Missä mennään?

Imelletty perunalaatikko odottaa tekijäänsä. Samoin pahasti myöhässä oleva piparkakkutalo. Joulun ajan ruokakauppareissu tekemättä. Talo siivoamatta jouluksi. Muuten valmista. Mies paistaa kink(k)un(sa) ja maalaa ruokapöydän. Kuusi haetaan keskiviikkona. Ei siis mitään kiirettä enää. Aaton aattona kaikki on valmista. Jouluun.

Joulu on työllistänyt töissä ja kotona. Lumettomuus tekee joulutunnelmastani vajaan. Vielä suuremmin joulumieleeni vaikuttaa se, että joulusta jää isojen tyttöjen jouluhuipennus tänä vuonna kokematta. He ovat isänsä perheen kanssa mummolassa. Odotettavissa on siis rauhallinen joulu. Melske ja vilske jäävät puuttumaan. Tai näin odottaisin aikuisten ja puolitoistavuotiaan joulusta, jossa perheemme ulkopuoliset osapuolet saapuvat meille valmiisiin puitteisiin.

Vasemmasta alakulmasta yläkulmaan 

ja oikeasta yläkulmasta alaspäin: 

Näkymä olohuoneen ovelta makuu- ja olohuoneeseemme.

Joulusta meille on saapunut rauha. Pehmeä valo. Joulukukat. Muutamat koristeet. Musiikki. Leivonnaiset. Tuoksut. Päivä päivältä kasvava lasten jännitys ja oma loman odotus.

Torstaina postilaatikkoomme oli ilmestynyt ensimmäiset joulukortit. Isälleni lähetettyjä, mitkä posti oli kääntänyt meille. Kuolleen isäni postiosoite on nykyään meillä. Niin huonosti tunsin isäni, että edelleen on ihmisiä, joita tieto hänen kuolemastaan ei ole tavoittanut. Eikä tavoita vieläkään. Nimet korteissa ovat täysin vieraita.  Torstaina sain itsekin laitettua joulukortit matkaan. En saanut aikaiseksi toteuttaa kuningasideaani, joten se jääköön ensi vuodeksi. Sen sijaan ostin päiväkodilta kaikki lasteni tekemät joulukortit euron kappalehintaan ja laitoin ne menemään. Tulipahan kartutettua lasten retkikassaa. Joulukorttien kuoriin laitoin myös osoitteenmuutoskorttimme.  Melko ajoissa. Kuinkahan moni joulukorttimme saapuu vasta loppiaiseksi. Ensi vuoden kortit ehtivät sitten jouluksi.

Yllättäen

Kuusivuotiasta kohtasi menetys. Monia muita ihmisiä kohtaisi menetys. Kuusivuotiaalle läheinen päiväkodin aikuinen menehtyi kuluneella viikolla jäätyään suojatiellä auton yliajamaksi. Pieni ei vielä osaa käsitellä tunteitaan ja ajatuksiaan. Hetkittäin tulee itku. Omassa huoneessa askarrellaan enkeleitä. Huulilta kuuluu hiljaa "Suojelusenkelin" melodia tai "Peppi Pitkätossun jäähyväislaulu".

Niin odottamaton oli poismeno, että kuusivuotiaan on vaikea ymmärtää, että se oli nyt siinä. Enää ei nähdä. Lauleta yhdessä. Leikitä yhdessä. Ulkoilla yhdessä. Ei mitään yhdessä. Kuusivuotiasta piristää joulujännitys. Ikäiseni menehtyneen perhettä ja läheisiä ei varmasti. Joulusta tuli heille musta muiltakin osin kuin sään. Elämä on välillä sattuman varassa.

 

 

Itse mietin kuinka pienestä kaikki onkaan kiinni. Yksi kääntyminen tarkistamaan ulko-ovella, ettei valot jääneet päälle tai yksi pudonnut hansikas ylös nostamisineen. Ja kaikki olisi niin kuin ennenkin. Lapset penäävät yliajajan sanktiota. Kuljettaja ei varmasti halunnut näin käyvän. Kuolemantuottamus (juridisen rangaistuksen lisäksi) omalla tilillä kulkee varmasti rangaistuksena koko loppuelämän. Mietteet siitä, mitä olisi voinut tehdä toisin. Olisiko voinut? Itseäni lohduttaa hieman se tieto, että tuntemani ihminen ei ehtinyt kärsimään tai tajuamaan kohtaloaan. Sitä, että kaikki loppuikin hänen kohdallaan näin. Niin voimakas oli auton iskeytyminen, että kaikki oli ohi sekunneissa. 

Hänen muistolleen.

 

Joulu(l)ista

Jouluista. Pikku hiljaa. Etenkin pimeän tultua, kun ei näe, että pihasireeneissä on silmut ja nurmikko on ihan vihreä. Mietin tuossa tiskatessani, mistä paljon puhuttu joulustressi syntyy. Itsehän stressaan lähinnä kuinka saan pidettyä omat hermoni kasassa, kun joulun viettoa sumplitaan. Sekin helpottaa sitten, kun kaikki on selvää. Tiedetään kuka on paikalla ja missä se paikka on. Yhteisistä alkuvuosista miehen kanssa olen laantunut sen verran, että olen oppinut tulemaan toimeen sen kanssa, että hänen suvussaan suhtautuminen kelloon on kuin Afrikassa. Pääasia, että sovitut asiat tapahtuvat tänään. Ei sillä ole niin väliä, jos ne ovat alunperin sovittu kahdeksitoista.  

