Meidän muksu!

Hän osaa. Toissapäivänä kilahdin. Sisälläni kiehui ja kihisi. Olin väsynyt niin kuin olen ollut jo yli vuoden ja kiukku korostui. Laiton yhden hyvän ystäväni päivitykset Facebookissa piiloon. Oikeasti hyvän ystävän. Mutta en jaksanut enää lukea hänen viidesti päivässä vaihtuvia päivityksiään. Ne eivät ikinä kerro mitä hänelle kuuluu. Ne kertovat aina mitä hänen lapsensa osaavat: "Tänään vauva oppi kääntymään", "Tänään vauva sanoi guu-guu", "Tänään vauva söi varvastaan", "Tänään vauva oppi tarttumaan leluun", "Tänään lapset saavat irtokarkkia", "Tänään poika kävi luistelemassa. Jo neljättä talvea!", "Tänään neljäsluokkalainen laittoi itse vaatteet pesuun". Selvä. Ihan kiva.  Hu-huu! Mitä sinulle itsellesi kuuluu? Kotona viettyjä kuukausia selvästi. Äitiyslomaa. Niin minullekin. Kilpaillaanko lapsilla?

Tästä syystä aloin itse pitämään blogia. Itselleni. Kahdelle ihmiselle olen tästä kertonut. Että voisin purkaa kotikuulumisia hyviä ja ahdistavia, niin fyysisiä kuin henkisiäkin ilman, että minun tarvitsee puhua niistä jatkuvasti kavereilleni. Heilläkin on perheet, lapset ja elämä. Ihan niin kuin itsellänikin. Kotona ollessa se vain korostuu. Ei oikein osaa puhua enää mistään muusta.

Mutta ei minua varsinaisesti ärsyttänyt se, että hän kertoo lapsistaan. Kerronhan itsekin. Mutta se tyyli millä hän sen tekee. Muiden on tärkeää saada tietää, että vauva oppi kääntymään mahalta selälle ja toisinpäin vain kolmen kuukauden iässä. Tai se, että poika on oppinut luistelemaan jo kaksivuotiaana. Tekeekö se lapsista jotenkin parempia? Tai ennen kaikkea vanhemmista? Jos lapset oppivat aikaisin kaikkea. Arvaatka mitä? 

- Muutaman vuoden päästä sillä ei ole mitään merkitystä!

Nyt kerron isommista tytöistä: Meillä on opittu puhumaan kahdeksankuisena ja vasta kaksipuolivuotiaana. Kuperkeikka on opittu jo puolitoistavuotiaana, mutta myös kolmevuotiaana. Ilman apupyöriä on opittu ajamaan kolmekesäisenä tai vasta viisivuotiaana. Kuivia ollaan oltu alle kaksivuotiaina. Luistelemaan ollaan opittu kaksi- ja kolmevuotiaana. Kävelemään vasta yli vuodenikäisinä. Toinen oppi uimaan nelikesäisenä ja toinen viisikesäisenä. Ihminen on osattu piirtää aikaisimmillaan kolmevuotiaana myöhimmillään viisivuotiaana. Keinussa on opittu ottamaan itse vauhtia kolme- ja nelikesäisinä. Puihin on kiipeilty kaksi- ja neljävuotiana itse. Lukemaan on opittu itsekseen viisivuotiaana, mutta myös suuren työn kanssa kahdeksanvuotiaana. Kirjoittamisesta puhumattakaan. Pyyhkimään on opittu viisivuotiaana. Yksi puki itse kolmevuotiaana, toista täytyy välillä auttaa vieläkin. Yksi lapsista on aina kohtelias, toinen ei ole oppinut sitä vieläkään. Yhtä rakkaita ovat kaikki! 

Mutta se idea: Kun katson yhdeksänvuotiasta kavereidensa kanssa, ei ole mitään väliä minkäikäisenä on minkäkin oppinut. He kaikki osaavat kääntyä, istua, kävellä, pyöräillä, lukea, kirjoittaa, hyppiä hyppynarulla, syödä, käydä vessassa, pukea, luistella, uida. Ennen kaikkea he osaavat olla ihmisiksi keskenään. Ystäviä toisilleen. Sillä kuinka nuorena kukin on minkäkin taidon oppinut, ei ole mitään merkitystä. Kaikki osaavat aikanaan ne asiat, jotka on tarkoitus osatakin. 

Viisivuotias kysyi yksi päivä: "Nyt kun mä osaan ajaa ilman apupyöriä, niin voidaanko me laittaa ne jo takaisin mun pyörään." - Osa taidoista tietyssä iässä on selvästi tärkeämpiä meille aikuisille kuin lapsille.

Ei mulla muuta. Tilitytti pitkästä aikaa. Mies palaa tänään illalla kotiin. Ikävä saapui sydämeeni keskiviikkona. Hyvää viikonloppua kaikille teille neljälle!