kirjoitan kohtaloista. Naistentautien poliklinikalla. Niitä on monenlaisia. Tämänkin viikon aamuna, kun itse istuin siellä odottamassa. On syöpäpotilaita tai tiedon vasta saavia, raskauden keskeytykseen tulevia (joko vapaaehtoisia tai niitä, joiden puolesta luonto on päättänyt toisin), niitä ketkä toivovat, että sikiö kasvaisi vielä kohdussa ja meitä, jotka käyvät siellä toivomassa, että kaikki olisi edelleen hyvin saatujen hoitojen jälkeen. Hiljaisia pariskuntia. Hiljaisia naisia. Hiljaisia ystäviä vierellä istumassa. Rauhallista henkilökuntaa.
Olen itse ollut siellä kolmessa roolissa. Ensimmäisellä kerralla kuulemassa, että sikiö on kuollut kohtuuni. Raskaus oli sillä hetkellä jatkunut sen jälkeen viisi viikkoa. (Viidessä viikossa kahdeksansenttinen sikiö oli ehtinyt kuivumaan/ hajoamaan kaksisenttiseksi.) Saamassa samalla lääkityksen raskauden keskeytymiseen ja lääkkeet kohdun sisällön tyhjentämiseen. Tämän jälkeen kävin vielä jälkitarkastuksessa paikan päällä.
Seuraavan kerran istuin odotustilassa viiden vuoden kuluttua. Olin matkalla kuulemaan papakokeesta löytyneistä muutoksista. Matkalla koepalojen ottoon. Seuraavalla kerralla siitä odotin pääseväni kuulemaan tuloksia. Tuloksia, joissa ilmeni kohdunkaulassani olevan vaikeita solumuutoksia. Samalla kerralla otettiin lisäpaloja ja tutkittiin kohtu ja munasarjat. Ne olivat puhtaat. Seuraavalla kerralla makasin salissa ja vakavimmat solumuutoskohdat leikattiin pois, lievemmät solumuutoskohdat poltettiin. Tämän jälkeen olen käynyt siellä vuosittain. Aluksi kolmen kuukauden välein, sitten puolen vuoden välein ja seuraavat kaksi vuotta vielä vuoden välein. Tähän asti uusia muutoksia ei ole ilmestynyt. Tilanne on kuulemma ollut hyvä koko ajan. Paitsi omassa päässäni. Jossa alkuvaiheessa olin jo aivan varma pahimman skenaarion vääjäämättömyydestä. Pessimisti. Jos muutokset uusisivat, seuraava hoitomuoto olisi koko kohdun poistaminen. Siksi lääkäri suositteli heti hoitojen jälkeen hankkimaan lapsia pian. Jos heitä vielä haluaisi.
Kolmannen kerran istun saman poliklinikan odotustilassa varmana keskeytyneestä raskaudesta, joka kuitenkin jatkuu. Hormonipitoisuudet verikokeessa eivät olleet vastanneet viikkoja. Kohtu oli tyhjä, mutta ison greipin kokoinen. Jäin saman tien nukutukseen ja kaavintaan. Lääkkeellistä tyhjennystä ei tehty edellisen kerran komplikaatioiden vuoksi. Kontrolliverikokeessa raskaushormoniarvot eivät laskeneet. Ravasin kaksi kuukautta viikoittain verikokeissa, arvo laski hiljalleen. Tuulimunaa ei löytynyt ultrailuista huolimatta. Kolmen kuukauden kuluttua kaavinnasta, ensimmäisestä kierrosta, aloimme odottamaan puolitoistavuotiasta.
Seuraavat kolme-neljä viikkoa toivon,
että en kuule naistentautien poliklinikasta mitään.
Ennen ensi vuoden kontrolliaikaa.
3 kommenttia:
:'(
toivottavasti seuraava yhteydenotto on hyvä.
Sitä aina miettii, miksi toinen kantaa suurempaa taakkaa matkallaan kuin toinen.
Ja toisaalta sanotaan, ettei kenellekään anneta kannettavaksi isompaa taakkaa, kuin mitä jaksaa kantaa.
Vai onko vastoinkäymisten määrä vakio? Jaa-a.
Toivomme erittäin kovasti, että et kuule naisten polilta nyt mitään. Hyvän vuoden, monta hyvää vuotta, valtavasti hyviä ja terveitä vuosikymmeniö olet edesmenneellä taakalla totisesti ansainnut!
Niin minäkin toivon. Ettei yhteydenottoa kuulu. Itse koen, että elämäni suurimmat taakat ovat kuitenkin toisaalla. Ainakin nyt, kun tilanne on hyvä: Olen saanut koettujen keskenmenojen jälkeen (kolme yhteensä) vielä kaksi lasta. Ja tällä hetkellä olen terve. Onnellinen. Toivon, että tilanne pysyy samana.
Elämäni taakkana, paineena sydänalassa tunnen vanhempien tyttöjen lapsuuden. Sen, että onkohan se hyvä ja riittävä, vaikka heillä on kaksi perhettä ja kotia. Vaikkakin heillä on kuitenkin molemmissa hyvä olla. Ja he ovat ilmoittaneet halunsa tällaiseen asumisratkaisuun. Mutta onko tällainen lapsuus raskas? Raskas olisi ollut yhden kodin ja perheen ratkaisukin. Mahdoton. Miksi me vanhemmat emme tajunneet mahdottomuutta aikaisemmin?
Hyvää viikonloppua kumminkii!
Lähetä kommentti