Toinen asia taitaa olla raha. Monella se lienee on se ensimmäinen. Jouluun kohdistuu etenkin lapsilla paljon odotuksia. Ja ne yleensä maksavat. Sitten on kenties maksullinen pukki (kuulostaapa irstaalta), kuusi (jos ei ole omaa metsää) ja ne pakolliset jouluruoat juomineen. Niiden lahjojen lisäksi. Joulusuklaata ei saa unohtaa! Makeisverokin nousi tänä vuonna.

Kolmas on ehkä aika. Missä välissä kaiken ehtii hoitamaan valmiiksi? Etenkin, jos joulun järjestämisen ohella on työ hoidettavana.

Kaikkiin näihin taitaa liittyä ne odotukset. Odotukset levollisesta, lämpimästä ja viihtyisästä joulusta.

Minun joululistani näyttää tällä hetkellä tältä:

- lahjat (huomenna)

- piparkakkutaikina ja piparkakkutalo (tiistaina, osa taikinasta pakkaseen)

- piparkakkujen ja torttujen leipominen sekä joulusuklaan teko (ensi viikonloppu)

- jouluvalot (laitettu)

- joulukoristelu (ainoastaan kuuseen)

- paketointi (jossain välissä iltapuhteena)

- joulukortit (taitavat lähteä osoitteenmuutoskortteina, joiden lähettämisen tajusin jääneen väliin)

- joulusiivous (sama siivous kuin joka viikko+ ekstrana ikkunoiden pesu sisäpuolelta)

- jouluruoka (menee samalla vaivalla kuin mikä tahansa ruoan valmistus)

- ruokapöytä (potentiaalinen löydetty!)

No entäs ne odotukset? Rauhallinen, kiireetön ilmapiiri. Ei mitään ylimääräisiä pakon edessä keksittyjä lahjoja meille aikuisille. Oikein ihana joulukuusi. Parisuhdetoimintaa miehen kanssa saman peiton alla ennen kuin jompi kumpi ehtii nukahtaa sohvalle töidensä ääreen. Joulukuun loppupuoli on pyhitetty vapaalle töistä. Kummallakin.

Hanskat tiskiin!

Voisiko heittää? Hanskat tiskiin. Joulun vieton kanssa. Mieli tekisi.

Itsestään selvää joulun vietossa on yksi asia. Se vietetään meillä. Me olemme ainoa kaikille osapuolille neutraali koti appivanhempien avioeron jälkeen. Tykkään kotijoulusta.

Kolme vuotta sitten joulu vietettiin anopin luona. Siitä en tykännyt. Muut aikuiset alkuperäisinä perheenjäseninä olivat tottuneet. Olisihan se tietysti joulurauhan säilyttämisen kannalta ihan hyvä, jos jaksaisi pitää suunsa kiinni viisi minuuttia ennen joulupukin saapumista kello 19.40 siitä, ettei anopin enää kannattaisi mennä saunaan. Ensin hän oli kolme tuntia päivällä viemässä muistamisia ystävilleen, siiten kaksi tuntia vierähti haudoilla. Näiden lisäksi saunominen ja syöminen oli ollut tarkoitus saada hoidettua pois ennen joulupukin vierailua (ilman tiukkoja aikatauluja). Kumpaakaan ei ehditty tekemään. Anoppi nimittäin lähti vielä yhdeltätoista jouluostoksille, vaikka puoliyhdeksi oli sovittu miehen synttärikakkukahvit (Joo tottakai jouluaattona, joulurauhan julistuksen jälkeen. Näin on aina tehty!). Anoppi oli luvannut olla paikalla ajoissa. Hän saapui paikalle puoli kolmelta... Eikä ollut ehtunyt vielä edes toimittamaan niitä lahjoja silloin. 

En osannut muuten pitää suutani kiinni viisi minuuttia ennen pukin saapumista. Se vyöryi jotenkin näin: "Olemme koko päivän odottaneet, että olisit ajoissa jossain. Nyt olemme yli neljä tuntia myöhässä siitä ajankohdasta, jolloin saunominen oli tarkoitus aloittaa, jos olisimme halunneet syödä ennen joulupukin ja lahjojen saapumista. Lapset eivät ole syöneet koko päivänä mitään oikeaa. Jos aiot nyt mennä vielä saunaan ennen syömistä ja pukkia, niin minä otan lapset kainaloon ja käymme syömässä Mäkissä."

Kas kummaa: Viimeiset kaksi joulua olemme viettäneet meillä. Ja ne ovat sujuneet hyvin. Jos anoppi ei ole ehtinyt ajoissa paikalle, niin onneksi jouluna ruoka ei lopu kesken. Tänä vuonna olen vain tympääntynyt yhteen asiaan. Kaiken valmisteluun. Valmiiseen tilaan, rauhaan ja pöytään tulemiseen. Siihen, että se olen minä lasten kanssa, kuka sen mahdollistaa kuudelle muulle, täysi-ikäiselle ihmiselle. Syksy on ollut niin kamalan kiireinen, että en haluaisi joulusta sellaista. Haluaisin vain keskittyä saman katon alla asuviin perheenjäseniini kaikessa rauhassa. Enkä passata ketään. Ja sitten pyhien jälkeen heti taas siivota sotkut, mitkä syntyvät kymmenen ihmisen joulun vietosta saman katon alla. On tässä vähän muutakin. Jos on kamalasti kaikenlaisia toiveita joulun kulusta ruokatarjoiluineen ja osallistujineen, niin aina voi itse järjestää (ja maksaa) mieleisensä joulun. Joulupäivänäkin voidaan kokoontua ja syödä yhdessä. Miksi kaikesta pitää tehdä niin vaikeaa? Vai onko se sittenkin helppoa? Esittää vain toiveita ilman konkreettisista, henkilökohtaista osallistumista asioiden järjestämiseen.

