Perjantaina luin neljä tuntia blogeja. Mies nukkui sohvalla. Kelasin blogeja taaksepäin liki neljän viikon matkalta. Avasin kotikoneeni ensimmäistä kertaa yli kolmeen viikkoon.
Kuukausi sitten, kun viimeksi kirjoitin, en ajatellut edessä olevan näin pitkää taukoa. Tarkoitus oli kirjoittaa heti seuraavana päivänä. Mutta sitten mies ei tullutkaan kotiin sieltä "koulutusristeilyltä". Tai tulihan hän. Seuraavana iltapäivänä, sunnuntaina, hain hänet sairaalasta. Sunnuntaiaamuna olin saanut hänet viimein kuudelta kiinni puhelimella. Lumihangesta. Oli tainnut tulla otetuksi yksi tai kaksikin liikaa tasapohjaisille, nahkaisille pukukengille (verikokeen antama promilleluku oli sairaalaan tultaessa pienempi kuin ruorijuopumuksen raja). Hän oli liukastunut, lyönnyt päänsä ja jäänyt hankeen tajuttomana. Yli kolmeksi tunniksi. Muutaman asteen pakkaseen. Keskustassa. Eikä kukaan ollut vaivautunut auttamaan. Hypotermian lisäksi hänellä oli aivotärähdys, sisäistä verenvuotoa iskukohdan alapuolella aivoissa (se selvisi vasta myöhemmin pään magneettikuvauksessa) ja kahdeksantoista tikkiä vaatinut haava päässänsä. Olinko iloinen? Järjettömän. Kaksi yötä aiemmin oli ollut 30-astetta pakkasta. Sinä yönä hän olisi kuollut. Tai, jos ei olisi havahtunut soittooni, enkä olisi saanut puhelimitse toimitettua häntä päivystykseen. Nalkutinko? En. Hän kulkee loppuelämä kymmenen sentin arpi päässänsä ja oli nöyrä varmasti ilman läksytystäkin. Rehellisesti. Olen vain onnellinen, että ei käynyt pahemmin. Luulen, ettei mieskään lähde ensi vuonna koulutusristeilyn jatkoille.
Seuraavana yönä sairastuin itse vatsatautiin. Sitten mies sai sen. Kuusivuotias sairastui kuumetautiin. Yhdeksänvuotias mahatautiin. Kuusivuotias sairastui mahatautiin parannuttuaan kuumeesta. Itse sairastuin kuumeeseen ja mahatautiin uudestaan viideksi päiväksi, kuusivuotias sairastui uudestaan mahatautiin. Sen jälkeen uudestaan kuumetautiin ja sitten yhdeksänvuotiaskin sairastui kuumetautiin. Puolitoistavuotias ja yhdeksänvuotias olivat sairastaneet kuumetaudin jo koulutusristeilyä edeltävällä viikolla. Talvilomalla olimme kaikki terveinä samaan aikaan yhden päivän. Sen aikana revin yläkerran aulasta tapetit. Ja siinä tilassa se on vieläkin. Tietokone lähti aulasta evakkoon remontin tieltä ja sillä tiellä se on vieläkin. Perjantaina sain aikaiseksi vetää johdon väistötilan pistokkeeseen.
Kuukauden aikana pihalle ehti satamaan liki kolmekymmentä senttiä lunta, joka nyt hupenee hurjaa vauhtia. Sain otettua tähdet olohuoneen ikkunasta vihdoin pois ja lokki pääsi pois laatikostaan kahdeksan kuukauden säilytyksen päätteeksi. Päivät ovat pidentyneet ja aurinko paistanut. Risukasaankin. Olemme ehtineet jossain väleissä käydä katsomassa Saapasjalkakissan ja Risto Räppääjän uusimman. Miehen kanssa kävimme kahden katsomassa Kakola-musikaalin. Suosittelen. Kuusivuotias selvitti kielitestit ja pääsi haluamallensa kieliluokalle. Syksyllä minä ilmoittaudun työväenopistoon opiskelemaan kyseistä kieltä, että pysyn hänen perässään. Ei ollut kyseinen kieli edes B1-kielenäni aikoinaan. Puolitoistavuotias on alkanut toistelemaan sanoja ja puhuu jo paljon yksittäisiä sanoja. Kierona äitinä olen opettanut hänet sanomaan Arnien hokeman Gilbert Grape elokuvasta: "Match in the gas tank: Bum bum!" Nyt olemme siinä vaiheessa, että hän hokee "Bum bum!" Ja viimeisenä kuulumisena, muttei vähäisimpänä: Eilen yhdeksänvuotiaasta tuli kymmenenvuotias.
Keväistä tulevaa viikkoa! Ne blogit, jotka ehdin käymään läpi vaikuttivat siltä, että teille kuuluu hyvää. Toivottavasti tulkitsin oikein.
5 kommenttia:
Huhheijaa..on teilläkin tapahtumia piisannut... Onneksi, onneksi, miehesi voi hyvin. Minä jotenkin aina pelkään että käy jotain tuommoista kun mies lähtee jonnekin... :(
Ja onne kymmenvuotiaalle :)
Mä olen kanssa pelännyt. Hän käy ulkona vain kaksi, kolme kertaa vuodessa. Siis ulkona alkoholimielessä. Onhan promillelukema laskenut kolmen tunnin tajuttomuuden aikana hangessa, mutta tuskin se on ollut ainoa syy. Firman jutuissa hän on sentään maltillisempi kuin epävirallisissa karkeloissa.
