Olen viime päivinä miettinyt kohtaamisia. Perheeni sisällä. Elämämme on aikataulutettua ja kiireistä. Miehen kanssa ehdimme olemaan kaksin iltaisin. Muiden kanssa kahdenkeskeistä aikaa ei juuri olekaan. Kuusivuotiaan kanssa varsinkaan. Se aika mikä ei mene työpäivinä kotihommiin, menee puolitoistavuotiaan uhma-iitan kaitsemiseen tai yhdeksänvuotiaan kouluhommien kontrollointiin (lukuläksyjen kuuntelu, kokeisiin kysely ja läksyjen tarkistus). Näin on jatkunut koko puolitoistavuotiaan elinajan. Ja koen valtavaa morkkista. Kuusivuotiaan puolesta.
Puolitoistavuotiaan kanssa tulee automaattisesti vietettyä paljon kaksikeskeistä aikaa. Hän kun tarvitsee vielä peräänkatsomista, "huoltotoimenpiteitä" ja syliä. Usein.
Yhdeksänvuotiaan kanssa kuljemme useamman kerran viikossa samaa matkaa töihin ja kouluun. Käymme läpi kouluasioita päivittäin ja juttelemme asioista kuin asioista. Käymme yhdessä luistelemassa tai kävelyllä iltaisin. Kuusivuotias ei ole kiinnostunut kylmällä ilmalla luistelusta tai pelkästä lenkkeilystä. Hän viihtyy omalla pihalla paremmin.
Kuusivuotiaan kanssa ainoa vapaa tilaisuus höpötellä niitä näitä tarjoutuu kotimatkoilla. Puolivuotias istuu rattaissaan, mutta ei ole kiinnostunut kommunoimaan ennen kotiin pääsyä. Näin ollen meille tarjoutuu puolesta tunnista tuntiin yhteistä aikaa. Kuusivuotias osaa käyttää tilanteet hyväksi. Onneksi. Kahdenkeskeistä aikaa leikeille, piirustamisille tai pelailuille jää todella harvoin. Kesäisin puuhamme kukkien parissa kahdestaan. Mutta talvi on täällä niin pitkä. Ja kesä lyhyt.
Tottakai meillä tehdään yhdessä asioita koko perheen voimin ja vaikka mitä. Jokainen saa osallistua keskusteluihin, tulla kysymään asioita ja esiintyä. Joka päivä, ripauksittain tai köntteinä, siellä täällä. Ohi mennen pysähdytään kehumaan, halaamaan, suukottamaan tai nostamaan syliin. Monta kertaa joka päivä. Nukkumaanmenoaikaan jokaiselle lauletaan henkilökohtaiset unilaulut, suukotellaan ja jutellaan rauhassa hetki. Kerrotaan, että rakastetaan ja ollaan ylpeitä heistä.
Itselläni ei ole sisaruksia. Olen aina saanut äitini jakamattoman huomion, kun olen sitä halunnut. Usein silloinkin kuin en sitä olisi kaivannut. Itselläni ei ole kokemusta isommassa perheessä kasvamisesta. Riittävätkö nämä pienet, sirpaleiset hetket yhteistä aikaa siellä täällä. Toivon totisesti, että riittävät.
4 kommenttia:
Kuka se oli, se joka kirjoitti, että edellistä sukupolvea kasvatti häpeä, meitä syyllisyys.
Liikaa ei meidän äitienkään kannata syyllistyä, se on turha taakka.
Ymmärrän kyllä..riittämättömyyden tunne on minullekin tuttu. Meillä on 9vee, 6vee, 4vee ja 2vee. Meilläkin eniten huomiota nyt ottavat vanhin ja nuorin.
Ajattelen, että kaikilla lapsilla on omat kehitysvaiheensa, toisinaan he tarvitsevat enemmän sitten taas pärjäävät hieman vähemmällä huomiolla. Temperamenttikin tietysti vaikuttaa. Sekä lapsen että vanhemman.
Meillä sauna on se, joka kirvoittaa jokaisen keskustelemaan. Välillä yritän järjestää jokaiselle omia hetkiä, vaikka sitten saunomalla. Minusta se on tärkeintä, että vanhemmat tiedostavat perheen dynamiikkaan liittyviä juttuja. Pelkästään sekin jo vie monia juttuja sinällään oikeaan suuntaan.
Minä ja mieheni olemme molemmat perheen keskimmäisiä. Emme odota aikuisenakaan samaa huomiota, jonka esikoinen ja kuopus saavat. He saavat sen hyvässä ja pahassa :)
Monissa elämänvaiheissa on ollut helpottavaakin, kun on luotettu ja annettu tilaa enemmän.
-m
Kiitos kommentistasi. Kai siihen uskaltaa luottaa, että lapsilla on hyvä olla osana perhettä, kun he eivät "valita" osaansa. Vaan kokevat olevansa yksi muiden joukossa. Esikoisen on ollut vaikeinta hyväksyä eri-ikäisiltä lapsilta odotettavia juttuja: "Miksi kuusivuotiaan ei tarvitse imuroida huonettaan?". Ja muita vastaavia juttuja. Tässä vaiheessa onneksi vielä (haluaa) ymmärtää selitettäessä, ettei hänkään vielä kuusivuotiaana tehnyt kyseistä kotityötä.
Mies sanoo usein, että minun on aina kehitettävä jostain asia, josta olen huolissani. Ehkä tämä on sitten sitä.
Minusta teillä on oikein hyvin asiat. Siis ainakin tästä saa kuvan, että jokainen lapsi saa hyvin huomiota. Itse en ole ollenkaan noin hyvin hoitanut asioita aikanaan.. tosin hoidinkin kaiken suunnilleen yksin (4 lasta, vanhimman ja nuorimman ikäero 6,5v) kun mies oli aina töissä..
Edelleen tuntuu että kaikki on mun hoidettava, meillä iskä ei ole kovin osallistuvaa sorttia. Ja minäkin taidan aika lailla tykätä olla itekseni.
En ole koskaan erityisemmin leikkinyt lasten kanssa, vaikka olinkin liki 10v kotona ja nytkin olen (lapset on tosin nyt jo 10-16v). Olen paikalla, tarvittaessa saavutettavissa, mutta en sillein kuitenkaan erityisemmin ole koskaan edes koittanut mitään kahdenkeskisiä aikoja kenellekään järjestellä. Minusta nykyään ehkä liikaakin korostetaan tuollasta "kahdenkeskistä aikaa", se tekee minulle ainakin aika syyllisen olon, kun en sellaisia järjestä.
Kiitos Helillekin. Kun itse on ainoa lapsi, ei ole sitä vertailupohjaa näissä asioissa omasta takaa. Itse en tiedä millaista on olla yksi muista. Kai se on ihan luonnollista silloin, kun on yksi monesta. Ehkä sitä ei osaa vakavissaan kaivata sellaista, jota ei ole. Yksilökeskeistä huomiota.
Itselleni tuli ihan täytenä yllätyksenä sekin, kuinka sisarukset saavat tappeluita aikaiseksi ihan hölmöistä asioista, kuinka kiukuispäissään parhaan tyydytyksen saa kiusaamalla pienempäänsä ja kuinka paljon hetken päästä voidaankaan olla ylimpiä ystävyksiä.
Lähetä kommentti