Kiristääkö? - Ei pahasti. Kunhan vain vähän keuhkoan. Tiedän nauttivani joulusta joka tapauksessa. Paitsi, jos anopin koira juoksee lisää naarmuja meidän valkoiseen puulattiaan.

Sivuraide: Mistä muusta kuin aidosta kristalliplafondista tietää tulleensa vanhaksi? - Kun on työpaikan pikkujoulusta kotona jo kello 0.10, eikä aamulla särje edes pää. Olemme tämän päivän kierrelleet lähiseutujen antiikki- ja vanhan ajan kauppoja ja - varastoja ruokapöytää olohuoneeseen etsien. Pöytä on samanlainen projekti kuin kuvassakin auki olevat oven pielet. - Jouluksi valmista. 

Nelipäiväinen viikko

Olen siirtynyt nelipäiväiseen viikkoon. Pakko sen on niin olla. Nyt jo monta kuukautta. Ensin on maanantai, sitten onkin perjantai, lauantai ja viimeiseksi sunnuntai. Lauantai on viikkoni paras päivä. Silloin on oma vuoroni nukkua pitkään. Ainakin yhteentoista. Aamulla. Joskus tekisi kyllä mieleni nukkua suoraan iltayhteentoista. Mutta silloin viikostani tulisi vain kolmepäiväinen. Sunnuntaina mies saa nukkua vuorostaan. 

Viime perjantai-ilta poikkesi normaalista: Mies ei nukahtanut sohvalle yhdeksältä. Vasta kahdeltatoista, enkä jaksanut enää tulla päivittelemään elämääni. Sama juttu lauantaina... Siksi olen täysin myöhässä jouluhypetyksestäni. Kaikki muut ovat ehtineet aloittaa jo (tai oikeastaan kaikki vaikuttavat olevan vähän myöhässä tai muuten innotomia...) Onneksi aatto taitaa tänä vuonna osua nelipäiväisen viikkoni päiville. Muuten se saataisi jäädä viettämättä!

Tällä hetkellä joulun lähestyminen näkyy meillä kahdessa asiassa: keskeneräisessä joulukalenterissa aulan seinällä ja lasten joululahjalistoissa. Kolmessapa. Kymmenessä päiväkodilta ostamassani lapsieni tekemässä joulukortissa. Lähetän ne niille, joiden huumorintajun tiedän lyövän tyhjää tämänvuotisen kortti-ideani edessä. Onneksi meillä on valokuvatulostin tottakai johtomiehellä on, muuten olisin jo auttamattomasti myöhässä niiden kanssa. Ehkä ensi viikonloppuna. Lisäksi joulun lähestyminen kuuluu meilläkin Jouluradion kautta.

Luin paikallisesta seurakuntien lehdestä joululahja-kampanjasta. Kampanjan tarkoituksena on lahjoittaa 20-50 euroa rahaa, jolla kirkon työntekijät hankkivat toivelahjan sellaiselle paikalliselle lapselle, jonka perheellä ei muuten olisi siihen varaa. Lapsi saa itse nimetä toivelahjansa. Sen ei siis tarvitse olla Pieni talo preerialla-dvd-boksi. Viime vuonna tällaisia lapsia oli ollut yli kahdeksansataa kotikontuni seurakuntien alueella. Tänä vuonna kriteerit täyttäviä ilmoittautuneita perheitä on enemmän. 

Kuinka paljon kuusivuotias vielä uskookaan pukkiin, päätimme yhteistuumin tyttöjen kanssa heidän karsivan yhden lahjan omista listoistaan ja lahjoitamme niistä vapautuneet lahjarahat jollekin toiselle. Lapselle kenen lahjalistassa ei ehkä lue: sänky, kosketusnäyttöpuhelin, mp3-soitin, kuivapiruettialusta, Aino-tossuja ym. Lapset saivat listata kuusi lahjaa listoihinsa. Yhdeksänvuotias kirjasi asteen verran hintavampia... Kuusivuotias toivoo: "meikkinaamaa, petsoppi-lentokonetta, topmodelia, leikkikeittiötä, petsoppitaloa, Reino-tossuja ja stadion muovailuvahaa."

Kumpikaan ei tule kaikkea toiveistaan saamaan. Toisaalta tiedän kokemuksesta, että he tulevat saamaan paljon muuta listan ulkopuolelta. Puolitoistavuotias oli vaatimaton. Hän sanoi vain: "Anna!". Otin vapaudekseni tulkita, että se tarkoitti hänen haluavan uutta villapukua. Jos vaikka saisimme pakkasta ja lunta joskus.

Monta kertaa

olen viime päivinä ajatellut ehtiä istuvani koneen ääreen. Monta kertaa. Ja purkaa ajatuksiani vielä tämän kuun puolella. Koota tilinpäätöstä tunteistani. Itselleni. Etteivät ne unohtuisi.

Heinäkuun lopussa vastaanotin puhelun. Mitä luultavammin isäni oli löydetty kuolleena kotoaan. Vainajan tunnistusta ei pystytty suorittamaan ulkoisista tuntomerkeistä. Isäni oli ehtinyt olemaan helteillä kuolleena pari viikkoa. Kukaan ei ollut kaivannut häntä sinä aikana. Minäkään. Poliisit oli kutsuttu paikalle, kun rappukäytävä oli aikanut haista kalmalle. Kahden viikon aikana en ollut kertaakaan yrittänyt tavoitella isääni. Itse asiassa olin tehnyt sen viimeksi yli vuotta aiemmin. Isä pitä puhelinta pois päältä. Soitti silloin, kun katsoi kuntonsa kestävän.

