Tässä viime kuukausina lunta odotellessamme, iloitsimme lasten kanssa siitä, että asumme nyt omakotitalossa. Kukaan ei tule rikkomaan tänä talvena tekemiämme lumiukkoja, - linnoja tai -lyhtyjä. Ne saavat ilahduttaa pihalla juurikin niin kauan kuin ilmat sallivat.
Eilen satoi ensimmäinen sellainen lumi, joka pysyi maassa juuri niin pitkään, että siitä pääsi jo jotain rakentamaan. Neljä lumiukkoa ja pari lumilyhtyä. Lohduttelin kuusivuotiasta, että illalla alkava vesisade luultavasti sulattaa nämä lumiteokset. Yhdeksi illaksi laitoimme kuitenkin tulet lyhtyihin. Ja toivoimme pikaisesti lisää lunta (ja pakkasta).
Kymmenen aikaan illalla mies tuli pyytämään, että katsoisin ikkunasta ulos. Pihallemme oli saapunut vieras, joka rikkoi vuorollaan kaikki lumiteoksemme. Lyhdytkin, vaikka niissä paloi tuli. Pallo pallolta se purki lyhdyt osiin. Hyökkäili lumiukkojen päälle ja pomppi niiden päällä. Mies meni kameran kanssa pihalle ja heitti kutsumatonta vierasta lumipalloilla. Kolmannen pallon jälkeen vieras otti ja lähti. Yksi lumipalloista suussaan:
Aamulla kuusivuotiasta ketutti. Citykettu. Kesykettu. Äiti lupasi, ettei kukaan enää rikkoisi pihallamme lumitaideteoksia. Petturiäiti. Onneksi en tehnyt uuden vuoden lupauksia...
Tapahtui taannoin: Kesällä kettuveljekset kävivät syömässä pensaista karviaset ja mittelöivät keskenään marjastuksen lomassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti