Vois jo

selvitä muutama elämän iso asia.  Itseäni syö aina vietävästi, jos en voi ennakoida, organisoida ja hallita elämäni osa-alueta. Haluan tietää. Suunnitella. Aikatauluttaa. Ihan kaiken. Vähän tylsää.

Lintu kantaa sisällään toista lintua.

Tuttavapiirissä on muutama ihminen, joilla ei pysy elämän langat otteessa. Kaikki jää suunnitteluasteelle. Kesken. Tekemättä. Syy on aina jossakin ulkopuolisessa tekijässä. En kestäisi ikinä. Omat hallitsemattomat asiani ovat sellaisia, joihin en voi itse vaikuttaa. Esimerkiksi se asunto. Eivät hyväksyneet tarjoustamme. Mutta kaikki aiemmat tarjoukset ovat olleet vielä pienempiä. Heillä on talon rakennus kesken, mutta rahat loppu. Kokonaan. Totuus on se, että he eivät tule saamaan asunnosta pyytämäänsä hintaa. Lähellekään. Asunto on kylpytiloja lukuun ottamatta remontoitu vuonna 1986. Lisäksi siihen on tulossa kesällä julkisivu- ja kattoremontti, joiden kustannukset erääntyvät ostajan maksettavaksi. Ei siitä voi saada samanlaista markkinahintaa kuin kymmenen vuoden sisällä laitetuista asunnoista, joissa julkisivuremontit on jo tehtyinä. Toinen asia on kahden viikon päässä häämöttävät solupalojen otot. Viimeksi näytteet olivat ensimmäistä kertaa normalisoituneet. Entä nyt?

Mutta rehellisyyden nimissä. Olen minäkin ollut saamaton. Kotona ollessa ei ole mitään muuta kuin aikaa. Silti olen jumahtanut jollekin lapamatoasteelle, enkä saa tehtyä niitä asioita, jotka työssä ollessani olisin jo sivumennen hoitanut. Esimerkiksi valokuvien loppuun laittamisen. Nehän tilattiin jo lokakuussa. Ikkunatkin ovat vielä pesemättä. Pitäisi varmaan pestä ne, koska näyttää siltä, että katselemme kesää pitkät tovit niiden lävitse. Sen mitä emme ole ulkona. Yläkertaankaan en ole vielä tohtinut mennä pyytämään, etteivät soittaisi pianoa viikonloppuisin kahdeksalta aamulla, eikä iltaisin kahdeksan jälkeen.

Äitienpäiväaamuna. Sain jäädä nukkumaan. Niin pitkään kuin haluaisin. Kunnes yläkerrasta alkoi yhdeksältä kantautumaan pianon soitto. Tunnin verran siellä yritettiin pimputtaa "Käy Muumilaaksoa". Teki mieli käydäkin Muumilaaksoon. Yhdellä lapsuuteni paikkakunnilla on sen niminen lasten psykiatrinen osasto. Sen verran napsui taas hermoissa. Muuten päivä meni putkeen. Mies kiersi omia äitihenkilöitään (äiti ja isoäiti) ja minä sain jäädä kotiin yksin. Siivoamaan. Ihan yksin. Jippii!

Ps. Sain lahjaksi valkoisen pensasruusun lisäksi sen Lokki-valaisimen. Mies oli käynyt sen ostamassa jo ennen kuin sitä salaa täällä toivoin. En kyllä osannut sitä odottaa. Paitsi täyttäessäni pyöreitä vuosia myöhemmin tänä vuonna. Mutta kyllä mies tietää. Ja isä osaa. Onneksi hän pitää skandinaavisesta suunnittelusta. Ensi isänpäiväni miehelle viimeksi hankkimani (ihmeellinen) kaiutinjohto, kirja ja hopeinen solmioneula kyllä kalpenevat. Pitää ilmeisesti alkaa säästämään uusiin alumiinivanteisiin. Voisin antaa yhden joka merkkipäivä...Tai sitten niihin uusiin, ihmeellisiin kaiuttimiin vanhathan ovatkin jo kolme vuotta vanhat. Ja ilman muuta silloin tarvitsee taas uutta johtoakin!

Mutta ei se juhlaputki vieläkään päättynyt: kahden viikon sisällä juhlitaan myös eräitä huipputärkeän ihmisen syntymäpäiviä. Yksivuotisjuhlia!