Terveysviranomaiset eivät suositelleet asuntoon menoa. Siellä suoritettiin asunnon otsonointi. Se kesti viisi päivää. Hajoittajat olivat ehtineet kaikille pinnoille. Sen jälkeen koko asunnon irtaimisto tuli hävittää. Mitään ei suositeltu säästettävän. Minun tuli hävittää se. Seuraavana viikonloppuna kuolintiedon saatuani ajoimme miehen kanssa pari sataa kilometriä toiselle paikkakunnalle. Suojamyssyt, hengityssuojat ja kumihanskat hankittuina. Päällä vaatteet, jotka tuli hävittää asunnosta poistumisen ja peseytymisen jälkeen. Olimme saaneet isännöitsijältä luvan peseytyä taloyhtiön saunatiloissa. Kenelläkään ei ollut avaimia. Huoltomies tuli avaamaan oven ja veloitti viikonlopputaksan.

Asunnon ulkopuolelle oli hankittu kannellinen, iso jätelava. Irtaimisto oli saatava kannen alle, koska lava tultaisiin hakemaan vasta arkena ja irtaimiston tuoksu houkuttelisi paikalle haaskaeläimiä. Kuudessa tunnissa kävimme läpi kaikki paperit (jotka ehdimme), lääkkeet ym., hajoitimme huonekalut ja heitimme melkein kaiken roskalavalle. Kaksi laatikollista papereita (jotka oli arkistoitu hyvin) otin talteen perunkirjoitustietoja varten. Ne pitää säilyttää ulkovarastossa. Sekä kaksi muovipussissa ollutta PuistoBlues-paitaa tältä kesältä. Isä lähetti meille aina sellaiset. Muistoina hänen kesiensä kohokohdasta. Tänä vuonna ne eivät ehtineet postiin asti. Asuntoa ei tarvinnut siivota, koska ihan kaikki pinnat menivät sen jälkeen remonttiin. Kalman haju on kuulema ainoa haju, johon ei ole keksitty poistokeinoa.

Tapasimme isän naapureita. He osasivat kertoa, milloin hänet oli viimeksi nähty. Hän oli ollut helteillä mustikassa. Vienyt suurimman osan marjoista puhdistettuna naapurin lapsiperheelle. Hän ei itse ollut tarvinnut marjoja niin paljon. Tämän jälkeen hän ilmeisesti oli mennyt päiväunille. Eikä herännyt enää. Illalta ei löytynyt enää merkintää verensokeriarvosta, jonka hän oli säntillisesti mitannut aamuin illoin yli puoli vuotta. Aina insuliinihoidon aloittamisen jälkeen. 

Kotimatkalla ja sen jälkeen en ole päässyt eroon ajatuksesta, että ihmisen elämän matkalla kertynyt irtaimisto saatiin hävitettyä kuudessa tunnissa. kokonaan. Kansi kiinni. Ja se oli siinä. Aika kamalaa.

Kotona kävin pihalla läpi isän papereita. Hän piti päiväkirjaa kunnostaan. Sairausoireistaan, syömisestään, liikunnasta ja juomisestaan. Yksinäisyydestään. Ensimmäiset merkit kunnon heikkenemisestä löytyivät keväältä. Muutama merkintä huolesta, että asiat pitäisi selvittää ja käydä läpi. Etteivät ne jää minun harteilleni. Hän ei ehtinyt sitä tekemään. Mukana laatikoissa kulki myös oma "synninpäästöni", useampi postikortti, jotka löytyivät isän ulko-oven edestä. Hänen ystävänsä olivat alkaneet kaipailemaan häntä, kun hän ei ollut aikoihin soitellut. Häntä oli siis kaivattu, vaikka minä en sitä ollutkaan tehnyt.

Hautajaiset olivat vasta liki kolme kuukautta kuolemasta. Pienet. Hänet haudattiin samaan hautaan vanhempiensa kanssa. Uurnassa. Arkkuhautaaminen olisi ollut mahdotonta. Siunaustilanteessa podin tunnon tuskia kristillisestä lähestymistavasta. Isää ei koskaan oltu edes kastettu. Että en osannut järjestää muunlaista hautaanlaskua kuin kristillistä. Uskoa, jota hän ei koskaan tunnustanut. Hävetti itkeä. Kukaan muu ei itkenyt. Meistä yhdestätoista paikalla olleesta. Paitsi mieheni ja yhdeksänvuotias.

Haudalla laskin uurnan kuoppaan. Ja lapion hiekan sen päälle. Lopuksi kaikki paikalla olleet aikuiset tulivat ja laittoivat oman lapiollisensa tai kaksi. Omasta tahdostaan. He olivat oikeat ihmiset paikalla. Viimeisenä laitoin paikoilleen nurmikannen. Muistokimppuja oli kolme. Hautakivi jäi ilman tekstiä. Talveksi.

