Äiti Tammisaaressa

Viime kesän helteillä kävimme ensimmäistä kertaa Tammisaaressa. Päiväviisiitti yöpymisellä. Kuljeskelimme illan lämmössä vanhoja katuja ja rantaa pitkin. Ihastelimme. Söimme mahtavan illallisen ravintolassa. Leikimme aikuisetkin huippukivassa leikkipuistossa. Päätimme, että tänne tulemme joka kesä nauttimaan hellepäivästä. Juuri sen illan lempeän, lämpimän tunnelman saattelemina.

Tänä kesänä minä jäin matkasta, kun mies pakkasi autoon itsensä ja tytöt. Ulko-ovi piti saada maalattua ja maali on kosteaa 24 tuntia. Pienet sormet ja lentävät Crocksit piti saada turvallisen välimatkan päähän riittävän pitkäksi aikaa.

Olivat kuitenkin matkalla ostaneet äitejä mukaan. Kaksin kappalein. Toinen tuli vielä takaisin kotiinkin asti. Ensi kesäksi ei ole tiedossa remontteja. Ensimmäistä kertaa viiteen kesään. Silloin taidan minäkin pakkautua Tammisaaren reissulle mukaan. Vaikken puolentoista litran pulloon mahdukaan.

Yhtenä aamuna

Yhtenä aamuna ennen seitsemää, kuuntelin omien aamutoimieni lomassa, kun makuuhuoneestamme kuului miehistä sadattelua. Tilanne vaati ehdottomasti paikalle menemistä, koska mies kiroaa tai kiukuttelee äärimmäisen harvoin. Siellä hän istui sängyn reunalla, vaatekaapin ovi auki. Vieressä oli iso pino parittomia sukkia. Tai sukkapareja, jotka olivat reikäisiä. Olin kuulemma käyttänyt taas miehen kaikki mustat sukat. Minä. Yksiäkään sopivia tai ehjiä ei ole enää kaapissa. 

Nauroin hänelle päin naamaa. Kerroin olevani surkea vaimo. Talutin hänet kodinhoitohuoneeseen, jossa oli kaksi mustekalatelinettä täynnä hänen kuivia, mustia ja ehjiä sukkiaan. Sieltä hän voisi jatkossa käydä katsomassa, jos hyvä vaimous on jäänyt suorittamatta, eikä aikuisen miehen sukkalaatikko ole täydentynyt itsestään. Ja kyllä. Olin käyttänyt hänen sukkiaan. Pesussa.

Sukista ei ole kuvia. Eikä miehestä. Laitan kuvan jouluksi tuunamistani sohvatyynyn päällisistä. Piirsin toiselle sohvalle hahmon, joka esittää miestä (sukat jalassa) nukahtaneena. Mies nukahtaa sohvalle kolmena neljänä iltana viikossa. Sukat jalassa.

Lomalla on ihanaa!

Koska saa olla aamusta iltaan kotona. 

Ja kun on kotona, saa:

• nauttia lasten ääniin heräämisestä
• syödä aamupalaa koko perheen voimin ilman minkäänlaista ruokarauhaa ("Äiti hei? Voidaanko me...?")
• siivota jatkuvasti paikkoja ohimennen tai täydellä teholla
• ladata astianpesukonetta ja tiskata
• laittaa ruokaa useammin kuin kerran päivässä
• leipoa harvase päivä auttavien pikkukätösten kanssa
• kuunnella sisarusten päivä päivältä lämpeneviä välejä, koska saavat nauttia toistensa seurasta 24/7
• lämmittää taloa aamupäivästä alkaen ja hakea puita
• kolata pihaa
• leikata omenapuita
• keksiä tekemistä lapsille
• käydä luistelemassa ja hiihtämässä (hiihtimillä. Ks kaksivuotiaan käsitesanakirja)
• kuljettaa kavereille ja harrastuksiin
• emännöidä pikkuvieraita ja isompiakin
• pelata pelejä
• haaveilla juovansa kahvikupillisen rauhassa
• vastata kiukutteluun ja kysymyksiin
• kuullustella kokeisiin
• avustaa tietokonepeleissä (Me speak no English)
• sulkea nettiliittymää pois lapsen kännykästä, kun peliajan täyttymistä ei uskota
• lääkitä korvatulehduspotilasta
• valvoa öisin vielä enemmän kuin normaalisti, jos vain mahdollista
• yrittää poistaa puhjenneen tärykalvon möhniä tyynyliinasta
• haaveilla arjen paluusta
• iloita työpaikasta ja sen tuomasta siedettävämmästä arjesta. 

Olin jo pari viikkoa sitten kolme ylimääräistä päivää kotona. Kaksivuotiaan korvatulehdus ei ota talttuakseen. Kahden päivän jälkeen olin jo ihan kypsä. Toisena päivänä puoleen päivään mennessä olin saannut tehtyä kaikki ne kotityöt, jotka yleensä teen viikossa palkkatöiden ohella. Lisäksi muutaman muun. Ja leikkinyt potilaan kanssa. Sylitellyt. Kolmantena päivänä oli jo pakko käydä leipomaan ja opetella vieraan kielen sanoja. 

Nyt mieskin lomailee. Puolentoista neliön alakerran vessassa. Ja rakennustarvikeliikkeissä. Työ näyttää pitkittyvän, kun käy hakemassa jokaisen pultin erikseen. Ja välillä palaa neljän tunnin reissulta tyhjin käsin. Kun ei ollut sittenkään ihan varma. Lähti vähän käsistä. Remontointi. Alunperin sen piti olla valmis ensi viikolla. Nyt kaksivuotiaan kolmevuotissynttäreiksi toukokuussa.

Ja omenapuun leikkuuni. Ensimmäisen kohdalla innostuin. Eipä ainakaan tule omenoita tänä kesänä siihen puuhun. Eikä ehkä viiteen seuraavaankaan. Katsotaan, jos tulee lehtiäkään. Eipä tule haravoitavaakaan. Ehkäpä ensi talveksi polttopuita. Ainakin saan naurut joka kerta, kun näen puun.

 Tässä leikkuu on vielä vähän kesken.

