kunnes kaksi viikkoa sitten. Yläkertaamme muuttivat uudet naapurit. Siihen asti asunnossamme on ollut rauhallista. Ihan normaalia kerrostaloasumista: askelääniä, satunnaisia lapsen kiukkukohtauksia, koiran haukuntaa ja naapureiden juhlia ym. Olemme viihtyneet mainiosti. Katselleet hissuksiin omaa asuntoa. Sellaista sopivankokoista, osittain laitettavaa. Tietyillä asuinalueilla olevaa. Sellaista asuntoa, jota ei kaduttaisi hankkia.
Nyt olemme laittaneet asiaan vauhtia. Pankissa pitäisi käydä. Emme viihdy enää. Kerrostalo oli jokatapauksessa välivaihe asumisessa. Mutta olisimme voineet viihtyä pidempäänkin, vaikka samalla rahalla mitä keskusta-asumisesta maksamme, maksaisimme isoakin lainaa pois.
Yläkertaan muutti lapsiperhe. Ja akustinen piano. Eikä ilmeisesti vielä yhtään soittotaitoista asukasta. Hiljaisuus talossamme alkaa kello 22 ja loppuu kello 7. Sen ulkopuolelle mahtuu paljon soittoa. Joka päivä ja useamman kerran. Soittolista koostuu kolmesta eri kappaleesta. Tai oikeastaan kappaleiden osasta. Kokonaista kappaletta en ole kuullut kertaakaan. Joka päivä kuuntelemme muun muassa Lady Gagan "Alejandroa" ja Rihanna "Take a Bow"ta. Ja koska mies on insinööri, hän mittasi soiton voimakkuuden meillä. Se oli 50 desibeliä. Jos haluamme säästyä kuulemasta harhakosketuksia ja niiden korjauslyöntejä, joudumme laittamaan itse musiikin 70:lle desibelille. Se on jo aika paljon. Paras kuunteluhetki oli viime sunnuntaina, kun kuuntelimme nelisen tuntia harjoittelua. Silloin päätimme soittaa pankkiin.
Kyse on ihan normaalista asumisen äänestä. Emme vain itse pysty vaikuttamaan siihen haluammeko kuulla sitä vai emme. Asioilla on puolensa. Nyt olemme askeleen lähempänä tämäntyyppistä asumista:
 |
| Koti ja Keittiö 3/2011 ja Avotakka 3/2011 |
Haluaisin keittiöön tuollaiset yläkaapit ja koko asuntoon puulattiat kiiltävällä valkoisella maalilla käsiteltynä. Yksi sopiva olisi jo odottamassa remonttia. Hinta vaan ei ole vielä ihan kohdallaan.
Tapahtui taannoin: Aina silloin tällöin viime kesänä kuuntelin, että jollain naapureillapa on viriili makuuhuone-elämä. Pienen vauvan äitinä tunsin pientä kateellisuutta kuulemastani voihkeesta. Salaa toivoin, ettei mies kuule sitä ja katkeroidu... Yhtenä päivänä hissiä odotellessani tajusin, että se on naapurin koira, joka ulvahtelee yksin ollessaan ikäväänsä. Niin sitä kotona ollessaan hankkii jännitystä elämäänsä ja keksii olemattomia...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti