itse.
Sivuraide: Minunkin teki mieli saada itkupotkuraivari, kun mahatauti iski meille taas viikko sitten keskiviikkona.
