Vieroitusoireita

Juhlaputken päättyminen ei aiheuta niitä. Vaikka juuri sainkin puhkottua vappupallot ja huomenna on vuorossa osa III: äitienpäivä. Viime päivät ovat olleet tavalla tai toisella lamaannuttavia. On tuntunut siltä, että seinät kaatuvat päälle kotona. Olisi ihana olla edes joskus hetki ihan vain yksikseen. 

Kuluneen viikon aikana yksitoistakuinen on kontannut perässäni. Itkien. Koko ajan. Tai siltä se ainakin on tuntunut. Syliin otettaessa kitinä vasta yltyykin. Revitään paitaa pois päältä ja hoetaan: "Ma-ma mam-mam-ma ma". Yöt ovat olleet pahimpia. Lopetin imetyksen tiistaina. Yksipuolisella päätöksellä. Yksitoistakuinen syö ja juo jo tavallisia maitotuotteita. Olen ensi kertaa lopettavana osapuolena. Isommat tytöt ovat tehneet päätöksen aikoinaan itse. Mutta nyt alkoi tuntumaan, että on aika. Toki imetyskertoja on vähennetty jo muutaman kuukauden. Loppua edeltävinä aikoina imetin enää vain kerran päivässä. Mutta kun se kokonaan loppui, tuli selvästikin itku siitä, mistä puute. Mahdollisuus siihen on poistettu. Minunkin sydäntäni syö.

Itselleni vieroitusoireita on aiheuttanut lukeminen. Erehdyin käymään kirjastossa "Kirjan ja ruusun"-päivän kunniaksi ja lainaamaan muutaman kirjan. Virhe. Kun aloitan kirjan, en malttaisi lopettaa. Ei toimi lapsiperheessä. Jos saisin, lukisin koko ajan. Siksi en yleensä viitsi kiusata itseäni ja hankkia pitkäjänteistä lukemista. Lehdet ja blogit tulevat luettua valmiiksi kirjoja nopeammin. Lainasin mm. Riikka Pulkkisen Finladia-palkintoehdokas teoksen "Totta", kun se sattui käsiini palautuskärrystä. Olen pyörittellyt kirjaa käsissäni kirjakaupoissa kerran jos kaksikin. Kymmenen tai kaksikymmentä. Luin kirjan viidessä tunnissa. Makasin lattialla lasten kanssa. He leikkivät. Minä luin. Välillä itkin. En malttanut lopettaa kesken. Kertomus on ennen kaikkea herkkä. Koskettava. Pienieleinen. Ja sellaisenaan hyvinkin vaikuttava. Tiedän hankkivani kirjan äidilleni joululahjaksi. Ehkä itsellenikin. Omaksi.

                               Kuva ei ole lavastettu. Jollain on huono tapa 

                                           riisua vaatteensa sohvan karmille. 

                                               Toisilla luova tapa löytää ne.

Huomenna on äitienpäivä. Olen jo valmiiksi pettynyt. Toivoin viimeiseen asti saavani viettää sen yksin. Edes osan päivästä. Se olisi ollut paras lahja ikinä. Niinkuin aiempinakin vuosina. Tänä vuonna se ei toteudu. Sanoin miehelle, ettei hanki mitään lahjaa. En halua niitä. Olisin halunnut yhden asian ja sitä ei voi ostaa. Hetki itselle. Yksinään. Kerran vuodessa.  Kaikki ostettu materia on turhaa, ellei se sattuisi olemaan Lokki-valaisin. Tai jumppakortin täyteen lataus. Lasten itse nykertämiä lahjoja odotan.

Sivuraide: Yhdessä kuvista vilahtaa viisivuotiaan piirtämä äitienpäiväkortti. Kuvassa olen minä. Tarkkasilmäinen ja -muistinen tyttö: Minulla on punaiset hiukset (josko kiharat) ja vihreät silmät. Huomaatteko, että ripsienkin määrä on ihan kohdallaan. Kolme kappaletta molemmissa silmissä. Minullahan ei viisivuotiaan mukaan ole niitä ripsiä. Niinkuin tavallisilla ihmisillä...Kortin toiselle puolelle viisivuotias on kirjoittanut: "Äiti on kiva! Äiti joskus määräilee. Äiti pelaa mun kans ja askartelee. Äiti hoitelee kyl aika paljon "Popea". Äiti on ihana!" Paketit avaan vasta huomenna.