En jättänyt noita ohuita, 

pitkiä oksia ollenkaan.

Lapset siivosivat oksat pois. 

Eivätpä kysyneet enää 

loppupäivänä äidiltä tekemisehdotuksia.

Nätti on!

Lomalla on aika tylsää. Tavallaan ihan kivaakin. Ainakin tähän aikaan illasta. Kunhan vain kirjoitellessani vähän liioittelin. Mutta oikeasti: 

- Jotkut lomailevat vapaaehtoisesti vuodesta toiseen...

"En tahdo..."

... tykätä!"

... haluta!"

... nukkua!"

... leikkiä!"

... pukea!"

... syödä!" 

 Kun kaksivuotias haluaa päättää jotain, päätöstä ei pura kuin päätöksen unohtaminen. Joskus se tapahtuu nopeasti. Joskus unohtamista saa ohjailla ajatukset muualle vievillä jutuilla. Kauankin. Suosikkifraasini on: "Mä en halua tykätä! Hmph!"

Bussissa tunnen usein äitihäpeää, kun lapsonen nostaa rattaissaan kätensä pystyyn ja huutaa isoon ääneen: "Mä olen tässä! Ei muut saa tulla! Mene pois! Et nouse kyytiin!" Tällä viikolla ei ole satanut, joten olemme kävelleet viisikilometrisen kotimatkamme päiväkodista kotiin.

Kaksivuotiaan on vallannut myös yöahdistus. Ja pienempien tyttöjen huoneen lattian sen myötä vieraspatja. Pysyvästi. Annoin alkusyksyllä kahden vuoden jälkeen yövalvomisvuoron miehelle. Se toimii tavallaan, kunhan ensin herätän hänet vastaamaan kutsuhuutoon herättyäni siihen itse ensin. Tämä kutsuhuuto kajahtaa ilmoille yhden ja viiden välillä joka yö: "Isi tuu mun viereen! Ota isi peitto ja tyyny mukaan! Muista puhelin!" "Tuu jo isi mun viereen! Mennään saman peiton alle!" Kuinka tähän on ajauduttu? - Unen tarpeesta. Jos emme halua nousta kolmen ja viiden välillä, kylkimyyrynukkuminen siskonpedillä tuntuu ainoalta ratkaisulta. Ja meillä ei kukaan muu kuin kaksivuotias haluaisi herätä ennen yhdeksää, jos nukkuminen vain olisi mahdollista.

Tahtomattomuuden lisäksi hän rakastaa paljon. Halaa. Pussaa. Ja könyää syliin. Kertoo hauskoja juttuja. Jatkuvasti. Leikkii. Laulaa. Liikkuu. Hän selvästi kaipaisi jokapäiväisen sisaruksen jakamaan huomion. 

Sivuraide: Kolmas lapsi ei mennyt minulle siinä missä kaksi. Toinen lapsi meni kyllä siinä missä yksikin. Kenestäkään heistä en silti luopuisi. Kolmannen lapsen myötä aloin suorittamaan äitiyttä, neljättä lasta ei meille tule. Ainakaan ennen kuin mies sitoutuisi jäämään vauvan kanssa kotiin heti, kun se olisi mahdollista ja ottaisi äidillisen vastuun tulokkaasta. Voiko mies saada vauvahaaveensa läpi, jos naista ei huvita. Tunnen muutaman miehen, jotka eivät olisi halunneet enää enempää lapsia, mutta nainen halusi. Ja sai.

Ei kahta ilman kolmatta tiistai

Niinpä. Heti aamusta alkaen. Puoli kahdeksalta katsoin keittiön ikkunasta, kun mies ja kaksivuotias ajoivat pihasta pois kohti työ- ja hoitopäivää. Ensimmäinen yksinäinen aamu tänä syksynä. Se päättyi puolen minuutin päästä, kun ovesta tultiin yllättäen sisälle. Säikähdin! Vähintään sieltä tuli sisälle murtovarasjoukko, joka oli odottanut hetkeä, jolloin talo tyhjenee.

Se oli mies. Auton etukumi oli tyhjä. Puhki. Tiensä päässä. Mies täytti kumin kompressorilla. Pakkasi kompressorin ja 25:n metrin jatkojohdon takakonttiin ja lähti kohti päiväkotia. Päivän aikana hän täytti renkaan muutamaan otteeseen ja iltapäivällä ajoi rengasliikkeeseen kuulemaan tuomion. Autosta, kun ei voi vaihtaa vain yhtä rengasta (saman akselin renkaat on vähintään uusittava), saapui hän kotiin uusien kesärenkaiden ja aika halvan laskun kanssa. Ensi keväänä ne olisi kuitenkin pitänyt hankkia. 

Itse vastaanotin työpäivän aikana kymmenenvuotiaan kouluterveydenhoitajalta puhelun. Lasta lähdettiin viemään tikattavaksi. Hän on välituntileikeissä joutunut toisen leikkijän päin juoksun kohteeksi ja lentänyt naamalleen rautaista ovirallia päin. Leuka pitää ainakin tikata, alahampaat ovat mahdollisesti saaneet osumaa (turvotuksen takia ei pystytty katsomaan), oikea kämmen on ehkä murtunut ja aivotärähdyskin saattaa olla. Lapsi kun oli aivan valkoinen ja hikisen nihkeä. Vähemmästäkin. Niin oli äitikin. Lopputulemaksi jäi tikit suun alapuolella leuassa. Hampaat ovat kaikki paikoillaan ja ehjiä, aivotärähdys oli jännitystä ja kämmen ei ole murtunut. Niin pahasti tosin tärähtänyt kaatumisen vastaanottoyrityksessä, että ranne ja sormet eivät liiku. Kynää ei pysty pitelemään.

Illalla sitten totesin olevani lenkin tarpeessa. Laitoin lähtiessäni molempiin hihoihin ja yhteen taskuun heijastimet. Siitä huolimatta pitsataksi huomasi minut suojatiellä metriä ennen mahdollista yhteentörmäystä, tultuaan itse punaisia päin, kun tiellä ei ollut muuta autoliikennettä. Hänen onnistui koukata ohitseni osin jalkakäytävän kautta. Minä en onnistunut näkemään rekisterinumeroa. Menen ostamaan otsalampun. Se olen sitten minä lenkkeilemässä pimeinä iltoina, jos joku sattuu täällä suunnassa näkemään.

