Kuusivuotiasta kohtasi menetys. Monia muita ihmisiä kohtaisi menetys. Kuusivuotiaalle läheinen päiväkodin aikuinen menehtyi kuluneella viikolla jäätyään suojatiellä auton yliajamaksi. Pieni ei vielä osaa käsitellä tunteitaan ja ajatuksiaan. Hetkittäin tulee itku. Omassa huoneessa askarrellaan enkeleitä. Huulilta kuuluu hiljaa "Suojelusenkelin" melodia tai "Peppi Pitkätossun jäähyväislaulu".
Niin odottamaton oli poismeno, että kuusivuotiaan on vaikea ymmärtää, että se oli nyt siinä. Enää ei nähdä. Lauleta yhdessä. Leikitä yhdessä. Ulkoilla yhdessä. Ei mitään yhdessä. Kuusivuotiasta piristää joulujännitys. Ikäiseni menehtyneen perhettä ja läheisiä ei varmasti. Joulusta tuli heille musta muiltakin osin kuin sään. Elämä on välillä sattuman varassa.
Itse mietin kuinka pienestä kaikki onkaan kiinni. Yksi kääntyminen tarkistamaan ulko-ovella, ettei valot jääneet päälle tai yksi pudonnut hansikas ylös nostamisineen. Ja kaikki olisi niin kuin ennenkin. Lapset penäävät yliajajan sanktiota. Kuljettaja ei varmasti halunnut näin käyvän. Kuolemantuottamus (juridisen rangaistuksen lisäksi) omalla tilillä kulkee varmasti rangaistuksena koko loppuelämän. Mietteet siitä, mitä olisi voinut tehdä toisin. Olisiko voinut? Itseäni lohduttaa hieman se tieto, että tuntemani ihminen ei ehtinyt kärsimään tai tajuamaan kohtaloaan. Sitä, että kaikki loppuikin hänen kohdallaan näin. Niin voimakas oli auton iskeytyminen, että kaikki oli ohi sekunneissa.
Hänen muistolleen.
3 kommenttia:
Siis voi ei! Järkyttävää, koska oli niin nuori! Järkyttävää, koska kaikki tapahtui juuri ennen joulua. Järkyttävää, koska tapahtui suojatiellä. Kaikki tässä on niin järkyttävää, ei voi edes eritellä kaikkia harmituksia.
Ei voi kuin toivoa voimia ja enkeleitä - jaksamista läheisille, lapsille tarhaan ja kaikille joita tämä on koskettanut. ♥
:'(
Itse myös perjantain joulu mielelle konsertin jälkeen miettinyt sitä vaihtoehtoa että jompi kumpi / molemmat meistä vanhemmista menehtyis.. Ja kuinka aloin itkeä sitten sitä että kun edes toinen jäisi eloon että lapsi / lapset saisivat kumminkin omassa perheessään kasvaa eikä sukulaisten nurkissa.
Ah, typerää pohdintaa, mutta elämä on tosiaan arvaamaton. :( Ja miten senkin lapsille selittää?
Eihän elämän arvaamattomuutta pystykään selittämään mitenkään. Eikä lapsen onneksi tarvitse sitä tietääkään. Sitten, jos jotain arvaamatonta tapahtuu, lapsikin pystyy omalla kypsyydellään sen ymmärtämään. Omalla tavallaan. Elämän ennakoimattomuuden.
Viimeisen puolen vuoden aikana, kun lapsiani on tavalla tai toisella koskettanut kolmen ihmisen kuolema, olen kokenut vaikeaksi selittää kuolemaa. Sitä mitä on ollut eläessä, mikä lakkaa olemasta kuoleman myötä ja mitä silti jää jäljelle kuolemasta huolimatta. Ihminen ei kuitenkaan katoa kokonaan, vaikka lakkaa fyysisesti olemasta. Meillä elämään jääneille hänestä jää aina jotain. Muistoja, hyviä hetkiä, mahdollisesti ihmisenä kasvamista hänen vaikutuksestaan.
Vaikka en itse koe uskovani Jumalaan tai taivaaseen, olen kokenut sen turvalliseksi satamaksi lapsille näiden kuolemantapausten myötä. He eivät ole osanneet kyseenalaistaa Jumalan tahtoa tapahtuneilla asioilla. Sitä miksi Jumala tahtoi näin käyvän. He ovat saaneet turvaa siitä, että taivaassa on hyvä olla. Poismenneellä läheisellä on nyt kaikki hyvin. Vaikka meitä täällä surettaakin.
Ja anteeksi, että vastaaminen unohtui.
Lähetä kommentti