Puusilmä

Olen puusilmä, kun olen jalkaisin liikenteessä. Tai ainakin näen asioita valikoivasti. Kuljen kuulokenapit korvilla. Sen lisäksi etten näe, en kuulekaan. Muuta kuin musiikin. Monet kerrat huomaan siirtyneeni paikasta A paikkaan B ilman minkäänlaisia muistikuvia ympäristöstäni, ihmisistä tai liikenteestä. Mitä enemmän olen ajatuksissani, sitä vähemmän näen tai muistan näkemästäni mitään. Olen monesti kuullut tutuilta ihmisistä, kuinka he ovat tehneet mielestään itsestänsä hölmön huutaessaan ja huitoessaan minulle. Ja minä vain kävelen ohi.

Jos en kiinnitä huomiota ihmisiin, huomioni kiinnittyy usein pieniin asioihin. Asfaltin lohkeamiin, jotka muodostavat jonkin tutun kuvion. Lumen hohteeseen tai hauskasti muodostuneeseen nietokseen. Veden kimallukseen. Tai lehtisilmujen viherrykseen. Hiekkapölyyn keskustassa. Ja harmittelen, ettei minulla ole mukanani kameraa, jolla voisin tallentaa ne. Huomioni kiinnittyy usein myös hajuihin. Useimmiten ne ovat pahoja. Pakokaasua. Tupakan savua. Hikeä. Liian imelää ja painostavaa hajuvettä. Keväisen joen hajua. Sulavista koiran ulosteista puhumattakaan. Leipomon mallastuoksua. Kaupungissa paras tuoksu on alkuyössä, kun kosteus puhdistaa ilmaa. Tai sateenjälkeinen nurmikko. Loppukevään paikalleen pysähtynyt sireenin tuoksu. Loppukesäisin illalla hiipivä syksyn kosteus.

Välillä puusilmäisyyteni liittyy käytännön asioihin. Silloin nimitän sitä huolimattomuudeksi. Kun varaan kymmenenvuotiaalle syntymäpäiväjuhlat juuri samaan ajankohtaan, kun hänellä on luistelutapahtuma. Josta olen tiennyt jo juhlien varaamisvaiheessa. On mieltä ylentävä tunne lähettää kaikille kutsutuille uusi kutsu, jossa perutaan edellinen juhla-ajankohta ja ilmoitetaan uusi. Tai kun olen yksin autolla liikenteessä ja sisälle mennessäni istun pelkääjän paikalle. Istun siinä hetken ja tajuan, että jokin meni pieleen. Huolimattomuudesta johtuvaan puusilmäisyyteen olen oppinut suhtautumaan. Itseironialla ja naurulla.

Sivuraide: Itseironiaa ja kykyä nauraa itselle tarvitaan myös silloin, kun puhun huolimattomasti ajatusteni kanssa samaa tahtia, enkä tajua tai ehdi oikaisemaan asiavirheitä. Kuten viime kesänä muuttopäivänä, kun muuttoavun läsnäollessa kysyin appiukolta kuinka hänen välilihan pullistumansa jaksaa. Silloin tarvittiin kyllä appiukoltakin itseironiaa ja kykyä nauraa itseään koskevalla jutulle. Onneksi häneltä löytyy sitä. Välilevyn pullistumakin parantui syksyn mittaan.

Parasta lauantaiaamussa

on ehdottomasti se, että on minun vuoroni nukkua niin pitkään kuin haluan. Miehen vuoro on nukkua sunnuntaisin. Tänä aamuna Tammen lastenkirjakerhon puhelinmyyjä halusi herättää minut kello 11.15. Talo on siihen aikaan aamupäivästä hiljainen. Mies ja katras ovat jäähallilla.

Ensimmäinen kahvikuppi:

- kolme sitruunamantelikeksiä

- viikolla ilmestyneen Koti ja keittiö-lehden selailu

- ulkolämpötilan katsominen ja lumen sulamisen ihmettely ikkunasta

- kaupasta hankitun basilikan siirtäminen valkoiseen suojaruukkuun

Toinen kupillinen kahvia:

- jälkiuunileipää juustolla

- ensimmäisellä kupillisella kesken jääneen lehden lukeminen loppuun

- huomio siitä, että mies oli tiskannut illalla altaaseen jättämäni paistinpannun, jota en

  jaksanut omalla vuorollani tiskata, kun kotiuduin kymmenenvuotiaan kanssa yhdeltätoista

  Voice of Finlandin livelähetyksestä

Kolmas kahvikupillinen:

- kotihoidonhuoneessa kirkkaiden vaatteiden pyykkikoneeseen lastaus

- edellisten vaatteiden viikaus pois telineeltä

- istutusastioissa esikasvatuksessa olevien yrttien silmäily

- timjami on itänyt!

Takaisin vuoteeseen hetkeksi ja lehtien selailu. Auton ajaessa pihaan pikapomppaus ylös vuoteesta ja päivävaatteet päälle. Ihan vain illuusion luomiseksi siitä, että olisin puoleen päivään mennessä saanut muka jotakin hyödyllistä aikaiseksi. Viime lauantaina heräsin kuuden jälkeen ja ajelimme kymmenenvuotiaan kanssa luistelukisoihin toiselle paikkakunnalle. Ensi lauantaina olen töissä. Sunnuntaiaamuisin olen puoleenpäivään mennessä yleensä tyhjentänyt astianpesukoneen, lastannut ja tyhjentänyt parikoneellista pyykkiä, valmistellut päivällisen ja siivonnut huushollin. Mies ei herää elämän ääniin.