Onneksi eilen oli kypsynyt myös ensimmäiset ananaskirsikkamme. Kaksi kappaletta. Parikymmentä jäi vielä vaiheeseen.

Ananaskirsikka eli karviaiskoiso 

on Suomessa yksivuotinen, 

kotiseudullaan Etelä-Amerikassa 

monivuotinen koisokasvi kasvi.  

Se tunnetaan myös nimillä 

kapinkarviainen ja kapinmarja.  

Ananaskirsikka on sukua 

tomaatille, munakoisolle ja perunalle. 

Se saapui Eurooppaan vasta 1700-luvulla 

ja siltä vei yli kaksisataa vuotta 

saavuttaa täällä suosiota. 

Itse tykkään.  

Ananaskirsikka on 

kaunis ja kirpeän hyvänmakuinen!

Karhun poika sairastaa,

mutta entäs, kun äiti. Kyllä luvassa on luonteessani asuvaa ini-ini-ininää. Tällä kertaa minulla oli luksusoikeus olla ainoa sairastava perheenjäsen. Kotonamme oleva jäsenmääräkin oli kutistunut kolmeen. Nukuin 36 tuntia pois koko ajan yli 39 asteessa olevaa kuumettani. Siihen lisää kahdeksan tuntia yöunta, jonka aikana kuume laski ja pysyi poissa.

Kuumehöyryissäni olin vain haamuillut vessaan ja juotavaa hakemaan. Silmät sumeina. Sillä kuumeettomana aamulla edessäni oli yllätys. Keittiö. Tiskiallas oli täynnä tiskiä. Kirosin kaksi kolmesta paistinpannustamme. Ja kaikki lisäkappaleet samankoon kattiloistamme. Jos jokaista olisi vain yksi malliaan, miehen olisi tarvinnut tiskata uuden ottamisen sijasta (Mutta hei! Ei pikaruokaa, vaan hän oli tehnyt ruokaa. Oli kuulemma maistunut koulun kanaviilokilta. Ei miltään. Ravintoa.). Astianpesukone likaisine astioineen haisi tasan varmasti pahemmalta kuin kuumeen niellyt aamuhengitykseni. Työtasolle oli pinoutunut ja levittäytynyt postit lehdistä laskuihin. Ruokapöydän pinta oli kokkareinen kuivuneesta Weetabixista. Kahvinkeittotaso oli täynnä kuivuneita kahviläikkiä. Ulos katsoessa piha huusi kolmen päivän edestä tippuneita omenoita. Miten ihmeessä se voi olla niin vaikeaa?

Hoitaa töissäkäynnin ja päiväkotikuljetusten lisäksi päivän päätteksi elämisen jäljet pois seuraavaa aamua varten. Meillähän mies tekee. Hoitaa talon ja tekniikan huoltoon liittyvät asiat omatoimisesti. Kuljettaa lapset treeneihin ja takaisin. Ilman puolikasta pyyntöä. Mutta. On uskomattomattoman paljon elämisen jälkiä, joiden synnyttämiseen hän osallistuu. Ja joita hänen valikoiva näkönsä ei näe kuin useamman pyynnön jälkeen. Niistäkin viimeiset kuulostavat jo äärilleen venytettyä viulun kieltä.

Kuka tiskasi tiskit ja liotti ruokapöydän? Ei varmasti tarvitse vastata. Ini ini. Naisen ei koskaan kannata sairastaa. Elävien kirjoihin palaamisen jälkeen se kostautuu kaksinkertaisella työmäärällä. Niin kotona kuin töissäkin.

En viitsinyt ottaa kuvallisia muistoja lauantaiaamun ahdingosta. Kuvat ovat viime viikon lauantailta. Kun kaikki olivat vielä terveitä. Ja leipoja tiskasi leivontajälkensä.

Omena-marenkimuffinit (12 isoa)

Taikina:

100 g huoneenlämpöistä voita

1 dl sokeria

1 muna

1 keltuainen

1 prk vaniljarahkaa/maustamatonta rahkaa + 3 tl vaniljasokeria

1 tl vaniljasokeria

3dl vehnäjauhoja

2 tl leivinjauhetta

Täyte:

3 kotimaista omenaa pilkoittuina kuutioiksi

1 rkl kanelia

sokeria oman maun mukaan

1/4 dl kylmää vettä 

2 kukkurallista rkl perunajauhoja

Marenki:

1 valkuainen (huoneenlämpöinen)

3/4 sokeria (Siro)

Kuori ja kuutioi omenat. Laita kattilan pohjalle lusikallinen vettä, omenakuutiot, kaneli ja sokeri. Keitä kuutiot pehmeiksi. Lisää perunajauhosuurustetta, kunnes seos sakenee paksuksi. Anna jäähtyä. Laita uuni lämpenemään 200 asteeseen.

Vaahdota kevyesti pehmeä voi ja sokeri. Lisätään joukkoon muna ja keltuainen. Sitten rahka ja jauho-leivinjauheseos. Sekoitetaan nopeasti tasaiseksi. Jaa puolet taikinasta muffinivuokiin. (Itse käytän paperisia vuokia teflonisen muffinivuoan muoteissa) Jauhoitetuin sormin taikinan saa paremmin paineltua tasaiseksi. Lisää jälkiruokalusikallisen verran omenaseosta. Jaa loppu taikina omenatahnan päälle ja tasoittele pinta jauhoitetuin sormin tasaiseksi.

Paista uunin keskiosassa n. 12 minuuttia. Vatkaa sillä aikaa valkuiainen kovaksi, valkoiseksi vaahdoksi. Lisää sokeri käsin vatkaten pienissä erissä. Vatkaa kunnes vaahto on kovaa, kiiltävää ja pysyy ylösalaisin käännetyssä kulhossa.

Lusikoi marenki esipaistettujen muffinien päälle ja paista vielä 7 minuuttia. Älä avaa luukkua paiston alkuvaiheessa. Marenki on kypsä, kun pinta kauniin vaalean ruskea. 

