Me emme taida olla ylpeää kansaa. Harvat meistä hehkuttavat itseään, elämäänsä tai taitojaan. Ainakaan av-palstan ulkopuolella. Siellä saa olla anonyymisti ja epärehellisesti kaunis, fiksu, huumorintajuinen, pidetty, hyvän maun omaava ja rikas. Kaikkia yhtä aikaa. Anteeksi. Lipsahdin lukemaan sinne muutaman aloituksen vähän aikaa sitten. Itse en tarkoita nyt varallisuudesta riippuvaisia asioita.
Blogissakin voi antaa itsestään sileämmän kuvan. Tai sitten ei. Voi kertoa niistä onnen hetkistä, jotka kantavat elämää eteenpäin. Tai sitten niistä kuopistakin. Kasvotusten uskallamme harvoin olla ylpeitä taidoistamme. Paitsi harrastusten pukuhuoneissa. Siellä kilpailuhenkiset vanhemmat kilpaa kehuvat elämäänsä, lapsiaan. Olipa johdanto.
Yhdessä omassa hetkellisessä arkipäivän aallon pohjassani mietin taannoin ylpeyttä. Tai oikeammin sitä, mistä asioista olen ylpeä. Missä tunnen pärjääväni tai missä näen elämässämme vahvuutta. Vahvuutta, josta tunnen ylpeyttä. Ja kohosin aallonpohjasta pinnalle taas huomatessani, että on paljon syytä olla ylpeä. Täällä uskallan ne kasvottamasti sanoa, mutta muuten en. Etten vain leimaadu ylpeäksi...
Lapsissani olen ylpeä etenkin heidän käytöstavoistaan. Siitä, että heistä on rikkonaisesta lapsuudesta huolimatta kehittynyt sellaisia persoonia, että he ovat pidettyjä ikätovereidensa seurassa. Olen onnellinen siitä, että he leikkivät ja touhuavat. Kiukustakin olen ylpeä. Yhdestä asiasta olen erittäin ylpeä. He eivät valehtele. Vaikka he (tietenkin) tekevät joskus väärin tai virheitä, he eivät valehtele tai selittele, vieritä omaa erehdystään toisten niskoille. Uskaltavat olla rehellisiä. Kelpaavat itselleen ja meille. Rehellisesti.
Miehessäni olen ylpeä siitä, että hänelle kaikki ovat yhtä arvokkaita, vaikkei hän itse allekirjoittaisikaan toisten näkemyksiä. Siitä, että hän osaa olla hiljaa silloinkin, kun hän tietää olevansa oikeassa. Mies on vaatimaton, mutta kunnioitettavalla tavalla. Ei sillä anteeksianelevalla. Siitäkin olen ylpeä, että hän jaksaa minua joka päivä. Niinäkin, kun en itse jaksa itseäni. Ja sitten olen tietysti ylpeä niistä johdoista. Hänellä on kaikki johdot hyppysissään.
Omalla kohdallani jouduin oikein miettimään. Miettimään sitä, mistä olen itsessäni ylpeä. Olen ylpeä organisointikyvystäni. Ne asiat, jotka aion tehdä tulee tehtyä. Ilman kompromisseja. Työminästäni olen myös ylpeä. Tiedän olevani hyvä siinä mitä teen työkseni. Viimeinen ylpeyden aihe löytyy taidosta nauraa itselleni. Sillä jos on sellainen kuin minä, taito nauraa itselleen ja myöntää olleensa erehtyväinen, nousevat arvoon arvaamattomaan.
Aika arkisia juttuja.
Eikä tarvitse pelästyä. Omalla kohdallani ne asiat, joista en itsessäni ole ylpeä olisi kokonaan toinen pitkä kirjoitus. Mutta koska täällä voi jättää asioita kirjoittamatta, en aio sellaista kirjoitusta tehdä. Sen sijaan perheenjäsenteni kohdalla en keksi kuin yhden asian, josta en ole ylpeä. Sekään ei kosketa lainkaan lapsia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti