Yhdeksän ja puoli vuotta

on pitkä aika ihmisen elämässä. Liki kolmannes omastani. Yhdeksän ja puoli vuotta sitten asuin ensimmäistä omaa kotiani. Kamalaa kaksiota. Siellä tippuivat kaakelit seiniltä, hyllyt vaatekaapeista, jääkaappi-pakastin irtisanoi itsensä yhdessä kupuisen pesukoneen. Kamalassa kaksiossa oli kamalat kalusteet. Yksi oma Lundia-kokonaisuus, sohva, lipasto ja kirjoituspöytä eivät kuuluneet niihin. Lisäksi oli yksi kamala tummanruskea lastulevykirjahylly, jugend-ruokaryhmä (jonka tuolit muuttivat kamalaan ja pelottavaan vaatehuoneeseen) marmorikopiokeittiönpöytä ja metallijalkaiset kaksi tuolia sekä samettipäätyinen, oksettavan yököttävä, entinen vesisänky runkopatjoilla. Kamala kaksio piti vuokrata kalusteineen päivineen. Elokuun alussa yliopistokaupungissa ei ollut paljon valinnan varaa. Kamalassa kaksiossa kuulin myös ikävän uutisen.

Yhdeksän ja puoli vuotta sitten kahden koulukaverini äiti, oman äitini sydänystävä sai kuulla sairastavansa rintasyöpää. Viime yönä hän hiipui viimein pois.

Yhdeksän ja puoli vuotta on tajuttoman pitkä aika taistella elämästään. Se on pitkä aika läheisillekin jaksaa uskoa ja toivoa parasta, kun syöpä ei tyydykään pelkkiin rintoihin ja imusolmukkeisiin vaan leviää ensin keuhkoihin ja viimeiseksi aivoihin. Kaikkien hoitojen ja hoitokokeiluiden jälkeenkin. Vaikka tavallaan menetykseen on ollut aikaa valmistautua, ei kuolemaan voi, eikä halua koskaan valmistautua. Se hetki koittaa silti yllätyksenä. Luopumisen tuska ja suru helpottaa ajan kanssa, mutta hetkeen ei helpota sekään tieto, että ihmisellä ei ole enää hätää. Surun jälkeen kaipaus ja kaikki muistot jäävät, onneksi.

Hyvää matkaa Liisa!