Jos marengin valmistus ei ole sinun juttusi, sen voi jättää pois. Muffinit eivät ole kuivia, mutta niiden kaverina voi tarjota vaikka vaniljakastiketta.

Ohje on muunneltu Valion vanilja-mustikkamuffiniohjeesta.

Syö kuin pientä eläintä

Minua. Joskus, jos häviän miehelle jossakin pelissä. Muille ei tee tiukkaa hävitä kuin hänelle. Parisuhdekilpailua. Välillä ei tee tiukkaa hävitä hänellekään. Yhtä kertaa lukuunottamatta olen voittanut hänet aina Trivial Pursuitissa. Scrablessa en ole hävinnyt ikinä. Tai Rappakaljassa ja Aliaksessa. Jatsissa voitot menevät varmaan tasan. Samoin Huojuvassa tornissa. Ulkopeleistä Mölkyssä voittosuhde menee varmaankin tasan. Kroketin häviän aina. Voi nurmikko raukkaa. Perinteisen tikan voitan minä. Mutta Darts-tikan häviän aina. 

Pari iltaa sitten olin toisessa erässä tappiolla 57-224 pistettä (ensimmäisen erän olin tottakai hävinnyt). Oli pakko lopettaa kesken. Minua söi kuin pientä eläintä. Vielä sisälläkin. Aamulla ei enää.

   Pitäisi kasvaa aikuiseksi.

Onnistuin kierrosten aikana heittämään yhden kerran triplapisteisiin. 

Ykköseen.

Sunnuntaina

Ulkoitiin. 

Aurinko paistoi.

Maattiin viltillä.

Ihailtiin kukkia ja kukkivia hyötykasveja. 

Kymmenenvuotias söi muurahaisen euron korvauksesta. 

Höntti!

Tehtiin vähän pihahommia.

Kaivettiin työllä ja tuskalla kanto pois nurmikon tieltä.

Trimmailtiin orapihlaja-aidan aluksia 

ja voikukan varsia.

(Lue: mies kaivoi ja trimmasi)

Pienemmät tytöt tutkivat matoja.

Hihkuivat ällönsekaisin ilokiljahduksin löytöjään.

Perustivat matofarmin ja 

vapauttivat ne takaisin luontoon.

Syötiin pihalla.

Kymmenenvuotias pesi ruotsalaiset uudet perunat.

Mies grillasi.

Minä katoin, korjasin ja tiskasin.

Kestittiin tuttavaperhettä.

Edellisen päivän synttärirääppiäisillä.

Neljä kuusi-kymmenenvuotiasta lasta vakoilivat 

aikuisia pitkin pusikoita.

Illalla käytiin kymmenenvuotiaan kanssa hölkkä-/juoksulenkillä. 

Sykkeen nostatus. Sykkeen rauhoittaminen. 

Toinen meistä oli rapakunnossa. 

Se ei ollut kymmenenvuotias.

Täydellinen koko porukan vapaapäivä.

Itkupotkuraivarit

Mies ei saa sellaisia koskaan. Ei minkään sortin raivareita. Ei edes silloin, kun yritän kiukuspäissäni provosoida. Hän vain ottaa kaiken vastaan. Ja ainoa ketä jälkikäteen hävettää, olen tietenkin minä.

Minäkään en saa itkupotkuraivaireita. Joskus kyllä raivareita. Itkuja lähinnä ahdistuksessa. Ja potkuja en anna ikinä.

Kymmenenvuotias saa itkuja ja raivareita välillä. Esimerkiksi huoneen siivoamisesta tai englannin kokeisiin lukemisesta. Potkuja hänkään ei jakele. Saattaa vain maata lattialla ja venkuroida kiukutessaan. Itku ei liity raivareihin, eikä kiukutteluun. Tai jälkimmäiseen ehkä vähän. Mutta eniten se liittyy tilanteeseen, jonka selvittäminen tuntuu mahdottomalta. Niin kuin kirjoituspöydän siivous siinä vaiheessa, kun oikea ratkaisu olisi mennä vain nukkumaan.

Kuusivuotias saa itkuraivareita. Potkut loistavat poissaolostaan. Itkuraivarit saattavat tulla aikuisen silmään ihan olemattomasta asiasta. Viimeksi siitä, kun söimme jokainen Kinder-munan ja minä sain sieltä Barbababan. Kymmenenvuotias oli saanut jo aiemmasta munasta. Kuusivuotias sai formula-auton. Ja itkuraivarin. Onneksi seuraavasta munasta tuli hänellekin Barbalala.

Melkein kaksivuotias saa itkupotkuraivareita päivittäin. Huutoa, kyyneliä, maassa makaamista ja sätkimistä. Potalle menosta, haalarin pukemisesta, hampaiden pesusta. Ihan mistä vain asiasta, jonka hän olisi halunnut tehdä toisin. Tai itse.

Sivuraide: Minunkin teki mieli saada itkupotkuraivari, kun mahatauti iski meille taas viikko sitten keskiviikkona.

Hengissä

Perjantaina luin neljä tuntia blogeja. Mies nukkui sohvalla. Kelasin blogeja taaksepäin liki neljän viikon matkalta. Avasin kotikoneeni ensimmäistä kertaa yli kolmeen viikkoon. 

