"Onneksi sinulla on tuo nelikuinen"

Ja viisivuotias ja kahdeksanvuotias, haluaisin lisätä. Nelikuisen tulo vei mennessään vuoroviikkovapauden ja toi tullessaan onnen lisäksi kaipuuta ja ikävää.

Uudessa Kaksplussassa oli juttu vuoroviikkoäitiydestä. Ensimmäinen mielenkiintoinen juttu siinä lehdessä vuoteen ja voi olla, että sen ansiosta en perukaan lehtitilaustani. Minun kohdallani avioero oli uuden alku, mutta myös luopumista. Eroon asti olin kantanut arjen ja vanhemmuuden vastuun lähes yksin, koska emme vuosiin voineet enää olla samaan aikaan saman katon alla mieheni kanssa. Ilman riitaa. Eron myötä mies tarttui kiinni isyydestään. Enkä minä halunnut sitä evätä, koska hän on hyvä isä lapsilleen. Ollut aina. Minä en vain ollut hänelle hyvä vaimo, eikä hän minulle hyvä mies. Niinpä minä ikäänkuin luovuin osasta äitiyttäni, mahdollistaakseni molemmat vanhemmat lapsillemme. Tai toisin päin. Viime kevääseen asti äitiyteni tiivistyi niihin päiviin, kun isot tytöt olivat meillä. En halunnut silloin olla väsynyt, hermostunut tai passiivinen äiti. Aikaa ei ollut tuhlattavaksi. Näin on edelleen, vaikka meillä asuu nyt myös nelikuinen. Ihan joka päivä.

Viisivuotiaan yösatama

Nelikuisen tulon myötä isojen tyttöjen puuttuminen kotoa korostuu. Ennen nelikuista käytin isojen tyttöjen isällään viettämän ajan hyödyksi tekemällä ympäripyöreitä päiviä töissä (jotta voisin tyttöjen meillä ollessa, olla lyhyempiä päiviä töissä ja enemmän kotona), kävin kulttuuririennoissa tai ihan vain muissa riennoissa tai lueskelin hyvällä omalla tunnolla läjäpäin kirjoja kotona ollessani. Nyt kun olen taas täyspäiväisesti äiti ja äitiyden mukanaan tuoma arki on koko ajan läsnä, sitä suree ja ikävöi puuttuvaa arkea isojen tyttöjen kanssa. Nyt äitiyttä ei voi laittaa "narikkaan" isäviikoiksi ja isojen tyttöjen poissaolo korostuu. Tuntuu surulliselta, kun kaksi huonetta on hiljaa, sängyt pedattuina vuorokauden ympäri päivästä toiseen ja pöydille unohtuneet lelut eivät liiku mihinkään.

Kahdeksanvuotiaan unipesä

Nelikuisen syntymä toi äitiyeden onnen lisäksi myös ikävän siitä, mitä minulla on, mutta jossain toisaalla. Ennen siihen ikävään ei ollut aikaa.

Tämä osa elämää on seurausta omista valinnoistani. Eikä niitä eron suhteen olisi voinut tehdä toisin. Tilanteena tämä sellainen, jota monet ystävistänikään eivät ymmärrä: On vaikea tavoittaa sitä tunnetta, että omat lapset eivät olekaan läsnä. Säännöllisesti. Se on tunne, jota en haluaisi ystävieni joutuvan kokemaan. Toisaalta monet äidit usein unohtavat, että samaa kaipuuta ne isätkin tuntevat lapsiinsa, kun he ovat poissa. En ole koskaan ymmärtänyt sitä äitiyden etuoikeutta pitää lapset itsellään enemmän, jos se lähtee äidin itsekkäistä lähtökohdista. Lasten hyvinvoinnin puolesta tehdyt ratkaisut ovat asia erikseen. Nelikuinen on vielä autuaan tietämätön erilaisesta perheestämme, ja syytön on ihan kaikkeen. Myös minun ikävääni.

Hän on viime aikoina keskittynyt leivinpaperin rapisteluun.