Muistotilaisuudessa pelasimme jatsia. Noppapeliä, jota tahkosimme lapsena isäni kanssa aina tavatessamme. Itse asiassa hän tahkosi sitä kaikkien halukkaiden kanssa. Kuulin tarinoita hänen elämästään. Ja tajusin kuinka yksin hänen mielensä oli aina ollut. Suruadresseja oli kaksi. Toinen hänen kotitalonsa taloyhtiöltä. Toinen veljeltä. Ei kovin monta. Illalla äitini luona kuusivuotias ihmetteli mummoltaan, miksi olen niin väsynyt. Äitini kertoi minun olevan väsynyt, koska yksivuotias oli valvottanut minua edellisen yön. Mielessäni ajattelin, koska olin haudannut isäni hetkeä aiemmin. Äitini on isäni poismenosta helpottunut. Hänen nuoruuden virheestään ei ole enää mitään jäljellä. Minunkin kai kuuluisi olla.

Olin ajatellut laittaa isänpäivänä kuolinilmoituksen kotimaamme suurimpaan sanomalehteen (isä asui sen jakelualueella, enkä tiedä ollenkaan ketä kaikkia kuolinuutisen olisi tullut tavoittaa). Ikään kuin päätökseksi tälle kaikelle. Isänpäivätoivotuksena, jota emme tänä vuonna enää saaneet lähettää. Pienin ilmoitus maksoi yli kaksisataa euroa. En laittanut. Itkin sillekin. Isäni pesä on varaton. Oli jo alunperin. Kukaan ei tule samaan edes saataviaan. Jaettavaa on yhteensä 2,58 euroa. Perunkirjoitus- ja hautajaiskulujen jälkeen vessojamme ei remontoida tänä vuonna. Ehkä hän ymmärtäisi.

Itse en ymmärrä tätä aika ajoin kumpuavaa surua. Ehkä se johtuu siitä, että kaikki jäi kesken. Tai ettei mitään koskaan oikein ollutkaan.

ps. Ensi kerralla lupaan olla iloisempi, kun sain tämän pois sydämeltäni.

Kai se on pian meilläkin

Murrosikä. Viitteitä tulee jatkuvasti lisää.

Ennen siistin yhdeksänvuotiaan vaatteet jäävät käytön jälkeen lojumaan lepakkotuoliin. Yhä useammin ja useammin ne eivät löydä enää ilman muistuttamista pyykkikoriin.

Äidin valitsemat vaatteet eivät kelpaakaan enää aina mutisematta. Koska muillakaan ei ole sellaisia. Korjaus: Kenelläkään muulla!

Joihinkin kokeisiin lukiessa kiukuttaa. Tyhmä koe. Englantia ja uskontoa ei koskaan tulla tarvitsemaan mihinkään. Ei ainakaan yhdeksänvuotias. Hänelle on ihan sama. Ainakin hetkellisesti.

Kannattaa lukea kuvan tekstit. 

Se voi olla teilläkin edessä: Vastenmielinen englanti, 

jossa ei ole kirjain-äänne-vastaavuutta. 

Vielä jaksaa naurattaa! 

- Äitiä.

Kavereiden kanssa pitäisi päästä olemaan useammin kuin aika riittää. Pelkkä kotioloissa perheen kesken oleminen on päivä päivältä tylsempää. Luistelusta ei kuitenkaan olla valmiita tinkimään. Yhdeksänvuotias tietää, että koulu ensin. Muuten jää luistelu.

Herkkukaapista saatetaan salaa käydä syömässä karkit, jotka oli tarkoitettu vasta karkkipäivälle. Vielä ei ole suunnitelmallisuus kulkenut niin pitkälle, että tyhjien karkkipaperien hyllylle jättäminen saattaa käräyttää karkkihiiren. Roskat hyllyllä roskakorin sijasta kuuluvat ilmeisesti samaan sarjaan kuin likapyykki tuolilla.

Ruoka sen sijaan ei maistuisi yhtä hyvin kuin ennen. Opettaja otti yhteyttä huolestuneena vähäisestä syömisestä koulussa. Kouluruokailusta en ole huolissani. En söisi sitä itsekään. Terveydenhoitajankin tarkastuslapussa luki alipainoinen. Oikea syöminen jätettäisiin väliin, jos ei ole yhtään nälkä tai tarjolla oleva ruoka ei ole hyvää. Iltapalaksi riittäisi mandariini. Lounaaksi koulussa pelkkä raaste. Tyttö on aina ollut laiha. Ja pitkä ikäisekseen. Mutta syönyt aina hyvin. Liikkunut paljon ja perinyt luojan kiitos isänsä suvun hoikan varren. Syömisen kanssa ei ole ollut mitään ongelmia. On syöty silloin, kun on ruoka-aika ja juuri sitä, mitä on tarjolla. Mukisematta. Nyt purnataan vastaan. Hänestä on tullut valikoiva syöjä. Vielä vanhempien auktoriteetti ylettyy ruokailuun asti. Entä myöhemmin?

Viitteet tulevasta ajanjaksosta lisääntyvät pikku hiljaa. Mutta ihan vielä ei olla siellä asti. Äidin hermo ei mene vielä. Vielä jaksaa allekirjoittanutta naurattaa salaa (paitsi tuo syömisjuttu). Yhdeksänvuotiaalle tulee ämpyilyn jälkeen paha mieli. Pyydetään anteeksi. Jutellaan asiasta. Hän ei tiedä miksi välillä kiukuttaa ne ihan itsestään selvätkin asiat. Ainoastaan kuusivuotiaalle hän saattaa sanoa rumasti. Muille ei. Vielä. Läksyt ovat aina tehty heti koulun jälkeen. Kokeisiinkin luetaan silti, vaikka ei huvittaisi! Tullaan syliin. Muulloinkin kuin sovintovaiheessa. Ja tehdään pyydetyt asiat kaikesta huolimatta. Jos ei ensimmäisellä sanomisella, niin ainakin viidennellä. Saunotaan yhdessä. Käydään lenkillä yhdessä. Höpsötellään yhdessä. Nauretaan enemmän kuin ennen. Huumorintajumme lähenevät toisiaan tytön kasvaessa. Sieltä se on tulossa.