Kuukausi sitten, kun viimeksi kirjoitin, en ajatellut edessä olevan näin pitkää taukoa. Tarkoitus oli kirjoittaa heti seuraavana päivänä. Mutta sitten mies ei tullutkaan kotiin sieltä "koulutusristeilyltä". Tai tulihan hän. Seuraavana iltapäivänä, sunnuntaina, hain hänet sairaalasta. Sunnuntaiaamuna olin saanut hänet viimein kuudelta kiinni puhelimella. Lumihangesta. Oli tainnut tulla otetuksi yksi tai kaksikin liikaa tasapohjaisille, nahkaisille pukukengille (verikokeen antama promilleluku oli sairaalaan tultaessa pienempi kuin ruorijuopumuksen raja). Hän oli liukastunut, lyönnyt päänsä ja jäänyt hankeen tajuttomana. Yli kolmeksi tunniksi. Muutaman asteen pakkaseen. Keskustassa. Eikä kukaan ollut vaivautunut auttamaan. Hypotermian lisäksi hänellä oli aivotärähdys, sisäistä verenvuotoa iskukohdan alapuolella aivoissa (se selvisi vasta myöhemmin pään magneettikuvauksessa)  ja kahdeksantoista tikkiä vaatinut haava päässänsä. Olinko iloinen? Järjettömän. Kaksi yötä aiemmin oli ollut 30-astetta pakkasta. Sinä yönä hän olisi kuollut. Tai, jos ei olisi havahtunut soittooni, enkä olisi saanut puhelimitse toimitettua häntä päivystykseen. Nalkutinko? En. Hän kulkee loppuelämä kymmenen sentin arpi päässänsä ja oli nöyrä varmasti ilman läksytystäkin. Rehellisesti. Olen vain onnellinen, että ei käynyt pahemmin. Luulen, ettei mieskään lähde ensi vuonna koulutusristeilyn jatkoille.

Seuraavana yönä sairastuin itse vatsatautiin. Sitten mies sai sen. Kuusivuotias sairastui kuumetautiin. Yhdeksänvuotias mahatautiin. Kuusivuotias sairastui mahatautiin parannuttuaan kuumeesta. Itse sairastuin kuumeeseen ja mahatautiin uudestaan viideksi päiväksi, kuusivuotias sairastui uudestaan mahatautiin. Sen jälkeen uudestaan kuumetautiin ja sitten yhdeksänvuotiaskin sairastui kuumetautiin. Puolitoistavuotias ja yhdeksänvuotias olivat sairastaneet kuumetaudin jo koulutusristeilyä edeltävällä viikolla. Talvilomalla olimme kaikki terveinä samaan aikaan yhden päivän. Sen aikana revin yläkerran aulasta tapetit. Ja siinä tilassa se on vieläkin. Tietokone lähti aulasta evakkoon remontin tieltä ja sillä tiellä se on vieläkin. Perjantaina sain aikaiseksi vetää johdon väistötilan pistokkeeseen.

Kuukauden aikana pihalle ehti satamaan liki kolmekymmentä senttiä lunta, joka nyt hupenee hurjaa vauhtia. Sain otettua tähdet olohuoneen ikkunasta vihdoin pois ja lokki pääsi pois laatikostaan kahdeksan kuukauden säilytyksen päätteeksi. Päivät ovat pidentyneet ja aurinko paistanut. Risukasaankin. Olemme ehtineet jossain väleissä käydä katsomassa Saapasjalkakissan ja Risto Räppääjän uusimman. Miehen kanssa kävimme kahden katsomassa Kakola-musikaalin. Suosittelen. Kuusivuotias selvitti kielitestit ja pääsi haluamallensa kieliluokalle. Syksyllä minä ilmoittaudun työväenopistoon opiskelemaan kyseistä kieltä, että pysyn hänen perässään. Ei ollut kyseinen kieli edes B1-kielenäni aikoinaan. Puolitoistavuotias on alkanut toistelemaan sanoja ja puhuu jo paljon yksittäisiä sanoja. Kierona äitinä olen opettanut hänet sanomaan Arnien hokeman Gilbert Grape elokuvasta: "Match in the gas tank: Bum bum!" Nyt olemme siinä vaiheessa, että hän hokee "Bum bum!" Ja viimeisenä kuulumisena, muttei vähäisimpänä: Eilen yhdeksänvuotiaasta tuli kymmenenvuotias.

Keväistä tulevaa viikkoa! Ne blogit, jotka ehdin käymään läpi vaikuttivat siltä, että teille kuuluu hyvää. Toivottavasti tulkitsin oikein.

Yhtenä päivänä

ja toisenakin.

Olen sitä mieltä, että mies osallistuu näihin viime aikoina uutisiin nousseisiin kotitöihin. Itse lasken kotitöihin perussiivousten, ruoanlaiton, pyykinpesun, tiskaamisen ja kaupassa käynnin lisäksi lasten kanssa olemisen silloin kuin itse teen jotain edellä mainituista, ruohonleikkaamisen, lumenkolaamisen, talon remontoinnin tai kunnostuksen, lämmittämisen, puiden haun, roskiksen viemisen ja lasten harrastuskuljetukset. Kaikki nämä työt ovat osa meidän jokaisen päivittäistä elämää ja ne pitää tulla tehdyiksi. Jonkun toimesta. Harvoin vain yksi aikuinen ehtii tai jaksaa niitä kaikkia tehdä.

Tavallisena päivänä minä olen kahden nuorimman kanssa ensin kotona töistä ja päivähoidosta. Aloitan ruoan valmistuksen ja laitan tulet talon tulipesiin. Viikkailen ehkä vaatteita pyykkinarulta, jos ehdin. Tällä välin mies lähtee töistä ja kuljettelee yleensä yhdeksänvuotiasta jäähallille. Syömme, kun olemme kaikki kotona. Mies ehtii aina viimeisenä pöytään (katso kuusivuotiaan tulkinta tilanteesta). Tämän jälkeen on siivoamisen aika. Jos sille on tarvetta. Tai kaupassa käynnin aika. Minä siivoan. Aina. Mies käy nykyään välillä kaupassa. Mies lähtee siivouksen tieltä lasten kanssa ulkoilemaan. Yleensä täyttää puukorit siinä yhteydessä ja tekee pikkuhommia pihalla. Lasten iltatoimet hoidetaan yhteistuumin. Niihin kuluu puolituntia. Sitä ennen on laitettu kaikki päivän aikana omilta paikoiltaan eksyneet tavarat takaisin paikoilleen. Koko perheen voimin. Lasten nukkumaan menon jälkeen vuorossa oleva hoitaa keittiön siistiksi seuraavaa päivää varten. Viikonloput kulkevat samalla kaavalla, paitsi silloin ruoanlaittoon kuluu enemmän aikaa ja kaikki pyykkien pesu tapahtuu silloin. Miehelle ei tarvitse erikseen sanoa mitkä hommat jäävät hänen harteilleen. Hän osaa nähdä ne itse. Ainakin tavallisina päivinä. 

