ja toisenakin.
Olen sitä mieltä, että mies osallistuu näihin viime aikoina uutisiin nousseisiin kotitöihin. Itse lasken kotitöihin perussiivousten, ruoanlaiton, pyykinpesun, tiskaamisen ja kaupassa käynnin lisäksi lasten kanssa olemisen silloin kuin itse teen jotain edellä mainituista, ruohonleikkaamisen, lumenkolaamisen, talon remontoinnin tai kunnostuksen, lämmittämisen, puiden haun, roskiksen viemisen ja lasten harrastuskuljetukset. Kaikki nämä työt ovat osa meidän jokaisen päivittäistä elämää ja ne pitää tulla tehdyiksi. Jonkun toimesta. Harvoin vain yksi aikuinen ehtii tai jaksaa niitä kaikkia tehdä.
Tavallisena päivänä minä olen kahden nuorimman kanssa ensin kotona töistä ja päivähoidosta. Aloitan ruoan valmistuksen ja laitan tulet talon tulipesiin. Viikkailen ehkä vaatteita pyykkinarulta, jos ehdin. Tällä välin mies lähtee töistä ja kuljettelee yleensä yhdeksänvuotiasta jäähallille. Syömme, kun olemme kaikki kotona. Mies ehtii aina viimeisenä pöytään (katso kuusivuotiaan tulkinta tilanteesta). Tämän jälkeen on siivoamisen aika. Jos sille on tarvetta. Tai kaupassa käynnin aika. Minä siivoan. Aina. Mies käy nykyään välillä kaupassa. Mies lähtee siivouksen tieltä lasten kanssa ulkoilemaan. Yleensä täyttää puukorit siinä yhteydessä ja tekee pikkuhommia pihalla. Lasten iltatoimet hoidetaan yhteistuumin. Niihin kuluu puolituntia. Sitä ennen on laitettu kaikki päivän aikana omilta paikoiltaan eksyneet tavarat takaisin paikoilleen. Koko perheen voimin. Lasten nukkumaan menon jälkeen vuorossa oleva hoitaa keittiön siistiksi seuraavaa päivää varten. Viikonloput kulkevat samalla kaavalla, paitsi silloin ruoanlaittoon kuluu enemmän aikaa ja kaikki pyykkien pesu tapahtuu silloin. Miehelle ei tarvitse erikseen sanoa mitkä hommat jäävät hänen harteilleen. Hän osaa nähdä ne itse. Ainakin tavallisina päivinä.
Lapset ovat nälkäisinä pöydässä,
kun äiti vielä kattaa viimeisiä asioita paikalleen.
Puolitoistavuotias kyllästyy ruoan odottamiseen
ja kiipeää Tripp trappista pöydälle hakemaan ruokaa
ennen kuin nääntyy nälkään.
Mies saapuu paikalle juoksujalkaa ollakseen paikalla,
kun hyvän ruokahalun toivotukset pamahtavat ilmoille
ja yhteinen päivällishetki voidaan aloittaa.
(Huomaa, että kuusivuotias on kaunis perhonen
ja yhdeksänvuotias on possu.
Sisarrakkautta ollut ilmassa toteutuksen hetkellä?)
Olin eilen töissä. Mies ei. Hän oli kotona kahden nuorimmaisen kanssa. Päivähoitopaikalla oli koulutuspäivä. Ja näin ollen se oli kiinni. Olin esittänyt miehelle toiveen josko he siivoaisivat, kun kerran ovat koko päivän kotona. Tulin töistä kello 15.30. Puolitoistavuotias oli edelleen päiväunilla ja kuusivuotias minua ovella vastassa. Itse laitetussa ponnarissa. Mies istui työkoneella sohvapöydän ääressä. Sängyt olivat petaamatta. Ja viimeksi oli syöty arkinen aamupala kello yhdeksältä. Miehellä oli niinkin vaikea lounas toteutettavanaan kuin ranskalaiset ja nakit. Mutta puolen päivän aikaan ei kuulemma ollut ehtinyt syömään, kun piti saada kuusivuotias pukemaan päivävaatteet päälle. Ja lähteä ulkoilemaan. Taitaa meidän perhe sittenkin tarvita sanattoman voiman, että asiat tapahtuvat: naisen.
2 kommenttia:
Kyllä, suurin piirtein se vaan on niin... Minä olin tänään töissä (en ole ollut töissä moneen kuukauteen). Täällä piti siivottaman... sanoisin, että täällä on lähinnä katsottu telkkaria. Ruoan tein illalla jo valmiiksi, että saavat jotain syödäkseen. Ja meillä siis jo isot lapset. Mutta kyllä se vain vaatii mua käskyttäjäksi, että jotain kotityön suuntaistakaan kotona tehtäis. *huoh*
Mun ei onneksi tarvitse käskyttää silloin, kun olen itse paikalla. Mies ei varmaan uskalla silloin olla tekemättä asioita, kun itse puuhaan koko ajan jotain. Tai sitten tekemättömät hommat ovat vain oleellisempia silloin, kun olemme kaikki paikalla kuin silloin, kun hän on talon valtias...
Luin kommenttisi "Ystäväni puhelinmyyjään". Mulla oli morkkis jo silloin kuin julkaisin tekstin, ja nyt vähän enemmän. Tokihan tiedän, että työtänsä hekin vain tekevät. Itse en vain jaksa sitä hyökkäävyyttä, jota joiltakin saa osaksensa. Jos ensin ilmaisee kauniisti, ettei ole kiinnostunut, niin sen pitäisi riittää.
Päätin silloin uskaltaa julkaista tekstin, kun mulla elämässäni huono tapa välillä kihahtaa yli hyvien tapojen. Ja täräyttelen asioita ennen kuin olen ehtinyt ajattelemaan ne ihan loppuun asti.
Tervetuloa lukijaksi. Itselläni on lukuvierailu blogissasi kesken. Juuri sanoin miehelle yksi päivä, että mun olisi varmaan aika kasvaa aikuiseksi (yhdeksänvuotias, kun näyttää ensimerkkejä teini-iästä) vielä, kun ehdin. Että jaksan sitten järjissäni edessä olevan 15 vuoden teini-ikäaallon. Kaikki sympatiat sinulle sen jakson sisällä elämiseen.
Lähetä kommentti