Oksennustauti? Ei. Krapula? Ei. Migreeni? Ei. Parisuhde- tai ystävyysongemat? Ei. Rahahuolet? Ei. Ohi suun puhumisen jälkeen? Ei. Huoli lapsesta? No just se.
Tämä meidän elämähän on erilaista kuin monien muiden perheiden. Jo erilaisuus itsellään aiheuttaa huolta lapsista ja pitää äidin sensorit herkkinä. Herkkinä havaitsemaan muutoksia lasten henkisessä hyvinvoinnissa. Eihän sen näin pitänyt mennä, mutta meni kuitenkin. Tällä mennään. Ja huolehditaan. Lasten elämä ei ole sieltä helpoimmasta päästä. Ollut ikinä. Ensin oli vanhempien painostava ja pelottava yhteiselo. Nyt on erossa olemisen tuskaa ja ahdistusta. Välillä sitä ei ole ilmassa ollenkaan. Välillä paljonkin. Sensorit aistii. Jutellaan, halaillaan, ollaan lähellä ja puuhataan yhdessä paljon. Ollaan läsnä kaikki se aika, johon on mahdollisuus. Tämä on sitä omaa arkiahdistustani. Aina läsnä.
Tänään läsnä oli elämän raadollisuuden ahdistus lapsen puolesta. Niitä asioita, joita kaikki kohtaamme elämässämme. Niitä asioita, jotka eivät tunnu hyviltä, mutta niitä tulee vastaan. Niitä, ei aina niin suuria asioita, joilta kuitenkin haluaisi lapsensa säästää. Niitä asioita, joita yrität selittää lapselle positiivisesti, pieninä ohimenevinä murheina. Joku on sanonut rumasti, jättänyt leikin ulkopuolelle tai ei pyytänyt mukaan, arvostellut vaatteita tai väittänyt sokeaksi, kun toisella on silmälasit. Asioita, jotka tapahtuvat kiukuspäissään, kokemattomuuttaan tai välinpitämättömyyttään. Näet, että lapsen sisällä kuohuu ja surettaa. Äitinä yritän olla näyttämättä, että niin minunkin sisälläni. Tekisi mieli itkeä yhdessä, mutta sitä yrittää antaa rohkaisevampaa esimerkkiä. Tällaisia sattumuksia, kun mahtuu elämään. Silloinkin, kun kaikki on oikeasti hyvin. Vaikka tänään ei päässytkään leikkiin mukaan välitunnilla, koulun jälkeen sama kaveri soittaa puistoon leikkimään tai oli viime viikolla meillä leikkimässä.
Meillä on surtu tällaisia tilanteita neljä kertaa yhdeksän vuoden aikana. Ihan yhtä lailla minäkin suren. Tuntuu pahalta rakkaan puolesta. Sitä toivoo, että se kantaa, kun pitää lastaan hyvänä kuin haurainta kukkaa kämmenellä. Ja että lapsi tietää sen. Tietää senkin, että hän kelpaa sellaisenaan meille ja monille muillekin, vaikka jostain syystä ei omalle ystävälleen hetkellisesti kelpaisikaan. Toivoo, että se riittää.
Toivoo, että he oppivat itse näistä tilanteista. Oppisivat astumaan toisten saappaisiin. Eivätkä itse syyllistyisi samanlaiseen. Sitä toivoo, että oman lapsen kohdalle ei tällaisia pahoja mieliä tulisi kohdalle. Vaikka tietää, että niiltä ei voi säästyä. Pala omassa kurkussani tuntuu paljon suuremmalta nyt, kun silloin, kun olen itse joutunut tällaisiin tilanteisiin. Muistan kaikki nämä neljä kertaa, vaikka omalle kohdalle osuneita vääryyksiä en enää muista ja osaa eritellä.
Se kantoi, kun minua pidettiin hyvänä kuin haurainta kukkaa kämmenellä.
2 kommenttia:
Voi miten viisasta tekstiä. Ihan kylmät väreet meni, kuin luin ja ajattelin, että näinhän se valitettavasti menee.
Vanha sanonta sanoo -pienet lapset, pienet murheet ja isot lapset, isot murheet... -en nyt tiedä onko asia ihan noinkaan. Elämässä on niin erilaisia murheita. Pienenä voi olla lapsen terveyteen liittyviä, kun taas isona ehkä kiusaamiseen. Varsinkin tyttöjen kesken (pojista ei vielä tietoa) tämä voi elämä olla melko kovaa nykypäivänä. Itse samoilla ajatuksilla kävin Essin (6lk) luokanvalvojan ja rehtorin puheilla. He olivat sen huomanneet, ja kyllä minäkin kotona neidin kiukkuisuutena ja jatkuvana huutona minua kohtaan -toisaalta nyt ymmärrän, jollekkin sitä pahaa olo pitää purkaa...
Meidän tehtävä on, niinkuin itsekkin sanoit, yrittää itse pysyä vahvana ja itkeä vain "sisäänpäin" (tai niin ettei lapset näe);)
Voimia teille ja toivotaan, että asiat ratkeaa loppujen lopuksi hyvin.
Nämä ovat niitä asioita, joilta toivoo lastensa säästyvän. Mutta tuleehan niitä vastaan aikuisenakin. Tosin eri muodoissa ehkä. Mutta eiköhän kaikki suttaannu, nyt kun tyttö uskalsi asiasta kertoa.
Meillä tilanne on siitä hyvä, että tyttö pääsisi halutessaan muiden luokkatovereidensa välituntileikkihin mukaan (kavereita myös koulun ulkopuolella), mutta harmitus syntyy siitä, kun hän ei pääse mukaan siihen joukkoon, jonka kanssa itse parhaiten viihtyy. Koulun ulkopuolella hän on tekemisisttä näiden tyttöjen kanssa, mutta nyt heillä on joku vielä pienemmän sisäpiirin juttu :)
Sitä vaan on vaikea katsoa, kun oma lapsi saa siipeensä. Vaikka eihän heitä voi loputtomasti suruilta suojella.
Me nautimme täällä jo pääsiäislomasta, josko murhekin vähän lievenisi sen aikana, kun on useampi päivä vapaata koulusta (ja siellä piilevästä murheesta).
Mukavia (ja puuhakkaita) päiviä sinulle ja perheellesi!
Lähetä kommentti