Lapset ovat nälkäisinä pöydässä, 

kun äiti vielä kattaa viimeisiä asioita paikalleen.  

Puolitoistavuotias kyllästyy ruoan odottamiseen 

ja kiipeää Tripp trappista pöydälle hakemaan ruokaa 

ennen kuin nääntyy nälkään.  

Mies saapuu paikalle juoksujalkaa ollakseen paikalla, 

kun hyvän ruokahalun toivotukset pamahtavat ilmoille 

ja yhteinen päivällishetki voidaan aloittaa.  

(Huomaa, että kuusivuotias on kaunis perhonen

ja yhdeksänvuotias on possu. 

Sisarrakkautta ollut ilmassa toteutuksen hetkellä?)

Olin eilen töissä. Mies ei. Hän oli kotona kahden nuorimmaisen kanssa. Päivähoitopaikalla oli koulutuspäivä. Ja näin ollen se oli kiinni. Olin esittänyt miehelle toiveen josko he siivoaisivat, kun kerran ovat koko päivän kotona. Tulin töistä kello 15.30. Puolitoistavuotias oli edelleen päiväunilla ja kuusivuotias minua ovella vastassa. Itse laitetussa ponnarissa. Mies istui työkoneella sohvapöydän ääressä. Sängyt olivat petaamatta. Ja viimeksi oli syöty arkinen aamupala kello yhdeksältä. Miehellä oli niinkin vaikea lounas toteutettavanaan kuin ranskalaiset ja nakit. Mutta puolen päivän aikaan ei kuulemma ollut ehtinyt syömään, kun piti saada kuusivuotias pukemaan päivävaatteet päälle. Ja lähteä ulkoilemaan. Taitaa meidän perhe sittenkin tarvita sanattoman voiman, että asiat tapahtuvat: naisen.

                                                                   Onko se näin?

Ehtoisa emäntä

Meidän perhe meinaa. Yllätysvieras vaihtui toiseen. Ja se toinen on viihtynyt meillä jo liki viikon. Ensimmäinen vieras onneksi tajusi lähteä yhden emännän kokeiltuaan. Tämä kurkkukipu-yskä-nuha-nivelkolotus-kuume-vieras sen sijaan haluaa ilmeisesti jäädä jokaisen emännömäiksi ennen kuin suostuu poistumaan. Ensin mies kokeili isäntänä olemista, sitten emäntinä seurasivat perässä minä, yhdeksänvuotias ja viimeisenä puolitoistavuotias. Ja vielä emännöidään. No ei se mitään. Kyllä meillä mahtuu yskimään.

Meillä ei ole enää männynkeltaista, vaan vitivalkoista. 

Oli vain pimeää. Enkä jaksanut hakea jalustaa. 

Saati kiinnittää salamaa. 

Niksipirkka: Saat halpoja, aitoja seepiakuvia, 

kun kuvaat kohteitasi pimeän aikaan 

kattovalaisimien valossa.

Näissä merkeissä vietettiin myös isänpäivä. Päivä, jona isä saa perheessämme tehdä mitä haluaa tai olla tekemättä mitään. Edes lasten kanssa. Ainoa päivä vuodessa, kun hänen ei oleteta laittavan tikkuakaan ristiin. Paitsi pihvien paistamisen suhteen. Meillä mies on kuin syntynyt isäksi, ja se piirre on hänessä läsnä jokaikinen päivä. Isänpäivänäkin. Mutta etenkin niinä 364 muunakin päivänä, joten siksi isänpäivänä pidetään huoli laiskottelumahdollisuudesta. Samaa toivoisin äitienpäivältä, vaikkei sitä minulle suodakaan.

Päivä alkoi croisanttien leipomisella ja banoffeen kokoamisella sekä ulkoilulla ja pihatöillä, ennen kuin isämies herätettiin brunssipöytään puolelta päivin. Puolitoistavuotias oli päiväkodissa (minun avustamanani) tehnyt kamalan seinätaulun savesta. Kaulin levyn tytön eteen ja annoin rääppiä sitä mielensä mukaan. Samalla katsellen sivusilmällä, kun muut äidit painoivat pienokaistensa kädenjälkiä savilevyillensä. Ei jaksa tämä kolmannen lapsen äiti sellaista, vaan mies sai lapsensa ihan omaa tuotantoa ei sentään vaipassa. Kellarin seinälle laitettavaksi. Sinne naisvaltaisen perheen ainoaa miehiseen tilaan. Siellä ei esteetitön isänpäivälahja pääse häiritsemään kenenkään silmää. Ehkäpä ensikertalaisisä on jopa ylpeä tyttärensä taiteellisesta tuotoksesta?

 

 "Taivaan paneelit" 

Luontokuvia en myöskään jaksa mennä kuvaamaan ulos. 

Sisältä ikkunan läpi kuvattuna on...

...ainakin paljon lämpimämpää.

Varsinaiseksi lahjaksi mies sai sellaisen laser-vatupassi-vaaitin-mikä-lie-hässäkän. Mitäpä muutakaan... Tosi hieno ja erinomainen. Ja etenkin tuikitarpeellinen.  

Olen kiukkuisella tuulella. Huomasitteko? Ini ini.

Hommat hoituvat

tavalla tai toisella. Asiat tulevat tehdyiksi. Meilläkin. Eikä niiden tekemisistä riidellä. Mitä nyt vähän subjektiivisesti kitisen tänne blogiin. Se on pääasia.

Meillä molemmat aikuiset hoitavat monia asioita. Arjen ylläpitäviä asioita. Harvemmin yhdessä, mutta erikseen. Ainoita asioita, joita mies ei oikeastaan koskaan tee on pyykkihuolto ja siivoaminen. Jälkimmäisen hän lopetti sen jälkeen, kun huomasi, että imuroin salaa hänen jälkeensä. Ei imuroinnin jälkeen voi jäädä roskia lattialle. Edes sohvan alle. Minä puolestani jätän suosiolla kaikki elektroniikkaan liittyvät asentamishommat miehelle. Samoin auton renkaiden vaihdon. Jälkimmäisen lopetin sen jälkeen, kun huomasin, että mies käy kiristämässä mutterit salaa minun jälkeeni. Ruokaa mies laittaa harvemmin, mutta lihojen (siis oikeiden lihojen, ei jauhelihan tai kanafilésuikaleiden) valmistelu ja kypsennys ovat hänen hommiaan. Monet jokapäiväsistä kotitöistä ovat siis minun harteillani. Eikä se harmita minua tällä hetkellä. Nyt minulla on niille myös työ vastapainona. Mies sen sijaan hoitaa mieluummin kaikki autoiluun liittyvät jutut, kuten harrastus- ja kaverikuljettamiset. Sillä ajalla minä hoidan niitä muita juttuja. Tasan menee siis yhteinen panostus. 