Ihmettelen oikeasti ihmisiä, joita on varmasti mennyt kymmeniä, jollei sata hänen ohitseen (ihan keskeinen sijainti lähellä taksitolppaa, jonne hänkin oli ollut menossa). Miksei kukaan ole soittanut apua? Ehkä tämä on sitä mediassa paljon puhuttua välinpitämättömyyttä, joka vahvistuu nyky-yhteiskunnassamme "vähempiosaisia" kohtaan. En tiedä. Onneksi selvisi hengissä. Rakastan häntä ihan likaa, että olisin selvinnyt tässä iässä hänen poismenostaan. Ja näin hölmöstä syystä.
On meillä ainakin mahatauteja piisannut :D ja kuumetautejakin. Onneksi nyt näyttää tasoittuvan. Kevät luultavasti tyypilliseen tapaansa helpottaa kierrettä.
Ja mitä tulee kymmenenvuotiaaseen. Siis kymmenen. Kymmenen vuotta sitten hän tuli taloon. Kymmenen vuoden päästä hän ei luultavasti enää asu täällä. Sen tajuaminen tekee ajankulusta haikeaa.
Hyvää alkavaa viikkoa ja ihania kevätpäiviä!
Ensinnäkin onnea täyden kympin tytölle! Ihan hurjaa. Sulla on jo kymmenenvuotias. Ajatella. Minä olin yhtenä päivänä pökertyä ajatuksesta että minulla on neljä ja puoli!!!vuotias. Tuntuu, että olin ihan lapsi kun hänet sain. Aika on ihmeellinen käsite tai sitten raskaudet ovat tyhmentäneet minua entisestään. :D
Ja juuri kun aamulla aloin itkemään, että meillä on kolmas nuha nyt sitten täällä. Enpä itkekään. Teitä on koeteltu pikkusen rankemmalla kädellä. Ja ihan hengissä näytätte olevan. Ja järjissäänkin vielä. Elämä on. Etenkin näin talvella.
Ja vaikka tiesin tästä että mies oli saanut raidan otsaan, niin nyt vasta pistää vihaksi! Siis mithit, KUKAAN ei ollut vaivautunut auttamaan??!! Itsekin kierrän kyllä ne tyypit kaukaa, joilla on vaatteet pesty viimeksi vuonna ja kivi ja keppi ja tukka näyttää siltä, että siellä on elämää enemmän kuin pienessä kaupungissa, mutta jos vähänkin on siistimpää vaatetta, menen oitis tsekkaamaan tilanteen! Herraisä mikä onni onnettomuudessa, että sinä yönä pakkanen ei kivunnut kolmeen kymppiin! Ja mikä onni, ettei käynyt pahemmin! Ja mikä onni että hän heräsi soittoosi!
ONNI on ihmeellinen asia. Sitä joko on tai ei - loppupeleissä sitä nimenomaan sun miehellä oli matkassa. Ripaus. Onneksi!
Parempaa, aurinkoista, keväistä viikkoa sinne teille!
No voi kiesus!
Siis ihan kokotekstiin, minkä luin. Melkein parisutti,kun pääsin loppuun asti-olin jo puolestasi hieman hengästynyt.
Toivottavsti kaikki nuo vastoinkäymiset,sairastamiset ovat todellakin nyt kärsitty pitkälle tälle vuoteen.
Miehesi onnekkuudesta iloitsen suuresti.
Tuollaisessa tilanteessa,kuten itsekinkuvasit- jos pakkanen olisi ollut kovempi,selviytyminen olisi ollut epätodennäköistä.
Ihmisten kylmyys ja vällinpitämättömyys satuttaa monta kertaa tässä elämässä. Ja taas.
Kuinka lähimmäistä voidaan kohdella tuolla tavalla.
Minun setäni kuoli hankeen tullessaan veljensä päiviltä. Oli ilmeisestis aanut sairaskohtauksen,tai kaatunut- mutta siihen jäänyt. Toki humalallakin oli tekemistä, mutta talvi oli syynä kaatumiseen,tai sairaskohtaus-ei tuhanne päissään oleminen.
Aamulla löytyi, melkein kotiovelta.
Tässä tapauskessa paikkana oli toki syrjäisempi seutu,eikä ohikulkijoita.
Pienestä on moni kiinni.
Sinulle ja perheellesi ihania kevätpäiviä!
Meillä on ollut ihania kevätpäiviä. Terveenä! Ulkona on ollut niin lämmintä, että lumi on sulannut kohisten ja tulppaanit, narsissit ja krookukset ovat itäneet penkeistään. Nyt vain pelkään takatalven tulevan ja vievän ne ennen kukkimista!
Toivottavasti elämä kulkisi nyt hetken vain tylsän tasaisesti. Tosin sairaudet kuuluvat siihen tylsyysosuuteen elämän tasaisuudessa. Mutta nekin saisivat nyt loistaa poissaolollaan.
Sitä harvoin ajattelee (eikä tarvitsekaan) kuinka pienestä elämä ja onni ovat kiinni. Sitä herää ja havahtuu, kun liippaa läheltä tai kolahtaa kunnolla.
Ihania alkukevään päiviä teillekin!
Lähetä kommentti