Puusilmä

Olen puusilmä, kun olen jalkaisin liikenteessä. Tai ainakin näen asioita valikoivasti. Kuljen kuulokenapit korvilla. Sen lisäksi etten näe, en kuulekaan. Muuta kuin musiikin. Monet kerrat huomaan siirtyneeni paikasta A paikkaan B ilman minkäänlaisia muistikuvia ympäristöstäni, ihmisistä tai liikenteestä. Mitä enemmän olen ajatuksissani, sitä vähemmän näen tai muistan näkemästäni mitään. Olen monesti kuullut tutuilta ihmisistä, kuinka he ovat tehneet mielestään itsestänsä hölmön huutaessaan ja huitoessaan minulle. Ja minä vain kävelen ohi.

Jos en kiinnitä huomiota ihmisiin, huomioni kiinnittyy usein pieniin asioihin. Asfaltin lohkeamiin, jotka muodostavat jonkin tutun kuvion. Lumen hohteeseen tai hauskasti muodostuneeseen nietokseen. Veden kimallukseen. Tai lehtisilmujen viherrykseen. Hiekkapölyyn keskustassa. Ja harmittelen, ettei minulla ole mukanani kameraa, jolla voisin tallentaa ne. Huomioni kiinnittyy usein myös hajuihin. Useimmiten ne ovat pahoja. Pakokaasua. Tupakan savua. Hikeä. Liian imelää ja painostavaa hajuvettä. Keväisen joen hajua. Sulavista koiran ulosteista puhumattakaan. Leipomon mallastuoksua. Kaupungissa paras tuoksu on alkuyössä, kun kosteus puhdistaa ilmaa. Tai sateenjälkeinen nurmikko. Loppukevään paikalleen pysähtynyt sireenin tuoksu. Loppukesäisin illalla hiipivä syksyn kosteus.

Välillä puusilmäisyyteni liittyy käytännön asioihin. Silloin nimitän sitä huolimattomuudeksi. Kun varaan kymmenenvuotiaalle syntymäpäiväjuhlat juuri samaan ajankohtaan, kun hänellä on luistelutapahtuma. Josta olen tiennyt jo juhlien varaamisvaiheessa. On mieltä ylentävä tunne lähettää kaikille kutsutuille uusi kutsu, jossa perutaan edellinen juhla-ajankohta ja ilmoitetaan uusi. Tai kun olen yksin autolla liikenteessä ja sisälle mennessäni istun pelkääjän paikalle. Istun siinä hetken ja tajuan, että jokin meni pieleen. Huolimattomuudesta johtuvaan puusilmäisyyteen olen oppinut suhtautumaan. Itseironialla ja naurulla.

Sivuraide: Itseironiaa ja kykyä nauraa itselle tarvitaan myös silloin, kun puhun huolimattomasti ajatusteni kanssa samaa tahtia, enkä tajua tai ehdi oikaisemaan asiavirheitä. Kuten viime kesänä muuttopäivänä, kun muuttoavun läsnäollessa kysyin appiukolta kuinka hänen välilihan pullistumansa jaksaa. Silloin tarvittiin kyllä appiukoltakin itseironiaa ja kykyä nauraa itseään koskevalla jutulle. Onneksi häneltä löytyy sitä. Välilevyn pullistumakin parantui syksyn mittaan.