Tässä viime aikoina olen miettinyt huvittuneena, kuinka eri ajan me saamme käytettyä tiettyihin arjen juttuihin. Tai kuinka reippaasti tartumme niihin käsiksi. Mies ei tartu. Heti. Hänen taktiikkansa lienee se, että ne hoituvat itsestään, jos niitä ei tee heti sillä sekunnilla. Minulla menee roikkuvaan asiaan hermo ja hoidan sen vaivihkaa. Kuten iltatiskien hoitaminen.

Toinen asia, johon olen kiinnittänyt huomioni on se, että miehellä kestää aamuisin kaksi tuntia saada itsensä ja kaksi nuorinta lasta autoon matkalle päiväkotiin. Töissä hän on kahden ja puolen tunnin kuluttua heräämisestään. Autan häntä aamuisin lasten aamutoimien kanssa, joten suurin osa ajasta hänellä menee kai vain omaan heräilyyn. Näin päättelin sen jälkeen, kun viime viikolla hoidin itse ensimmäistä kertaa lasten hoitoon viemiset, kun mies oli Helsingissä. Olin töissä 1 h 25 minuuttia heräämisestäni.

Kolmas asia on kauppareissut. Note to myself: Ne kannattaa hoitaa itse. Aloitan kauppareissun laatimalla viikkoruokalistan. Sitten ostoslistan. Ja viimeisenä sen kaupassa käynnin. Itse kauppareissuun matkoineen kuluu tutussa kaupassa alle tunti. Listojen laatimiseen vartista puoleen tuntiin. Kun mies menee kauppaan ostoslistan tekeminen kestää kauemmin, koska nimeän osan ostettavista tuotteista erikseen tuotemerkkeineen. Silti:

Mies soittaa kaupasta ainakin kolme kertaa. Lyhyimmillään hänen kauppareissunsa on tähän mennessä kestänyt 2 h 20 minuuttia. Siltikin, vaikka käymme samassa kaupassa joka viikko, eikä siellä ole tähän mennessä kertaakaan sijoiteltu tuoteryhmiä uudelleen. 

Onneksi mies on niin viisas, että ei ole kertaakaan lähettänyt minua Biltemaan tai Motonetiin. Eksyisin varmasti jo matkalla. Kohteeseen löytäessäni en tasan varmasti löytäisi oikeaa tuotetta, jota olisin sinne mennyt hakemaan. Tarkasta kuvauksesta huolimatta.

Tämän viikonlopun hommat näyttävät yhdelle seuraavista kuvaruuduista. Kaikille kynnelle kykeneville perheenjäsenille:

Kollaasin kuvat on kaikki otettu tänään. 

Lämpimien ilmojen takia osa kukista kukkii edelleen. 

Varjopuolena on se, että ehkä kuudennes lehdistä on edelleen 

puissa ja pensaissa. Luulen, että muutama muukin 

viikonloppu vietetään vielä haravan varressa. 

Tämä on viides niiden kaverina.

Sivuraide: Sitten on yksi parisuhdepuoli, jossa mies kyllä hoitaa minua useammin ne varsinaiset työt. Lasketaanko ne kotihommiksi?

Aallon pohjat ja huiput!

Tämän päivän aallon harjoja on ehdottomasti nukkuminen. Ensin puoliyhteentoista asti talviaikaa ja sitten vielä päiväunet yksivuotiaan seurana. Niiden välissä sain syödä yksin "aamupalan", kun muut olivat ulkona haravoimassa. Ja ehdin siivoamaan. Ihan yksin. Päiväunien jälkeen lähdimme Ikeaan. Ihan vain hakemaan paristoja ja valkoisia valokuvakehyksiä. Sitä ennen inspiroidumme uuden sohvan etsimisestä netissä. Meillä on vain viisi vuotta vanhat sohvat. Ennen luonnonvalkoiset. Nykyään luonnonlikaiset. Valkoisesta kangaspäällisestä en aio luopua tulevaisuudessakaan, mutta nyt mallin olisi kiva olla sellainen, että se on vesipestävä ja valkaisun kestävä sekä siihen saisi jo ostovaiheessa hankkia varapäälliset (Ikea). Istumapaikkoja tulisi löytyä seitsemälle hengelle. Aallon huippuihin kuuluu ehdottomasti myös se, että en laittanut pihalla yhtään lehteä kasaan.

Meillä on edessä myös olohuoneeseen ruokapöydän hankinta. Se olisi jo hankittu, jos mieleinen olisi tullut vastaan. Viimeaikaiset suunnitelmat ovat olleet sen suuntaisia, että se tehdään itse. Näin on tehty ennenkin, jos juuri mieleistä ei löydy. Nettikierroksen aikana vastaani tuli kuitenkin Ilmari Tapiovaaran valkoinen Pirkka (180cm x 80cm). Pöydän kanssa vastaan tuli vain naisen ja miehen ero: Miehelle ei ole mitään ongelmaa siinä, että minä maksan saman verran hänen valitsemastaan taulu-tv:stä. Mutta televisiota pitkäikäisempi pöytä on liian kallis. Ehdotinkin, että hän saa isänpäivälahjaksi yhden jalan kyseisestä pöydästä ja joulu- ja syntymäpäivälahjakseen loput jaloista. Noin niinkuin johtojen sisästä. Ei lämminnyt idealle. Kumma tyyppi.