Ehtoisa emäntä

Meidän perhe meinaa. Yllätysvieras vaihtui toiseen. Ja se toinen on viihtynyt meillä jo liki viikon. Ensimmäinen vieras onneksi tajusi lähteä yhden emännän kokeiltuaan. Tämä kurkkukipu-yskä-nuha-nivelkolotus-kuume-vieras sen sijaan haluaa ilmeisesti jäädä jokaisen emännömäiksi ennen kuin suostuu poistumaan. Ensin mies kokeili isäntänä olemista, sitten emäntinä seurasivat perässä minä, yhdeksänvuotias ja viimeisenä puolitoistavuotias. Ja vielä emännöidään. No ei se mitään. Kyllä meillä mahtuu yskimään.

Meillä ei ole enää männynkeltaista, vaan vitivalkoista. 

Oli vain pimeää. Enkä jaksanut hakea jalustaa. 

Saati kiinnittää salamaa. 

Niksipirkka: Saat halpoja, aitoja seepiakuvia, 

kun kuvaat kohteitasi pimeän aikaan 

kattovalaisimien valossa.

Näissä merkeissä vietettiin myös isänpäivä. Päivä, jona isä saa perheessämme tehdä mitä haluaa tai olla tekemättä mitään. Edes lasten kanssa. Ainoa päivä vuodessa, kun hänen ei oleteta laittavan tikkuakaan ristiin. Paitsi pihvien paistamisen suhteen. Meillä mies on kuin syntynyt isäksi, ja se piirre on hänessä läsnä jokaikinen päivä. Isänpäivänäkin. Mutta etenkin niinä 364 muunakin päivänä, joten siksi isänpäivänä pidetään huoli laiskottelumahdollisuudesta. Samaa toivoisin äitienpäivältä, vaikkei sitä minulle suodakaan.

Päivä alkoi croisanttien leipomisella ja banoffeen kokoamisella sekä ulkoilulla ja pihatöillä, ennen kuin isämies herätettiin brunssipöytään puolelta päivin. Puolitoistavuotias oli päiväkodissa (minun avustamanani) tehnyt kamalan seinätaulun savesta. Kaulin levyn tytön eteen ja annoin rääppiä sitä mielensä mukaan. Samalla katsellen sivusilmällä, kun muut äidit painoivat pienokaistensa kädenjälkiä savilevyillensä. Ei jaksa tämä kolmannen lapsen äiti sellaista, vaan mies sai lapsensa ihan omaa tuotantoa ei sentään vaipassa. Kellarin seinälle laitettavaksi. Sinne naisvaltaisen perheen ainoaa miehiseen tilaan. Siellä ei esteetitön isänpäivälahja pääse häiritsemään kenenkään silmää. Ehkäpä ensikertalaisisä on jopa ylpeä tyttärensä taiteellisesta tuotoksesta?

 

 "Taivaan paneelit" 

Luontokuvia en myöskään jaksa mennä kuvaamaan ulos. 

Sisältä ikkunan läpi kuvattuna on...

...ainakin paljon lämpimämpää.

Varsinaiseksi lahjaksi mies sai sellaisen laser-vatupassi-vaaitin-mikä-lie-hässäkän. Mitäpä muutakaan... Tosi hieno ja erinomainen. Ja etenkin tuikitarpeellinen.  

Olen kiukkuisella tuulella. Huomasitteko? Ini ini.

Yllätysvieras

En kamalasti tykkää yllätysvieraista. Ainakaan sellaisista, jotka tulevat ilman viidentoista minuutin varoitusaikaa. Haluan ehtiä oikomaan kengät eteisessä järjestykseen ja vaihtamaan pikkumustat kotivaatteet edustuskelpoisempiin. Myös keittiönpöydän alus on hyvä ehtiä imuroimaan yksivuotiaan minä-itse-syöjän jäljiltä. Hän meinaa ilmeisesti luulee, että jos leivän murut tai mandariinin palan nakkaa lattialle, siitä kasvaa pika pikaa uusi lajinsa edustaja. Tämä imurointihan tapahtuu muutenkin päivittäin, mutta ei välttämättä juuri ennen yllätysvieraan saapumista.

Tällä kertaa meille tuli sellainen yllätysvieras, josta en välitä ollenkaan. Tulisi se sitten ennakkovaroituksen kanssa tai ilman. Vatsatauti. Kuusivuotiaalle. Äänen lähtö. Itselleni. Ensimmäinen yllätysvieraista pakotti jäämään ainakin täksi päiväksi kotiin. Itsehän menisin töihin vaikka pää kainalossa.

On tässä se hyvä puoli, että nyt ehdin tekemään epämieluisan homman. Silittämisen. Se on päässyt pitkittymään. Ja sillä aikaa pino on päässyt kasvamaan:

Vaatteitahan meillä ei silitetä kuin äärimmäisen pakon edessä. 

Hama-helmiä sen sijaan silloin tällöin. 

Mutta niitäkin vastentahtoisesti!

Valois!

Meillä tämä kodin laittaminen kestää ja kestää. Isommat remontit vaativat toki suunnittelua, lupia ja rahaa. Mutta ihan nämä pienetkin asiat etenevät hitaasti. Nyt, kun olohuoneen edustalla oleva hevoskastanja tiputti lehtensä ja vastapäisen naapurin omenapuut ovat paljaina, olisin onnellinen niistä olohuoneen ikkunoiden verhoista. Ihan vain esimerkiksi.