Hengissä

Perjantaina luin neljä tuntia blogeja. Mies nukkui sohvalla. Kelasin blogeja taaksepäin liki neljän viikon matkalta. Avasin kotikoneeni ensimmäistä kertaa yli kolmeen viikkoon. 

Kuukausi sitten, kun viimeksi kirjoitin, en ajatellut edessä olevan näin pitkää taukoa. Tarkoitus oli kirjoittaa heti seuraavana päivänä. Mutta sitten mies ei tullutkaan kotiin sieltä "koulutusristeilyltä". Tai tulihan hän. Seuraavana iltapäivänä, sunnuntaina, hain hänet sairaalasta. Sunnuntaiaamuna olin saanut hänet viimein kuudelta kiinni puhelimella. Lumihangesta. Oli tainnut tulla otetuksi yksi tai kaksikin liikaa tasapohjaisille, nahkaisille pukukengille (verikokeen antama promilleluku oli sairaalaan tultaessa pienempi kuin ruorijuopumuksen raja). Hän oli liukastunut, lyönnyt päänsä ja jäänyt hankeen tajuttomana. Yli kolmeksi tunniksi. Muutaman asteen pakkaseen. Keskustassa. Eikä kukaan ollut vaivautunut auttamaan. Hypotermian lisäksi hänellä oli aivotärähdys, sisäistä verenvuotoa iskukohdan alapuolella aivoissa (se selvisi vasta myöhemmin pään magneettikuvauksessa)  ja kahdeksantoista tikkiä vaatinut haava päässänsä. Olinko iloinen? Järjettömän. Kaksi yötä aiemmin oli ollut 30-astetta pakkasta. Sinä yönä hän olisi kuollut. Tai, jos ei olisi havahtunut soittooni, enkä olisi saanut puhelimitse toimitettua häntä päivystykseen. Nalkutinko? En. Hän kulkee loppuelämä kymmenen sentin arpi päässänsä ja oli nöyrä varmasti ilman läksytystäkin. Rehellisesti. Olen vain onnellinen, että ei käynyt pahemmin. Luulen, ettei mieskään lähde ensi vuonna koulutusristeilyn jatkoille.

Seuraavana yönä sairastuin itse vatsatautiin. Sitten mies sai sen. Kuusivuotias sairastui kuumetautiin. Yhdeksänvuotias mahatautiin. Kuusivuotias sairastui mahatautiin parannuttuaan kuumeesta. Itse sairastuin kuumeeseen ja mahatautiin uudestaan viideksi päiväksi, kuusivuotias sairastui uudestaan mahatautiin. Sen jälkeen uudestaan kuumetautiin ja sitten yhdeksänvuotiaskin sairastui kuumetautiin. Puolitoistavuotias ja yhdeksänvuotias olivat sairastaneet kuumetaudin jo koulutusristeilyä edeltävällä viikolla. Talvilomalla olimme kaikki terveinä samaan aikaan yhden päivän. Sen aikana revin yläkerran aulasta tapetit. Ja siinä tilassa se on vieläkin. Tietokone lähti aulasta evakkoon remontin tieltä ja sillä tiellä se on vieläkin. Perjantaina sain aikaiseksi vetää johdon väistötilan pistokkeeseen.

Kuukauden aikana pihalle ehti satamaan liki kolmekymmentä senttiä lunta, joka nyt hupenee hurjaa vauhtia. Sain otettua tähdet olohuoneen ikkunasta vihdoin pois ja lokki pääsi pois laatikostaan kahdeksan kuukauden säilytyksen päätteeksi. Päivät ovat pidentyneet ja aurinko paistanut. Risukasaankin. Olemme ehtineet jossain väleissä käydä katsomassa Saapasjalkakissan ja Risto Räppääjän uusimman. Miehen kanssa kävimme kahden katsomassa Kakola-musikaalin. Suosittelen. Kuusivuotias selvitti kielitestit ja pääsi haluamallensa kieliluokalle. Syksyllä minä ilmoittaudun työväenopistoon opiskelemaan kyseistä kieltä, että pysyn hänen perässään. Ei ollut kyseinen kieli edes B1-kielenäni aikoinaan. Puolitoistavuotias on alkanut toistelemaan sanoja ja puhuu jo paljon yksittäisiä sanoja. Kierona äitinä olen opettanut hänet sanomaan Arnien hokeman Gilbert Grape elokuvasta: "Match in the gas tank: Bum bum!" Nyt olemme siinä vaiheessa, että hän hokee "Bum bum!" Ja viimeisenä kuulumisena, muttei vähäisimpänä: Eilen yhdeksänvuotiaasta tuli kymmenenvuotias.

Keväistä tulevaa viikkoa! Ne blogit, jotka ehdin käymään läpi vaikuttivat siltä, että teille kuuluu hyvää. Toivottavasti tulkitsin oikein.