Mutta sitten niitä pohjia. Ylipäänsä eilinen työpäivä. Mutta isojen tyttöjeni hölmöily. Josta he eivät valehdelleet ja pyysivät anteeksikin. He saivat isovanhempien ostamana syyslomaristeilyllänsä limahämähäkit. Limalelut ovat olleet meillä pannassa sen jälkeen, kun yksi sellainen eksyi kerran vahingossa lelulaatikkoon. Ja sen jälkeen limaisia leluja olikin enemmän kuin yksi. Eiväthän isovanhemmat sitä tienneet. Mutta tytöt tiesivät. Myös sen, että hämähäkkejä ei olisi saanut ottaa rasioistaan pois. Kunnes he unohtivat sen, saatuaan kuningataridean mennessään naapurintytön luo leikkimään. Mikä olisikaan hauskempaa kuin heittää hämähäkit ilmaan ja säikäyttää tyttö niillä. Ihan leikillään vain. Hauskemmaksi juttu muuttui siinä vaiheessa, kun limahämähäkki lensikin vahingossa kaverin tukkaan. Ja limautui sinne kiinni. Tytöt olivat pahoillaan niin ilkiömäisestä ideastaan, kuin tavasta miten se päättyi. Ja pyysivät anteeksi. Ihan itse. Onneksi.

Tyttöjen kanssa käydyn keskustelun jälkeen rangaistuksena käytettiin kasvatusideologiamme yhtä äärimmäisimmistä rangaistuskeinoista. Karkkipäivän menettämistä. Se oikeasti kirpaisee silloin, kun karkkia saa syödä vain kerran viikossa.

Että sillai. 

ps. Kaverin tukkaa ei onneksi jouduttu leikkamaan vaan shampoopesu riitti hämähäkin irroittamiseen.

Nyt helpottaa

tämä yksivuotiaan äitinä olemisen hankalat hetket. Tyttö oppi siirtämään tuoleja niin, että pääsee kiipeämään pöytien päälle. Ja katselemaan ulos ikkunoista. Kuulostaa turvalliselta. Näyttää vielä turvallisemmalta. Haitariportti siirtyi yläkerrasta keittiön oviaukolle.

Onneksi hankimme Tripp Trapp-syöttötuolin. Tuolin, joka kasvaa lapsen mukana. Yksivuotias on oppinut kiipeämään siitä pois ja sinne sisälle. Nykyään hän haluaa istua pöydän ääressä tavallisella tuolilla syömässä ihan niin kuin muutkin. Helpottaa huomattavasti. Tavallisella tuolilla istuessaan hänen silmänsä ylettävät juuri ja juuri pöytälevyn korkeudelle. Näin ollen itse syötynä hänen ruokaansa löytyy enemmän jostain muusta kasvojen aukosta kuin suusta.

Keittiön ihana, keltainen 

mäntypanelointikin pääsi kuvaan. 

Se ei muuten jää seinään keittiöremontin 

yhteydessä. Toinen kuva onkin koneen 

kätköistä vuoden takaa.

Huomenna vuosi ja viisi kuukautta vanha tyttö ilmoitti eilen ensimmäistä kertaa tarpeensa päästä potalle. Ehdimme ajoissa. Hänhän on käynyt potalla nyt 10 kuukautta. Osaa pidättää usein tarpeitaan seuraavalle pottareissulle, mutta aiemmin ei ole ilmoittanut hädästä itse. Vaippoja kuluu päivässä 1-3 kappaletta. Josko tästä eteenpäin homma etenisi omatoimisempaan suuntaan. Isommat siskot ovat oppineet päiväkuiviksi vuoden ja kymmenen kuukauden sekä vuoden ja seitsemän kuukauden iässä. Päiväkuivaksi tulon jälkeen helpottaa oikeasti. Yksi asioista.

Perjantai-illaksi

ei koskaan tehdä suuria suunnitelmia. Perjantai-illasta pitää kirjoittaa maanantai-iltana, koska kohta on taas perjantai. Ilta. Ja silloin ei ehdi kirjoittamaan. Perjantai-iltana lapset ovat nukkumassa yhdeksältä. Mies nukkuu sohvalla kymmeneltä. Ja allekirjoittanut yhdeltätoista.

Ennen yhtätoista, olen kahlannut netin ihmeellisen maailman läpi. Käynyt iltapesuilla. Kääriytynyt sohvalle vanhaan, oranssiin täkkiin. Asemoitunut katselemaan televisiosta...unia. Usein herään sohvalta ennen kahta ja siirryn sänkyyn jatkamaan unia. Miestä ei työviikon jälkeen saa havahtumaan ennen lauantaiaamua. Näin jännittäviä ovat meidän perjantai-iltamme.

Tietäisittepä lauantai-illasta. Silloin lapset menevät nukkumaan saunan päätteeksi kymmeneltä. Mies nukahtaa sohvalle yhdeltätoista. Ja allekirjoittanut viimeistään kahdeltatoista. Jos hyvin käy, ehdin ehkä juomaan saunan jälkeissiiderini loppuun...seuraavana lauantaina.

Johdot kateissa

Pakko päivittää ny,t kun mokkula kerran toimii ja on hetki aikaa. Remonttireiska vaihtaa uusia lukkopesiä...Muuten mallikkaasti, mutta uusi lukkusarja ulko-oveen ei mene lukkoon. Mies on varma, että vika on lukossa. Itse epäilen oman onnensa seppää!

Silloin kun hankimme talon ja saimme ensivaiheen remonttisuunnitelmat valmiiksi, aloimme hahmotella muita asioita asumiseen liittyen. Aikataulu oli tiukka. Minä suunnittelin sitä mihin kukakin perheenjäsen ja mikäkin tavara asettuvat paikoilleen. Johtomies alkoi miettiä, miten johdot kulkevat eri tiloissa. Loppujen lopuksi kävi niin, että johtomies siirtyi huonekalujen paikkojen pohdintaan ennen minua. Pitihän niiden paikka saada selville, että tiedetään mitä kautta johdot kulkevat.

Ne ovat meinaa integroitu listojen sisään. Nyt meillä ei kulje irtojohtoja pitkin lattioita ja seinän reunuksia. Valkoisia puulattioita. Jee!

Siellä ne kulkevat. Johdot. Piilossa.