Ei tapahdu tämän rintamamiestalon 

valaiseminen kuin velhojen taukasauvasta: 

Valois!

Asiat eivät edisty. Ei ole aikaa. Ei ole visioita. On vain paljasta pintaa. Ja keskeneräisyyttä. Ei aikaa ideoida ja visioida. Paitsi yksi pieni pala kerrallaan. Kolme kuukautta aulaeteisemme kattoa koristi kolkko loisteputkivalaisin. Kunnes idea kristallivalaisimesta iski. Sitten odotettiin kuusi viikkoa toimitusta tehtaalta. Ennen kuin johtomies pääsi asiaan. Nythän meillä ei ole kuin 76 keskeneräistä kohtaa. Visiota odottamassa. Mutta yllätän itseni ikipessimistin: Yksi kohde lisää on valmiina!

ps. Vanhuus ei taida tulla yksin. Se tulee kristalliplafondi katossa. Ja tervetuloa uudet lukijat! Onko teillä jo aitokristallivalaisimia? Vanhoilla lukijoillahan toki on. He ovat jo vanhoja lukijoita.

Hommat hoituvat

tavalla tai toisella. Asiat tulevat tehdyiksi. Meilläkin. Eikä niiden tekemisistä riidellä. Mitä nyt vähän subjektiivisesti kitisen tänne blogiin. Se on pääasia.

Meillä molemmat aikuiset hoitavat monia asioita. Arjen ylläpitäviä asioita. Harvemmin yhdessä, mutta erikseen. Ainoita asioita, joita mies ei oikeastaan koskaan tee on pyykkihuolto ja siivoaminen. Jälkimmäisen hän lopetti sen jälkeen, kun huomasi, että imuroin salaa hänen jälkeensä. Ei imuroinnin jälkeen voi jäädä roskia lattialle. Edes sohvan alle. Minä puolestani jätän suosiolla kaikki elektroniikkaan liittyvät asentamishommat miehelle. Samoin auton renkaiden vaihdon. Jälkimmäisen lopetin sen jälkeen, kun huomasin, että mies käy kiristämässä mutterit salaa minun jälkeeni. Ruokaa mies laittaa harvemmin, mutta lihojen (siis oikeiden lihojen, ei jauhelihan tai kanafilésuikaleiden) valmistelu ja kypsennys ovat hänen hommiaan. Monet jokapäiväsistä kotitöistä ovat siis minun harteillani. Eikä se harmita minua tällä hetkellä. Nyt minulla on niille myös työ vastapainona. Mies sen sijaan hoitaa mieluummin kaikki autoiluun liittyvät jutut, kuten harrastus- ja kaverikuljettamiset. Sillä ajalla minä hoidan niitä muita juttuja. Tasan menee siis yhteinen panostus. 

Tässä viime aikoina olen miettinyt huvittuneena, kuinka eri ajan me saamme käytettyä tiettyihin arjen juttuihin. Tai kuinka reippaasti tartumme niihin käsiksi. Mies ei tartu. Heti. Hänen taktiikkansa lienee se, että ne hoituvat itsestään, jos niitä ei tee heti sillä sekunnilla. Minulla menee roikkuvaan asiaan hermo ja hoidan sen vaivihkaa. Kuten iltatiskien hoitaminen.

Toinen asia, johon olen kiinnittänyt huomioni on se, että miehellä kestää aamuisin kaksi tuntia saada itsensä ja kaksi nuorinta lasta autoon matkalle päiväkotiin. Töissä hän on kahden ja puolen tunnin kuluttua heräämisestään. Autan häntä aamuisin lasten aamutoimien kanssa, joten suurin osa ajasta hänellä menee kai vain omaan heräilyyn. Näin päättelin sen jälkeen, kun viime viikolla hoidin itse ensimmäistä kertaa lasten hoitoon viemiset, kun mies oli Helsingissä. Olin töissä 1 h 25 minuuttia heräämisestäni.

Kolmas asia on kauppareissut. Note to myself: Ne kannattaa hoitaa itse. Aloitan kauppareissun laatimalla viikkoruokalistan. Sitten ostoslistan. Ja viimeisenä sen kaupassa käynnin. Itse kauppareissuun matkoineen kuluu tutussa kaupassa alle tunti. Listojen laatimiseen vartista puoleen tuntiin. Kun mies menee kauppaan ostoslistan tekeminen kestää kauemmin, koska nimeän osan ostettavista tuotteista erikseen tuotemerkkeineen. Silti:

Mies soittaa kaupasta ainakin kolme kertaa. Lyhyimmillään hänen kauppareissunsa on tähän mennessä kestänyt 2 h 20 minuuttia. Siltikin, vaikka käymme samassa kaupassa joka viikko, eikä siellä ole tähän mennessä kertaakaan sijoiteltu tuoteryhmiä uudelleen. 

Onneksi mies on niin viisas, että ei ole kertaakaan lähettänyt minua Biltemaan tai Motonetiin. Eksyisin varmasti jo matkalla. Kohteeseen löytäessäni en tasan varmasti löytäisi oikeaa tuotetta, jota olisin sinne mennyt hakemaan. Tarkasta kuvauksesta huolimatta.

Tämän viikonlopun hommat näyttävät yhdelle seuraavista kuvaruuduista. Kaikille kynnelle kykeneville perheenjäsenille:

Kollaasin kuvat on kaikki otettu tänään. 

