Kuin viimeistä vietäisiin

Niin olemme eläneet kuluneen viikon. Kiirehtineet ja kuskanneet päät kolmansina jalkoina. Kiirehtineet. Ihan jokainen meistä. Enemmän kuin yleensä. Viime sunnuntaina emme pyhittäneet lepopäivää, vaan keräsimme omenapuista loput omenat mehustamoreissua varten ja pesimme lasipulloja. Maanantaina ajoin kahdesta eteenpäin edestakaisin paikkakuntamme jäähalleja. Sattui olemaan ylimääräisiä jäälle menoja valokuvauksen tiimoilta. Kun sain revohkan heijattua viimein kuudelta kotiin, valmistettua ja lämmitettyä ruoan (aamulla olin ennen töihin lähtöä kuorinnut ja pilkkonut perunat lohkoiksi muusia varten), mies lähti sunnuntaiomenoiden (120 kiloa) kanssa mehupuristamolle. Ja tuli kotiin noin 70 litran kanssa pastöroitua omenatuoremehua. Tiistaina töiden ja luisteluiden lisäksi iltaamme ilostutti viisi mottia koivuhalkoja. Mies hoiti ne varastoon ja minä hoidin ruoan ja siivouksen sekä haravoin pihan. Keskiviikkona (luisteltiin tietenkin!) ja kuusivuotiaan kaveri tuli kyläilemään. Tänään (luisteltiin tietenkin!) olen katsonut hautajaisvaatteita ja pakannut viikonloppureissua varten. Todettuani, ettei yhdeksänvuotiaalle ole mustia vaatteita, tein pikaratkaisun. Luovutin viimein toivosta ja pienensin neljä vuotta sitten hankkimani Marimekon xs-kokoisen musta-harmaan trikoomekon yhdeksänvuotiaalle sopivaksi. Itse en tule siihen enää mahtumaan ilman, että mekko muistuttaisi päälläni makkarankuorta. Huomenna töiden jälkeen lähdemme ajamaan lapsuuden paikkakunnalleni. Sinne missä olonsa tyylikkääksi tuntemiseen riittää se, jos ei mene kauppaan ulkoiluvaatteissa.

Lauantaina lasken hautaan isäni uurnan. Lasken hautaan toisen luojistani. Elämästäni kiitollisena. Olen koko viikon yrittänyt keksiä sanoja sanottavaksi. Hyvästit jätettäviksi. En ole keksinyt mitään.

Viimeisiä viedään.