Lämpimien ilmojen takia osa kukista kukkii edelleen. 

Varjopuolena on se, että ehkä kuudennes lehdistä on edelleen 

puissa ja pensaissa. Luulen, että muutama muukin 

viikonloppu vietetään vielä haravan varressa. 

Tämä on viides niiden kaverina.

Sivuraide: Sitten on yksi parisuhdepuoli, jossa mies kyllä hoitaa minua useammin ne varsinaiset työt. Lasketaanko ne kotihommiksi?

Onnea on,

kun kahdentoista tunnin työpäivän jälkeen, kolmetoista tuntia kotoa lähdöstä, saapuu kotiin uusi Avotakka käsiveskassa. Mies on laittanut takkaan tulet (silkkaa huushollin lämmittämistä, ei mitään tekemistä romantiikan kanssa), tehnyt ruoan (lapset tarvitsevat ruokaa) ja kaikki alaikäisemme ovat jo nukkumassa.

Kyllä. Olen nähnyt lapsiani tänään puoli tuntia aamulla. Sekin tuntuu välillä ihan hyvältä. Se, että saa hyvällä omalla tunnolla jäädä töihin tekemään kaikki kertyneet, pienet pakolliset hommat, jotka vain odottivat tekijäänsä. Tai oikeastaan tekijänsä aikaa. 

Parhaan säästin kuitenkin viimeiseksi: Mies oli tiskannut päivän ruoanvalmistusastiat. Nyt, kun menee nukkumaan, ehtii juuri olemaan 11 tuntia poissa töistä ennen kuin homma pyörähtää käyntiin taas.

Aallon pohjat ja huiput!

Tämän päivän aallon harjoja on ehdottomasti nukkuminen. Ensin puoliyhteentoista asti talviaikaa ja sitten vielä päiväunet yksivuotiaan seurana. Niiden välissä sain syödä yksin "aamupalan", kun muut olivat ulkona haravoimassa. Ja ehdin siivoamaan. Ihan yksin. Päiväunien jälkeen lähdimme Ikeaan. Ihan vain hakemaan paristoja ja valkoisia valokuvakehyksiä. Sitä ennen inspiroidumme uuden sohvan etsimisestä netissä. Meillä on vain viisi vuotta vanhat sohvat. Ennen luonnonvalkoiset. Nykyään luonnonlikaiset. Valkoisesta kangaspäällisestä en aio luopua tulevaisuudessakaan, mutta nyt mallin olisi kiva olla sellainen, että se on vesipestävä ja valkaisun kestävä sekä siihen saisi jo ostovaiheessa hankkia varapäälliset (Ikea). Istumapaikkoja tulisi löytyä seitsemälle hengelle. Aallon huippuihin kuuluu ehdottomasti myös se, että en laittanut pihalla yhtään lehteä kasaan.

Meillä on edessä myös olohuoneeseen ruokapöydän hankinta. Se olisi jo hankittu, jos mieleinen olisi tullut vastaan. Viimeaikaiset suunnitelmat ovat olleet sen suuntaisia, että se tehdään itse. Näin on tehty ennenkin, jos juuri mieleistä ei löydy. Nettikierroksen aikana vastaani tuli kuitenkin Ilmari Tapiovaaran valkoinen Pirkka (180cm x 80cm). Pöydän kanssa vastaan tuli vain naisen ja miehen ero: Miehelle ei ole mitään ongelmaa siinä, että minä maksan saman verran hänen valitsemastaan taulu-tv:stä. Mutta televisiota pitkäikäisempi pöytä on liian kallis. Ehdotinkin, että hän saa isänpäivälahjaksi yhden jalan kyseisestä pöydästä ja joulu- ja syntymäpäivälahjakseen loput jaloista. Noin niinkuin johtojen sisästä. Ei lämminnyt idealle. Kumma tyyppi.

Mutta sitten niitä pohjia. Ylipäänsä eilinen työpäivä. Mutta isojen tyttöjeni hölmöily. Josta he eivät valehdelleet ja pyysivät anteeksikin. He saivat isovanhempien ostamana syyslomaristeilyllänsä limahämähäkit. Limalelut ovat olleet meillä pannassa sen jälkeen, kun yksi sellainen eksyi kerran vahingossa lelulaatikkoon. Ja sen jälkeen limaisia leluja olikin enemmän kuin yksi. Eiväthän isovanhemmat sitä tienneet. Mutta tytöt tiesivät. Myös sen, että hämähäkkejä ei olisi saanut ottaa rasioistaan pois. Kunnes he unohtivat sen, saatuaan kuningataridean mennessään naapurintytön luo leikkimään. Mikä olisikaan hauskempaa kuin heittää hämähäkit ilmaan ja säikäyttää tyttö niillä. Ihan leikillään vain. Hauskemmaksi juttu muuttui siinä vaiheessa, kun limahämähäkki lensikin vahingossa kaverin tukkaan. Ja limautui sinne kiinni. Tytöt olivat pahoillaan niin ilkiömäisestä ideastaan, kuin tavasta miten se päättyi. Ja pyysivät anteeksi. Ihan itse. Onneksi.

Tyttöjen kanssa käydyn keskustelun jälkeen rangaistuksena käytettiin kasvatusideologiamme yhtä äärimmäisimmistä rangaistuskeinoista. Karkkipäivän menettämistä. Se oikeasti kirpaisee silloin, kun karkkia saa syödä vain kerran viikossa.

Että sillai. 

ps. Kaverin tukkaa ei onneksi jouduttu leikkamaan vaan shampoopesu riitti hämähäkin irroittamiseen.